Matkallaan h‰n kohtasi vanhan erakon, jonka valkea ja kunnianarvoisa
parta ulottui vyˆt‰isille asti. K‰dess‰ h‰nell‰ oli kirja, jota h‰n
tarkkaavasti luki. Zadig pys‰htyi ja kumarsi h‰nelle syv‰‰n. Erakko
tervehti h‰nt‰ niin ylevin ja lempein elein, ett‰ Zadigia halutti
keskustella h‰nen kanssaan. H‰n kysyi h‰nelt‰, mit‰ kirjaa h‰n luki.
"Kohtalon kirjaa",[40] sanoi erakko. "Tahdotko tutustua siihen?"
H‰n antoi kirjan Zadigin k‰siin, mutta vaikka t‰m‰ taisikin useita
kieli‰, ei h‰n voinut saada siit‰ selville yht‰‰n ainoaa kirjainta.
"Sin‰ n‰yt‰t kovin huolestuneelta", sanoi h‰nelle tuo hyv‰ vanhus.
"Ah, onpa minulla siihen tarpeeksi syyt‰", virkkoi Zadig.
"Jos sallit minun seurata mukanasi", sanoi vanhus, "niin kenties voin
olla sinulle hyˆdyksi. Olen jo ennenkin vuodattanut lohdutuksen
tunteita onnettomien sieluun."
Zadig tunsi syv‰‰ kunnioitusta erakon kasvojen ilmett‰, partaa ja
kirjaa kohtaan. Keskustelun jatkuessa h‰n huomasi, ett‰ erakolla oli
kaikesta tavattoman syv‰llinen tieto ja selvyys. H‰n puhui
sallimuksesta, oikeudesta, siveellisyydest‰, korkeimmasta hyv‰st‰,
inhimillisest‰ heikkoudesta, hyveist‰ ja paheista niin el‰v‰ll‰ ja
sattuvalla kaunopuheisuudella, ett‰ Zadig tunsi vastustamattoman tenhon
kahlehtivan itse‰ns‰ h‰neen. H‰n rukoili hartaasti erakkoa pysym‰‰n
h‰nen seurassaan, kunnes enn‰tt‰isiv‰t palata Babyloniin.
"Pyyd‰n sinulta samaa suosionosotusta", sanoi vanhus h‰nelle. "Vanno
minulle Ormuzdin nimess‰, ettet eroa minusta muutamaan p‰iv‰‰n, mit‰
hyv‰ns‰ min‰ teenkin."
Zadig vannoi, ja he vaelsivat yhdess‰ edelleen.
Iltasella molemmat matkamiehet saapuivat er‰‰n komean linnan luo.
Erakko pyysi vieraanvaraisuutta itselleen ja nuorelle seuralaiselleen.
Ovenvartija, jota olisi voinut luulla suureksi herraksi, vei heid‰t
halveksuvan armollisesti sis‰lle. Heid‰t esitettiin korkea-arvoiselle
palvelijalle, joka n‰ytteli heille is‰nn‰n loistavat huoneet. Heid‰t
sijoitettiin h‰nen pˆyt‰ns‰ alip‰‰h‰n, linnanherran suvaitsematta luoda
heihin silm‰yst‰k‰‰n; kuitenkin heit‰ palveltiin kuten muitakin
herkullisesti ja ylellisesti, viel‰p‰ lopuksi ojennettiin heille
pesuvett‰ kultaisessa, smaragdeilla ja rubiineilla koristellussa
maljassa. Sitten heid‰t vietiin nukkumaan kauniiseen huoneeseen, ja
seuraavana aamuna palvelija toi kummallekin heist‰ kultarahan, jonka
j‰lkeen he saivat menn‰.
"Linnan is‰nt‰ n‰ytt‰‰ olevan ylev‰mielinen, joskin hieman ylpe‰ mies",
sanoi Zadig tiell‰. "H‰n harjoittaa vieraanvaraisuutta jalolla
tavalla."
N‰in sanoessaan h‰n huomasi, ett‰ erakon vyˆst‰ riippuva perin laaja
taskun tapainen n‰ytti kovin pingottuneelta ja pullistuneelta, ja h‰n
n‰kikin siell‰ tuon jalokivill‰ koristellun kultamaljan, jonka erakko
oli varastanut. Aluksi h‰n ei rohjennut mainita siit‰ mit‰‰n, mutta oli
kuitenkin per‰ti ‰llistynyt.
Keskip‰iv‰ll‰ erakko pys‰htyi er‰‰n sangen pienen talon ovelle, jossa
asui muudan rikas saituri. H‰n pyysi vieraanvaraisuutta muutamiksi
tunneiksi. Vanha, huonosti puettu palvelija otti h‰net vastaan ynsein
ilmein ja vei erakon ja Zadigin talliin, jossa heille tarjottiin
muutamia m‰d‰ntyneit‰ oliiveja, huonoa leip‰‰ ja pahentunutta olutta.
Erakko joi ja sˆi yht‰ tyytyv‰isin ilmein kuin edellisen‰kin p‰iv‰n‰.
Sitten h‰n k‰‰ntyi tuon vanhan palvelijan puoleen, joka piti heit‰
silm‰ll‰ n‰hd‰kseen, varastaisivatko he jotakin; h‰n antoi h‰nelle nuo
kaksi kultarahaa, jotka oli aamusella saanut, ja kiitti h‰nt‰ h‰nen
avuliaisuudestaan.
"Pyyd‰n sinua", lis‰si h‰n, "esitt‰m‰‰n minut herrallesi."
ƒllistyneen‰ johti palvelija molemmat sis‰‰n.. "Jalo herra", sanoi
erakko, "kaikesta siit‰ hyvyydest‰, jota olet meille osoittanut, voin
ainoastaan lausua nˆyrimm‰t kiitokseni. Suvaitse kuitenkin ottaa
vastaan t‰m‰ kultamalja heikkona kiitollisuuteni ilmaisuna."
Saituri oli v‰h‰ll‰ kaatua sel‰lleen. Erakko ei suonut h‰nelle aikaa
tointua h‰mm‰styksest‰‰n, vaan poistui mahdollisimman nopeasti nuoren
matkatoverinsa kanssa.
"Arvoisa is‰", sanoi Zadig, "mit‰ t‰m‰ kaikki oikeastaan merkitsee? Te
ette n‰y miss‰‰n suhteessa olevan muiden ihmisten kaltainen. Te
varastatte jalokivill‰ koristetun kultamaljan silt‰ herralta, joka otti
teid‰t loistavasti vastaan, ja annatte sen saiturille, joka kohtelee
teit‰ arvottomasti."
"Poikani", vastasi vanhus, "tuo komea herra, joka kestitsee vieraita
pelk‰st‰ turhamaisuudesta, jotta he ihailisivat h‰nen rikkauksiaan,
tulee varmasti viisaammaksi; saituri taas oppii harjoittamaan
vieraanvaraisuutta. ƒl‰ h‰mm‰sty mist‰‰n, vaan seuraa minua."
Zadig ei viel‰ ollut selvill‰ siit‰, oliko h‰n tekemisiss‰ kaikista
ihmisist‰ hulluimman vai viisaimman kanssa; mutta erakko puhui
sellaisella ylemmyydell‰, ett‰ Zadig, jota muutoinkin sitoi valansa, ei
voinut pid‰tty‰ seuraamasta h‰nt‰.
Iltasella he saapuivat er‰‰seen siev‰sti rakennettuun, joskin
yksinkertaiseen taloon, jossa mik‰‰n ei osoittanut enemm‰n tuhlausta
kuin saituruuttakaan. Sen is‰nt‰n‰ oli maailmasta pois vet‰ytynyt
filosofi, joka rauhassaan harrasti vain viisautta ja hyvett‰ eik‰
kuitenkaan tuntenut ik‰vystymist‰. H‰nt‰ oli haluttanut rakentaa
itselleen t‰m‰ tyyssija, jossa h‰n otti vieraita vastaan hienosti ja
kohteliaasti, mutta ilman mit‰‰n kerskailua. H‰n tuli itse matkamiehi‰
vastaan ja vei heid‰t ensiksi mukavaan huoneeseen lev‰ht‰m‰‰n. V‰h‰n
ajan kuluttua h‰n tuli kutsumaan heid‰t maukkaalle ja hyvin laitetulle
aterialle, jonka aikana h‰n hienotunteisesti lausui mielipiteens‰
Babylonin ‰skeisist‰ vallankumouksista. H‰n n‰ytti vilpittˆm‰sti
kiintyneen kuningattareen ja toivoi, ett‰ Zadig olisi esiintynyt
kilparadalla kruunua tavoittelemassa.
"Mutta ihmiset eiv‰t ansaitsekaan Zadigin kaltaista kuningasta", lis‰si
h‰n.
Zadig punastui ja tunsi tuskiensa kasvavan kaksinkertaisiksi.
Keskustelussa oltiin yksimielisi‰ siit‰, ett‰ maailmassa eiv‰t asiat
aina k‰y viisainten mielen mukaan. Erakko v‰itti kumminkin, ettei
tunneta kaitselmuksen teit‰ ja ett‰ ihmiset tekev‰t v‰‰rin tuomitessaan
kokonaisuutta, josta he n‰kev‰t vain pienimm‰n osan.
Puheltiin intohimoista.
"Ah, kuinka tuhoisia ne ovat!" sanoi Zadig.
"Ne ovat tuulia, jotka pullistavat laivan purjeita", vastasi erakko.
"Ne upottavat sen joskus, mutta ilman niit‰ se ei voisi purjehtia.
Sappi tekee kiukkuiseksi ja sairaaksi, mutta ilman sappea ei ihminen
voisi el‰‰. Kaikki t‰‰ll‰ alhaalla on vaarallista, mutta kaikki on
samalla tarpeellista."
Puheltiin mielihyv‰st‰, ja erakko todisteli, ett‰ se on jumalallinen
lahja.
"Sill‰", sanoi h‰n, "ihminen ei voi itselleen antaa enemm‰n tunteita
kuin ajatuksiakaan; h‰n ottaa vastaan kaikki; tuska ja riemu tulevat
h‰nelle muualta, kuten koko h‰nen olemuksensa."
Zadig ihmetteli, kuinka mies, joka oli menetellyt niin omituisesti, voi
puhella niin j‰rkev‰sti. Vihdoin is‰nt‰, tuon yht‰ opettavaisen kuin
miellytt‰v‰n keskustelun per‰st‰, vei molemmat vieraansa heid‰n
huoneeseensa, kiitt‰en samalla taivasta siit‰, ett‰ se oli l‰hett‰nyt
h‰nen luokseen kaksi niin viisasta ja jaloa ihmist‰. H‰n tarjosi heille
rahaa niin luontevalla ja hienolla tavalla, ettei se mitenk‰‰n voinut
loukata. Erakko kielt‰ytyi ja sanoi, ett‰ heid‰n t‰ytyi j‰tt‰‰
hyv‰stit, koska he aikovat jatkaa matkaansa Babyloniin ennen p‰iv‰n
koittoa. Ero oli syd‰mellinen; varsinkin Zadig tunsi syv‰‰ kunnioitusta
ja kiintymyst‰ niin rakastettavaa miest‰ kohtaan.
Kun erakko ja h‰n olivat j‰‰neet kahden huoneeseensa, puhelivat he
viel‰ kauan ylist‰v‰sti is‰nn‰st‰‰n. P‰iv‰n koittaessa vanhus her‰tti
toverinsa sanoen:
"On aika l‰hte‰; mutta tahdon sit‰ ennen, kaikkien viel‰
nukkuessa, j‰tt‰‰ t‰lle miehelle todistuksen kunnioituksestani ja
myˆt‰tunnostani."
N‰in sanoen h‰n otti tulisoihdun ja pisti talon palamaan. Kauhistuneena
alkoi Zadig huutaa ja tahtoi est‰‰ h‰nt‰ niin hirve‰st‰ teosta. Mutta
yliluonnollisin voimin veti erakko h‰net mukaansa. Talo oli syttynyt
tuleen, ja erakko, joka oli toverinsa kera ehtinyt jo verrattain
kauaksi, katseli sen palamista vallan rauhallisesti.
"Jumalan kiitos!" h‰n sanoi. "Kohta on rakkaan is‰nt‰mme talo tuhkana
perustuksesta harjahirteen saakka. Onnellinen mies h‰n on!"
N‰m‰ sanat kuullessaan Zadigin olisi tehnyt mieli yht'aikaa r‰j‰ht‰‰
nauramaan, lausua herjaavia sanoja tuolle arvoisalle is‰lle, pieks‰‰
h‰nt‰ ja paeta tiehens‰. Kuitenkaan h‰n ei tehnyt mit‰‰n kaikesta
t‰st‰, vaan vastoin tahtoaankin, erakon ylivoimaisen mahdin edelleen
kahlehtimana, seurasi t‰t‰ viimeiseen majapaikkaan.
Sen em‰nt‰n‰ oli er‰s hyv‰syd‰minen ja sive‰ leskivaimo, jolla oli
luonaan nelitoista-vuotias, sangen miellytt‰v‰ veljenpoika, h‰nen ainoa
toivonsa. H‰n kestitsi vieraitaan niin hyvin kuin suinkin voi.
Seuraavana aamuna h‰n k‰ski veljenpoikansa saattamaan matkamiehi‰
er‰‰lle sillalle saakka, joka, ‰skett‰in s‰rkyneen‰, oli vaarallinen
kulkea. Nuorukainen kiiruhti toimeliaana heid‰n edell‰‰n. Heid‰n
saavuttuaan sillalle lausui erakko pojalle:
"Tule l‰hemm‰ksi, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani t‰dillesi."
N‰in sanoen h‰n tarttui poikaa hiuksiin ja tyˆnsi h‰net jokeen. Poika
syˆksyi alas, n‰ytt‰ytyi hetkisen veden pinnalla ja katosi sitten
virran pyˆrteisiin.
"Voi sinua, hirviˆ, voi sinua, kauhistuttava konna!" huudahti Zadig.
"Sin‰ lupasit minulle enemm‰n k‰rsiv‰llisyytt‰", keskeytti erakko.
"Tied‰ siis, ett‰ sen talon raunioiden alta, jonka kaitselmus muutti
tuhkal‰j‰ksi, sen omistaja on lˆyt‰nyt suunnattoman aarteen. Tied‰
myˆs, ett‰ tuo poika, jonka kaitselmus on hukuttanut, olisi vuoden
per‰st‰ murhannut t‰tins‰ ja kahden vuoden per‰st‰ sinut."
"Kuka on sinulle sen sanonut, raakalainen?" huudahti Zadig. "Ja
vaikkapa olisitkin lukenut kohtalonkirjastasi niin tapahtuvan, niin
onko sinulle luvallista hukuttaa lapsi, joka ei sinulle ole tehnyt
mit‰‰n pahaa?"
Viel‰ n‰in puhuessaan babylonilainen huomasi, ettei vanhuksella en‰‰
ollutkaan partaa, vaan ett‰ h‰nen kasvonsa olivat aivan nuortuneet.
H‰nen erakkopukunsa katosi pois; nelj‰ kaunista siipe‰ peitti h‰nen
majesteetillisen, valoa s‰teilev‰n ruumiinsa.
"Oi taivaan l‰hettil‰s, jumalallinen enkeli!" huudahti Zadig
heitt‰ytyen maahan. "Oletko siis astunut alas empyreumista,[41]
opettamaan heikolle kuolevaiselle, kuinka h‰nen on alistuttava taivaan
ikuisiin m‰‰r‰yksiin?"
"Ihmiset", virkkoi enkeli Jesrad, "tuomitsevat kaikkea, tiet‰m‰tt‰
mit‰‰n. Sin‰ sent‰‰n olit kaikista ihmisist‰ se, joka ansaitsit enimmin
valaistusta."
Zadig pyysi h‰nelt‰ lupaa puhua, sanoen:
"Min‰ ep‰ilen omaa itse‰ni, mutta rohkenenko pyyt‰‰ sinua valaisemaan
er‰st‰ ep‰ilyst‰ni? Eikˆ olisi ollut parempi parantaa t‰m‰ lapsi, tehd‰
h‰nest‰ kunnollinen ihminen, kuin hukuttaa h‰net?"
Jesrad vastasi:
"Jos h‰nest‰ olisi tullut kelpo mies ja jos h‰n olisi saanut el‰‰, niin
olisi h‰nen kohtalonsa ollut, sek‰ h‰nen itsens‰ ett‰ sen naisen, jonka
h‰n olisi nainut, ynn‰ sen pojan, jonka t‰m‰ olisi h‰nelle synnytt‰nyt,
joutua salamurhan uhriksi."
"Mutta miksi?" sanoi Zadig. "Onko sitten v‰ltt‰m‰tˆnt‰, ett‰ ollenkaan
on rikoksia ja onnettomuutta ja ett‰ onnettomuudet kohtaavat juuri
hyvi‰ ihmisi‰?"
"Ilkiˆt", sanoi Jesrad, "ovat aina onnettomia. He ovat koettelemukseksi
niille muutamille oikeamielisille, jotka el‰v‰t hajallaan maan p‰‰ll‰,
eik‰ ole olemassa mit‰‰n pahaa, josta ei syntyisi jotakin hyv‰‰."
"Mutta", sanoi Zadig, "jos olisikin olemassa ainoastaan hyv‰‰ eik‰
ollenkaan pahaa?"
"Silloin", vastasi Jesrad, "t‰m‰ maa olisi aivan toinen; tapausten
sarja olisi viisauden toisin j‰rjest‰m‰, mutta t‰m‰ j‰rjestys, joka
silloin olisi t‰ydellinen, ei voi esiinty‰ muualla kuin Korkeimman
Olennon ikuisilla asuinsijoilla, joita paha ei voi l‰hesty‰. H‰n on
luonut miljoonittain maailmoja, joista yksik‰‰n ei ole toisensa
kaltainen. T‰m‰ suunnaton erilaisuus on h‰nen suunnattoman valtansa
tunnusmerkki. Ei ole olemassa kahta puunlehte‰ maan p‰‰ll‰ eik‰
kahta palloa taivaan ‰‰rettˆmiss‰ avaruuksissa, jotka olisivat
samankaltaisia; ja kaikella sill‰, mit‰ n‰et t‰ll‰ pienell‰ atomilla,
jolla olet syntynyt, t‰ytyy olla m‰‰r‰tty paikkansa ja aikansa h‰nen
muuttumattomien lakiensa mukaisesti, joka itseens‰ sis‰lt‰‰ kaiken.
Ihmiset ajattelevat, ett‰ se lapsi, joka ‰sken hukkui, putosi
sattumalta veteen, ja ett‰ samanlainen sattuma poltti tuon talon
poroksi; mutta ei ole olemassa mit‰‰n sattumaa. Kaikki on joko
koettelemusta tai rangaistusta tai palkintoa tai huolenpitoa.
Muisteleppa tuota kalastajaa, joka luuli olevansa maailman onnettomin
ihminen. Ormuzd l‰hetti sinut muuttamaan h‰nen kohtaloaan. Heikko
kuolevainen, lakkaa v‰ittelem‰st‰ sit‰ vastaan, jota sinun tulee
nˆyr‰sti kunnioittaa!"
"Mutta", virkkoi Zadig...
H‰nen sanoessaan "mutta" enkeli jo suuntasi lentonsa kymmenett‰
taivaanpiiri‰ kohti. Zadig rukoili polvillaan kaitselmusta ja alistui
sen valtaan. Ilmojen korkeudesta huusi enkeli h‰nelle: "Mene
Babyloniin!"