Kuningatar oli otettu Babylonissa vastaan kaikella sill‰ ihastuksella,
jota aina osotetaan kauniille ruhtinattarelle, joka on paljon k‰rsinyt.
Babylon n‰ytti taas rauhallisemmalta; Hyrkanian ruhtinas oli er‰‰ss‰
taistelussa saanut surmansa, ja voittoisat babylonilaiset julistivat
nyt, ett‰ Astarten piti menn‰ naimisiin sen miehen kanssa, joka
valittaisiin hallitsijaksi. Ei tahdottu, ett‰ maailman arvokkain
valtapaikka, nimitt‰in Astarten miehen ja Babylonin kuninkaan asema,
riippuisi juonista ja vehkeilyst‰. Sent‰hden vannottiin tunnustaa
kuninkaaksi vain urhoollisin ja viisain mies.
Jonkin matkan p‰‰h‰n kaupungista laitettiin suuri kilparata, joka
ymp‰rˆitiin muhkeasti koristetuilla katsojariveill‰. Taistelijain tuli
saapua sinne kaikenlaisilla aseilla varustettuina. Jokainen heist‰ sai
katsojarivin takaa k‰ytett‰v‰kseen erillisen huoneen, jossa kukaan ei
voinut h‰nt‰ n‰hd‰ eik‰ tuntea. Kunkin tuli taistella nelj‰ er‰‰;
niiden, jotka olivat kyllin onnellisia voittamaan nelj‰ ritaria, tuli
sitten taistella toisiansa vastaan, kunnes se, joka viimeisen‰ pysyi
pystyss‰ kilparadalla, julistettaisiin kisojen voittajaksi.
Nelj‰n p‰iv‰n per‰st‰ h‰nen tuli palata samoissa varuksissa
selvitt‰m‰‰n maagien asettamia arvoituksia. Jollei t‰m‰ h‰nelle
onnistunut, ei h‰n kelvannut kuninkaaksikaan, ja peitsentaittamisen
t‰ytyi alkaa uudelleen, kunnes lˆytyi mies, joka voittaisi molemmissa
kilpailuissa; tahdottiin n‰et v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti saada kuninkaaksi
kaikkein urhoollisin ja viisain mies.
Kuningatar oli koko t‰m‰ aika pidett‰v‰ tarkan valvonnan alaisena;
h‰nen sallittiin ainoastaan hunnutettuna olla l‰sn‰ kisoissa, mutta h‰n
ei saanut puhella kenenk‰‰n kilpailevan kanssa, jottei mik‰‰n
puolueellisuus tai v‰‰ryys p‰‰sisi vaikuttamaan tulokseen.
T‰m‰n kaiken Astarte ilmoitti rakastetulleen, toivoen ett‰ Zadig h‰nen
t‰htens‰ osoittaisi enemm‰n miehuullisuutta ja nerokkuutta kuin kukaan
muu. Zadig l‰hti matkaan ja rukoili Venusta vahvistamaan h‰nen
urhoollisuuttaan ja teroittamaan h‰nen j‰rke‰‰n. H‰n saapui Eufratin
rannalle tuon suuren p‰iv‰n aattona ja kirjoitutti tunnuslauseensa
muiden taistelijain tunnuslauseiden joukkoon, salaten, kuten laki
m‰‰r‰si, kasvonsa ja nimens‰. Sitten h‰n meni lep‰‰m‰‰n siihen
huoneeseen, jonka arpa oli h‰nelle osoittanut.
H‰nen yst‰v‰ns‰ Kador, joka oli palannut Babyloniin, etsitty‰‰n h‰nt‰
turhaan Egyptist‰, antoi vied‰ h‰nen asuntoonsa t‰ydellisen
asevarustuksen, jonka kuningatar oli h‰nelle l‰hett‰nyt. Samoin h‰n
kuningattaren puolesta l‰hetti Zadigille eritt‰in kauniin persialaisen
ratsun. Zadig tunsi helposti Astarten n‰iden lahjojen antajaksi; h‰nen
miehuutensa ja lempens‰ ammensivat niist‰ uusia voimia ja uusia
toiveita.
Kilpap‰iv‰ valkeni. Kuningatar oli asettunut jalokivill‰ kaunistetun
korukatoksen alle, ja katsojarivit olivat t‰ynn‰ kaikens‰‰tyisi‰
Babylonin ihmisi‰. Taistelijat saapuivat paikalle. Jokainen heist‰
asetti tunnuslauseensa ylimaagin jalkoihin; niist‰ vedettiin arpaa,
jolloin Zadigin tunnuslause j‰i viimeiseksi.
Ensimm‰inen kilpataistelija oli er‰s hyvin rikas herra, nimelt‰ Itobad,
sangen turhamainen, mutta arkanahkainen, perin kˆmpelˆ ja typer‰. H‰nen
palvelijansa olivat uskotelleet h‰nelle, ett‰ juuri sellainen mies kuin
h‰n olisi paras kuninkaaksi. H‰n oli vastannut heille: "Todellakin,
minunlaiseni miehen tulee hallita." -- Niinp‰ h‰net oli sitten
puettukin sotisopaan p‰‰st‰ jalkoihin saakka: h‰nell‰ oli kultainen,
vihre‰ksi emaljoitu haarniska, vihre‰ kyp‰rintˆyhtˆ ja vihreill‰
nauhoilla koristettu peitsi. Siit‰ tavasta, jolla Itobad ohjasi
ratsuaan, huomattiin heti, ettei h‰n ollut se mies, jolle taivas oli
m‰‰r‰nnyt Babylonin valtikan. Ensimm‰inen ritari, joka karkuutti h‰nt‰
vastaan, heitti h‰net satulasta; toinen kellisti h‰net sel‰lleen ratsun
lautasille, molemmat koivet ilmassa ja k‰det harallaan. Itobad nousi
j‰lleen pystyyn, mutta niin surkean n‰kˆisen‰, ett‰ koko amfiteatteri
r‰j‰hti nauramaan. Kolmas ei katsonut maksavan vaivaa edes k‰ytt‰‰
keih‰st‰‰n, vaan antoi h‰nen tehd‰ harhaiskun, tarttui h‰nen oikeaan
koipeensa, pyˆritti h‰nt‰ puoleksi ymp‰ri ja heitti h‰net lopuksi
hiekalle. Kisojen tallimestarit riensiv‰t nauraen paikalle ja asettivat
h‰net j‰lleen satulaan. Nelj‰s taistelija tarttui h‰nt‰ vasempaan
koipeen ja pudotti h‰net toiselle puolelle. Ivanaurun kaikuessa h‰net
vietiin huoneeseensa, jossa h‰nen lain mukaan t‰ytyi viett‰‰ yˆ.
Vaivalloisesti liikaten h‰n virkkoi: "Mik‰ sattuma sellaiselle miehelle
kuin min‰!"
Muut ritarit tekiv‰t paremmin velvollisuutensa. Jotkut heist‰ voittivat
kaksi taistelijaa per‰kk‰in; jopa er‰‰t p‰‰siv‰t kolmeenkin. Ainoastaan
prinssi Otam voitti nelj‰.
Vihdoin tuli Zadigin vuoro. H‰n pudotti satulasta kaikella
mahdollisella soreudella nelj‰ ritaria per‰kk‰in. Lopullinen voitto oli
nyt ratkaistava Otamin ja Zadigin kesken. Edellisell‰ oli kultainen,
sinisell‰ emaljoitu sotisopa ja samanv‰rinen kyp‰rintˆyhtˆ; Zadigin
asevarustus oli valkea. Kaikki katsojat asettuivat joko sinisen tai
valkoisen ritarin puolelle; kuningatar, jonka syd‰n sykki kiivaasti,
rukoili hartaasti taivasta suomaan voiton valkoiselle v‰rille.
Molemmat taistelijat tekiv‰t hyˆkk‰yksens‰ ja k‰‰nnˆksens‰ niin
notkeasti, k‰ytteliv‰t keih‰st‰‰n niin sulavasti ja istuivat
satulassaan niin tanakasti, ett‰ kaikki, paitsi kuningatar, toivoivat,
ett‰ Babylon saisi heist‰ kaksi kuningasta. Vihdoin, kun heid‰n
ratsunsa jo olivat v‰syksiss‰ ja heid‰n peitsens‰ katkenneet, Zadig
ryhtyi seuraavaan keinoon: h‰n ahdisti sinist‰ ritaria takaap‰in,
keikautti itsens‰ t‰m‰n ratsun lautasille, tarttui h‰neen vyˆt‰isilt‰,
heitti h‰net maahan, istahti h‰nen sijaansa satulaan ja karautti maassa
viruvan Otamin ymp‰ri. Koko katsojajoukko huusi silloin: "Voitto
valkoiselle ritarille!"
Vimmastuneena karkasi Otam pystyyn ja veti miekkansa; myˆs Zadig
hypp‰si alas ratsulta kalpa k‰dess‰. Molemmat seisoivat nyt
kisakent‰ll‰ vastatusten ja alottivat uuden taistelun, jossa voima
ja vikkelyys vuorotellen loistivat. Kyp‰rien hˆyhentˆyhdˆt,
k‰sivarsisuojusten naulat, panssarien renkaat lenteliv‰t kauas ymp‰ri
tuhansien salamoivien iskujen irroittamina. He pist‰v‰t ja sivaltavat,
vasemmalle ja oikealle, p‰‰h‰n ja rintaan. He v‰ist‰v‰t ja hyˆkk‰‰v‰t,
kilvoittelevat ja ponnistelevat, aivan kiinni toisissaan; he
kiemurtelevat kuin k‰‰rmeet ja karkaavat toistensa kimppuun kuin
leijonat. S‰keni‰ s‰ihkyy ymp‰ri joka kerta kun he iskev‰t toisiaan.
Vihdoin Zadig hetkiseksi j‰nnitt‰‰ kaiken mielenmalttirisa, pys‰htyy,
tekee nokkelan tempun, syˆksyy Otamin kimppuun, kaataa h‰net ja riisuu
aseista, jolloin Otam huudahtaa:
"Oi valkoinen ritari! Sinut n‰kyy m‰‰r‰tyn Babylonin hallitsijaksi!"
Kuningattaren riemu oli rajaton. Lain m‰‰r‰ysten mukaisesti vietiin
sek‰ valkoinen ett‰ sininen ritari kumpikin huoneeseensa samoin kuin
muutkin. Myk‰t pantiin heit‰ palvelemaan ja kantamaan heille ruokaa.
Tietysti Zadigin palvelijana oli kuningattaren pieni mykk‰. Vihdoin
heid‰t j‰tettiin yksin nukkumaan huomisaamuun saakka, jolloin voittajan
tuli esitt‰‰ tunnuslauseensa ylimaagille verrattavaksi toisiinsa, siten
ilmaistakseen itsens‰.
Rakkaudestaan huolimatta Zadig nukkui heti raskaasti, koska oli kovin
v‰synyt. Sen sijaan Itobad, joka oli majoitettu h‰nen naapurikseen, ei
lainkaan nukkunut. H‰n nousi keskell‰ yˆt‰, hiipi Zadigin huoneeseen,
otti h‰nen valkoiset varuksensa tunnuslauseineen ja j‰tti sijaan oman
vihre‰n asunsa. P‰iv‰n koitteessa h‰n ylpe‰n‰ astui ylimaagin eteen
julistamaan, ett‰ juuri h‰n oli voittaja. Tosin se oli kaikille
yll‰tys, mutta kun Zadig yh‰ nukkui, niin Itobad julistettiin
voittajaksi. H‰mm‰styneen‰ ja ep‰toivo syd‰mess‰‰n Astarte palasi
Babyloniin. Koko kilparata oli melkein tyhj‰, kun Zadig vihdoin her‰si;
h‰n etsi aseitaan, mutta lˆysi vain tuon vihre‰n sotisovan. H‰nen
t‰ytyi pukeutua siihen, kun h‰nell‰ ei ollut mit‰‰n muitakaan
vaatteita. H‰mill‰‰n ja harmistuneena h‰n vihaisesti heitti sen ylleen
ja poistui t‰ss‰ asussa.
Kaikki ne, jotka viel‰ olivat amfiteatterissa ja kilparadalla, ottivat
h‰net ivanaurulla vastaan. H‰net ymp‰rˆitiin joka taholta, h‰nt‰
naurettiin vasten naamaa. Milloinkaan ei kukaan ole kokenut
nˆyryytt‰v‰mpi‰ loukkauksia. Jo loppui h‰nelt‰kin k‰rsiv‰llisyys; h‰n
ajoi miekan iskuilla hajalleen tuon roskav‰en, joka uskalsi h‰v‰ist‰
h‰nt‰; mutta h‰n ei ollut selvill‰ siit‰, mit‰ h‰nen tuli tehd‰. H‰n ei
voinut tavata kuningatarta eik‰ vaatia takaisin h‰nen l‰hett‰m‰‰ns‰
valkoista sotisopaa, ettei vain mitenk‰‰n saattaisi h‰nt‰ v‰‰r‰‰n
valoon. Siten h‰n samalla oli sek‰ syv‰n tuskan vallassa ett‰ t‰ynn‰
raivoa ja rauhattomuutta.
H‰n kuljeskeli pitkin Eufratin rantaa varmana siit‰, ett‰ h‰nen
onnent‰htens‰ oli m‰‰r‰nnyt h‰net auttamattomasti onnettomuuteen, ja
k‰vi ajatuksissaan l‰pi kaikki vastoink‰ymisens‰ tuon naisen jutusta
alkaen, joka kammosi silm‰puolia, aina sotisopansa kadottamiseen
saakka.
"Se johtuu siit‰", sanoi h‰n, "ett‰ her‰sin liian myˆh‰‰n. Jollen olisi
maannut liian kauan, olisin nyt Babylonin kuningas ja Astarte olisi
omani. Tiedot, hyveet ja urhoollisuus ovat olleet minulle yksinomaan
onnettomuudeksi."
H‰n alkoi jo napista kaitselmusta vastaan ja tunsi kiusausta uskoa,
ett‰ julma sallimus vallitsi kaikkea, sortaen hyvi‰ ja suosien vihreit‰
ritareja. Enemm‰n viel‰ pahoitti h‰nt‰ se, ett‰ h‰nell‰ oli yll‰‰n tuo
vihre‰ sotisopa, joka oli tuottanut h‰nelle niin paljon ivanaurua. H‰n
mˆikin sen er‰‰lle kohtaamallensa kauppiaalle halvasta hinnasta ja sai
t‰lt‰ sijaan takin ja korkean lakin. T‰ss‰ asussa h‰n vaelsi pitkin
Eufratin rantaa, t‰ynn‰ ep‰toivoa ja syytt‰en syd‰mess‰‰n kaitselmusta,
joka alati vainosi h‰nt‰.