_Ensiksikin_: viikingit eivät olleet maanviljelijöitä, vaan
merirosvoja.
_Toiseksi_: nämät merirosvot olivat toki niin karaistut, että on
alentavaa otaksua heidän pelästyneen "ilmaston muuttumista".
_Kolmanneksi_: ovat "finländarimme" väittäneet germanien jo
kivikaudella asuneen pohjoismaissa. Tottapahan he näin ollen olisivat
sen verran ilmastosuhteisiin tottuneet, etteivät he olisi säikähtäneet
ilmastomuutosta myöhäisempänä aikana; ja
_Neljänneksi_: sellaista ilmastomuutosta siihen aikaan ei ole voitu
todeta koskaan tapahtuneen. Onhan, päinvastoin, esim. tammi ennen
kasvanut pohjoisempana kuin nyt.
On päivänselvää, ettei hra Nordman itsekään usko laatimaansa
otaksumaan, etta muka "maataviljeleväin germanien" olisi ollut
vetäydyttävä etelään päin "pohjoisemmilta ja kylmemmiltä seuduilta".
Minun täytyy sanoa hra Nordmanille Goethen sanoilla:
"_Die Filologen, sie haben Dich und sich selbst betrogen_"
("Kielitieteilijät ovat pettäneet sinua ja itse pettyneet").
Totuushan on se, että pronssikaudella ei germaneja vielä oltu
ajateltukaan kylmän ilmanalan asukkaiksi, jotenka heidän ei myöskään
tarvinnut "vetäytyä takaisin".
Herra Nordman huomaa itse aukon todistelussaan; 1,200 vuotta käsittävän
aukon! Hän katkaisee sen vuoksi solmun, jota hän ei voi avata ja
lausuu:
"Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa; tosiasiana pysyy kuitenkin,
että me vanhemmalla rautakaudella voimme todeta suuria muutoksia sekä
mitä asutuksen leviämiseen että mitä asukkaiden kansallisuuksiin
tulee."
Tästähän juuri onkin kysymys! Asukkaiden kansallisuuden muuttuminen
sanottuna aikana täällä Pohjolassa oli juuri siinä, että kesti noin
1,000 vuotta ennenkuin Ruotsiin tunkeutuneet germanit saivat maahan
poljetuksi ikivanhan fenno-keltisen pronssikauden kultuurin. Mutta
lopuksi rauta voitti -- "miehensurmaaja rauta".
Kultuuriin nähden merkitsi se taaksepäin menoa.
Ne keltiläiset ja druidiperheet,[63] jotka pääsivät hengissä, pakenivat
Suomeen. Heistä ovat länsisuomalaiset lähtöisin.
Heidän tässä kolkossa maassa alkamansa elämä oli kuin Robinson Crusoen
elämää: he alentuivat "tuohikultuuriin" ja köyhyyteen. Mutta
lauluissaan, Kalevalassa, he vielä puhuvat pronssikauden vaskella
päällystetyistä laivoista, hopeasta ja kullasta, silkistä y.m.; vieläpä
helmivyöpiiskoistakin.
Kalevalan tarkkaavainen lukija huomaa helposti, että siellä kuvattu
sivistys oli paljoa korkeampi kuin se raakuus, joka viikinkiaikakautena
tuli "isänmaalliseksi".
Mitenkä naurettavat "kielimiestemme" puheet "ruotsinkielestä" muka
kivikauden alkukielenä ovat, sitä ei ole vaikea täysin selvittää asiaan
perehtymättömillekään. Sillä se selviää osapuilleen jo seuraavasta:
Ruotsinkieli on uudenaikainen sekakieli, aivan kuin englannin- ja
ranskankielet. Se on kokoomus melkein kaikenlaatuisista murteista ja
kielistä, kuten muinaissaksan, gotin, messogotin, tanskan ja alasaksan
kielistä ja murteista.
Professori O. Montelius huomauttaakin, että Ruotsin kaupungeissa
asuvien sivistyneitten kielenä suurimmalta osalta keskiaikaa oli
alasaksan murre. Sen jälkeen on ruotsinkieli omaksunut noin 37,000
lainasanaa -- "vierasta sanaa", kuten Ekborn sanoo -- enimmäkseen
munkki- ja "kyökki"-latinasta. Sitäpaitsi on se saanut joukon sanoja
tietenkin myös ranskan- ja saksankielistä.
Mutta pohjakieli, alkuperäisin pohjoismainen kieli, oli
fenno-keltiläinen, johon oli sekaantunut lapin- ja vironkieltä. --
Tähän kieleen sekaantui sittemmin gotinkielestä sanoja; siten muodostui
viikinkiajan "muinaispohjoismainen kieli". Siihen tuli lisäksi
tanskalaisten linnanvoutien kieltä; sittemmin Hansa-aikakauden
alasaksan murretta y.m.
Tällaisesta moninaisuudesta syntyi sitten nykyinen ruotsinkieli, joka
kyllä on tavallaan kaunista ja sujuvaakin, mutta mitään varsinaista
alkuperäistä, itsenäistä kieltä se ei ole.[64]
Kun lähemmin tarkastelee edellä kerrottuja "Svenskt i Finland" teoksen
kirjoituksia, muistuu mieleen poikaset, jotka leikkivät vanhan
shakkipelin kuvioilla. He eivät tunne kuvioitten syntyä eikä nimiä,
eivätkä tiedä millaisten sääntöjen mukaan kuvioita laudalla siirretään
pelin kestäessä.
Siten pitävät myös "kielimiehemme" leikkiä oman kielensä sanojen kera,
useimmissa tapauksissa tietämättä mitään sanojen synnystä tahi niiden
alkuperäisestä merkityksestä.
Kun ruotsia puhuva lausuu ruotsalaisen sanan _hyende_ (pehmeä patja),
niin herää hänessä heti ajatus jostakin pehmeästä, jolla voi maata,
jostakin patjasta. ("Sätta hyende under lasten" -- "panna synti
patjalle lepäämään" -- ruotsal. sananlasku).
Mutta, ikävä kyllä, ei kukaan ruotsalainen kielimies voi sanoa, miksi
patja ruotsiksi on "hyende".
Dalin on sentään saanut selville, että tuon esineen nimi
muinais-pohjoismaisella kielellä oli "_höghindi_", mutta pitemmälle ei
hänkään päässyt, kun hän ei löytänyt tietä muinaispohjoismaisesta
rautakauden kielestä alkuperäiseen pohjoismaiden kieleen, eli
keltiläiseen pronssikauden kieleen, jossa tuo sana oli: "_höyhinä_",
mikä on murre sanasta _höyhentä_. Ruotsalainen "ikivanha" sana "hyende"
on siis vaan pieni muunnos vieläkin vanhemmasta suomalaisesta
"höyhentö"-sanasta.
Täten voi "höyhentää" suuren joukon "rutiruotsalaisia" sanoja
supisuomalaisiksi. Siinä on ainakin kerrassaan selvä kielitieteellinen
todistus siitä, että se sivistys, minkä Ruotsiin muuttaneet viikingit
saivat perinnökseen heidän hävittämältään pronssikaudelta, oli selvästi
keltiläinen eli _suomenkielinen_.
Ei siis olekaan, kuten prof. Thomsen ja meikäläiset "thomsenilaiset"
väittävät, että muka suomalaiset olisivat "lainailleet" germaneilta.
Päinvastoin ovat juuri suomalaiset säilyttäneet pohjoismaiden
alkuperäisen kielen ehjänä; nuoremmat heimot, germanit, komeilevat sen
sijaan "lainatuilla _höyhenillä_".
Sic transit gloria mundi! -- Siten katoaa maailman kunnia!
Sen vuoksi onkin esim. professori T.E. Karstenin "kielitutkimus" sitä
laatua, että se sopivimmin sivuutetaan niillä sanoilla, joilla hän
kohtelee muinaistutkijain _G. Kossinnan, O. Almgrenin ja J. Ailion_
täysin oikeita tutkimustuloksia, sikäli kuin ne koskevat korkeamman
suomalaisen kultuurin vanhemmuutta Ruotsissa, joista hra T.E. Karsten,
kuten lukija muistanee, lausui "_ettei toistaiseksi siihen voida panna
oikeastaan huomiota_".
Jos hra Karstenin kielellisiä kuvitteluja voitaisiin nimittää
_tutkimuksiksi_, niin olisipa hänen tällainen, tunnetusta saksalaisesta
ja ruotsinmaalaisesta tiedemiehestä antamansa lausunto -- uusimman
tutkimuksen alalla -- suurimpia typeryyksiä.
Mutta se, joka ohjailee purttansa yksinomaan puoluehullutuksen
vanavedessä, on jo joutunut niin harhaan todellisen tutkimuksen
kulkuväylältä, että tyhmyys sinne, toinen tänne, ei enää mitään asiaan
vaikuta.
Joskin, kuten teokseni seuraavissa vihkoissa tulen osottamaan,
ruotsinkielen etymologia (sanojen johtaminen) on kielimiesten kesken
sangen vähän tunnettu, niin onpa asianlaita melkein sama mitä
suomenkielen sanojen syntyihin syviin tulee.
Sanotaan tosin Elias Lönnrotinkin vanhoilla päivillään lausuneen, että
hän "_jo vähän alkaa ymmärtää suomea_". Mitä sitten sanotaankaan
henkilöistä, jotka vielä nytkin haastelevat, että suomenkielestä muka
_tehdään_ sivistyskieltä. Sivistyskieltä (!) kielestä, joka 10,000
vuotisen kehityksensä aikana, ehkä jo ikivanhassa "Kemissä"
(Egyptissä), _on muodostunut enimmin kehittyneeksi kieleksi, minkä
ihmiskunta tässä maailmassa on voinut synnyttää_.
Vasta kun fennisit, toisin sanoen suomalaiset, viimeisinä
vuosituhansina ennen meidän ajanlaskuamme, jatkuvan siirtolaisuuden
kautta istuttivat egyptiläisen kielensä Europan kaikille rantamille, on
tämä korkeimpaan kukkaan puhjennut jättiläiskieli, kaukana
alkulähteestään, hajaantunut vähitellen pieniksi sisarkieliksi ja yhä,
moninaisten kansainvaellusten aikana, pirstautunut sadoiksi murteiksi.
-- Ainoat, jotka ovat päässeet kyllin kauvas tämän hävityksen jaloista,
ovat _Suomen suomalaiset_. He ovat siis ainoat, jotka tuleville
polville ovat voineet säilyttää tätä kallisarvoista perintöä jokseenkin
puhtaana.
Sen vuoksi onkin tämä kansa, joka, laulunsa ja muinaisen suuruutensa
muistot säilyttäen, on kuin jään säilyttämänä, pettua syöden, elänyt --
myös kutsuttu olemaan ihmiskunnan suolana ja Herran valittuna kansana.
Sen vuoksi onkin tämä kansa, sodasta ja vuosituhansien kärsimyksistä,
rutosta ja nälästä huolimatta, Korkeimman käden voimalla tullut
varjelluksi perikadosta. Ja vihdoin kohotti jalo keisari sen
kansakuntain joukkoon. -- Europan nuorimman ja samalla kertaa vanhimman
kansan! Jo ennen tätä keisaria ei profetallisia ennustuksia puuttunut.
Sanoihan jo aikanaan kreivi Pietari Brahe: "Suomalainen mies, joka
kotona mieluimmin makailee uunilla, tekee ulkona enemmän työtä kuin
kolme muuta miestä."
Ruotsissa olivat melkein samaan aikaan sekä Rudbeck nuorempi että
Svenonius panneet huomiota suomenkieleen ja verranneet sitä silloin
vanhimmiksi katsottuihin, nimittäin kreikan ja heprean kieliin.
Myöskin Henrik Gabriel Porthan aavisteli maamme kielen suurta
sisäistä arvoa. Mutta selvimmin ja asiallisimmin on edeltäjistämme
_C.A. Gottlund_ asiassa lausunut ajatuksensa. Hän koetti herättää sekä
ruotsalaisten että tanskalaisten mielenkiintoa kieleen, jota heidän
omat esi-isänsä muinoin olivat puhuneet. Hän lähetti Tukholmasta
lokakuun 26 päivänä 1834 päivätyn kirjoituksen "Muinaisten kirjoitusten
yhdistykselle" Köpenhaminaan ja omisti yhdistykselle kirjoituksensa:
"_Yritys Tacituksen suomalaisista antaman lausunnon selittämiseksi_."
Kun C.Ä. Gottlundin tämä kirjoitus, jos Suomen kansa sen tuntisi, olisi
omansa saattamaan hänen nimensä yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi
kuin Elias Lönnrotinkin, niin julkaisemme tässä nyt ainakin
sen kirjoituksen, jolla hän suoraan kääntyi puheena olevan
köpenhaminalaisen oppineiden seuran puoleen.
Sen teen ei ainoastaan kirjoituksen sisällyksen vuoksi, vaan myöskin
velvollisuuden tunnosta niiden mielipiteitten historiallista kehitystä
kohtaan, joita minäkin edustan.
Ryhtyessäni kielitutkimuksiini ja päästessäni siinä kulmakiviin, ei
minulla ollut aavistustakaan siitä, että minun mielipiteeni, ainakin
pääpiirteissään, oli jo vuonna 1834 lausunut mies, joka -- vaikkapa
hänen aikalaisensa eivät näytäkään häntä ymmärtäneen -- kuitenkin
näyttää perinpohjaisemmin ja syvemmin tunteneen suomenkielen sisäisen
rakenteen salaisuudet kuin kukaan muu, ja joka näyttää palavammin
rakastaneen Suomen suomea puhuvaa kansaa kuin yksikään nykyajan ruotsia
puhuva ihminen.