Muutamia peninkulmia Arbogadin linnasta h‰n, yh‰ surkutellen kohtaloaan
ja pit‰en itse‰‰n onnettomuuden maalitauluna, saapui er‰‰n pienen joen
rannalle. Siin‰ h‰n n‰ki joen partaalla kalastajan, joka voimattomalla
k‰dell‰‰n vaivoin piteli kiinni verkostaan, samalla kohottaen silm‰ns‰
taivasta kohti.
"Varmaankin min‰ olen maailman onnettomin ihminen", virkkoi kalastaja.
"Min‰ olin, kuten kaikki myˆnsiv‰t, kuuluisin kermajuuston kauppias
Babylonissa ja nyt olen mennytt‰ miest‰. Minulla oli vieh‰tt‰vin vaimo,
mink‰ mies konsanaan voi omistaa, ja h‰n petti minut. Minulle j‰i
viheli‰inen talo, ja minun t‰ytyi n‰hd‰, miten se ryˆstettiin ja
h‰vitettiin. Paettuani pieneen majaan minulla ei en‰‰ ollut muuta
apul‰hdett‰ kuin kalastus, ja nyt en saa edes yht‰‰n kalaa. Oi
verkkoni! min‰ en heit‰ sinua en‰‰ veteen, minun itseni on aika
heitt‰yty‰ sinne."
N‰in sanottuaan h‰n nousi ja l‰heni jokea sellaisen ihmisen tavoin,
joka kiiruhtaa lopettamaan el‰m‰ns‰.
"Kuinka!" sanoi Zadig itsekseen. "On siis olemassa yht‰ onnettomia
ihmisi‰ kuin min‰."
H‰nen intonsa voida pelastaa kalastajan henki oli yht‰ nopea kuin t‰m‰
mietelm‰. H‰n riensi luo, tarttui h‰neen ja alkoi tehd‰ h‰nelle
kysymyksi‰ hellin ja lohduttavin ilmein.
V‰itet‰‰n ett‰ ihminen on v‰hemm‰n onneton, kun h‰n ei ole siin‰
tilassa yksin; mutta Zoroasterin mukaan se ei suinkaan johdu
ilkeydest‰, vaan tarpeesta: silloin tuntee kiintymyst‰ toista onnetonta
aivan kuin vertaistaan kohtaan. Onnellisen ihmisen ilo olisi n‰et
toiselle loukkaus, mutta kaksi onnetonta on kuin kaksi hentoa puuta,
jotka toisiinsa nojaten paremmin kest‰v‰t myrsky‰.
"Miksi sorrut onnettomuuteesi?" kysyi Zadig kalastajalta.
"Siksi ettei minulla ole en‰‰ mit‰‰n apukeinoja", vastasi t‰m‰. "Min‰
olin arvokkain mies Babylonin l‰hell‰ olevassa Derlbackin kyl‰ss‰ ja
valmistin vaimoni kanssa koko valtakunnan parhaita kermajuustoja.
Kuningatar Astarte ja kuuluisa ministeri Zadig pitiv‰t niist‰
intohimoisesti. Olin hankkinat heid‰n taloihinsa kuusisataa juustoa ja
menin sitten er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ kaupunkiin perim‰‰n niist‰ maksua.
Babyloniin saavuttuani kuulin kuningattaren ja Zadigin j‰ljettˆmiin
kadonneen. Min‰ riensin Zadig-herran taloon -- h‰nt‰ itse‰‰n en ollut
koskaan n‰hnyt -- mutta tapasin siell‰ suuren desterhamin vahdit,
jotka kuninkaallisen valtuuden nojalla parhaillaan ryˆstiv‰t h‰nen
taloansa lain ja asetusten mukaisesti. Kiiruhdin kuningattaren
keittiˆhuoneistoon; siell‰ jotkut herroista pˆyd‰nkattajista sanoivat
minulle h‰nen kuolleen, toiset h‰nen olevan vankina, toiset taas
v‰ittiv‰t h‰nen p‰‰sseen pakoon; mutta kaikki he vakuuttivat minulle,
etten saisi juustoistani mit‰‰n korvausta. Nyt l‰hdin vaimoni kera
herra Orkanin luo, joka oli liiketuttaviani; me pyysimme h‰nelt‰ turvaa
onnettomuudessamme; h‰n lupasikin sit‰ vaimolleni, mutta kielsi
minulta. Vaimoni oli valkoisempi kuin kermajuustot, jotka olivat kovan
onneni alkuaiheena, ja tyyrolaisen purppuran loisto ei ollut
v‰lkkyv‰mpi kuin se tuore puna, joka s‰esti t‰t‰ valkoisuutta. Siin‰
syy, miksi Orkan piti h‰net luonansa, mutta ajoi minut pois talostaan.
Kirjoitin rakkaalle vaimolleni ep‰toivoisen kirjeen. H‰n vastasi sen
viej‰lle: 'Niin, todellakin! tied‰n kuka on kirjoittaja, olen kuullut
h‰nest‰ puhuttavan. Sanotaan h‰nen valmistavan erinomaisia
kermajuustoja; tilattakoon niit‰ minulle ja saakoon h‰n niist‰ maksun.'
"Onnettomuudessani yritin nyt k‰‰nty‰ oikeuslaitoksen puoleen. Minulla
oli viel‰ kuusi unssia kultaa j‰ljell‰: niist‰ t‰ytyi minun antaa kaksi
unssia sille lakimiehelle, jolta kysyin neuvoa, toiset kaksi
asianajajalle, joka otti hoitaakseen asiani, ja loput kaksi ylituomarin
sihteerille. Kaiken t‰m‰n j‰lkeen asiani ei ollut p‰‰ssyt edes
alkuunkaan, vaikka olin jo tuhlannut enemm‰n rahaa kuin koko juustojeni
ja vaimoni arvon. Palasin kyl‰‰mme aikoen myyd‰ talomme saadakseni
takaisin vaimoni.
"Taloni arvo oli ainakin kuusikymment‰ unssia kultaa, mutta kaikki
n‰kiv‰t, ett‰ olin kˆyh‰ ja pakotettu myym‰‰n. Ensimm‰inen, jonka
puoleen k‰‰nnyin, tarjosi minulle siit‰ kolmekymment‰ unssia, toinen
kaksikymment‰, kolmas kymmenen. Olin jo aikeissa p‰‰tt‰‰ kaupan, niin
olin sokaistu, kun Hyrkanian ruhtinas hyˆkk‰si Babyloniin ja h‰vitti
kaikki tielt‰‰n. Myˆs minun taloni ensin ryˆstettiin ja sitten
poltettiin.
"Kadotettuani siten rahani, vaimoni ja taloni, vet‰ysin t‰h‰n seutuun,
jossa nyt n‰et minut. Olen koettanut el‰tt‰‰ itse‰ni kalastuksella,
mutta kalatkin tekev‰t minusta pilkkaa kuten ihmiset. En saa mit‰‰n,
olen kuolemaisillani n‰lk‰‰n, ja ilman sinua, arvoisa lohduttaja,
olisin etsinyt kuolemaa joesta."
Kalastajan kertomus ei sujunut keskeytyksitt‰, sill‰ v‰h‰n v‰li‰ Zadig,
kovin liikuttuneena ja j‰rkkyneen‰, tiedusteli h‰nelt‰:
"Kuinka? Etkˆ tied‰ mit‰‰n kuningattaren kohtalosta?"
"En, hyv‰ herra", vastasi kalastaja. "Tied‰n vain sen, ett‰ kuningatar
ja Zadig eiv‰t ole maksaneet minulle kermajuustoistani, ett‰ minulta on
riistetty vaimoni ja ett‰ itse olen ep‰toivossa."
"Olenpa mieliss‰ni", sanoi Zadig, "ettet ole i‰ksi p‰iv‰ksi kadottanut
rahojasi. Olen kuullut puhuttavan Zadigista; h‰n on kunnon mies, ja jos
h‰n palajaa Babyloniin, kuten h‰n toivoo, niin h‰n antaa sinulle
enemm‰n kuin saatavasi onkaan. Mutta vaimosi suhteen, joka ei
n‰yt‰ yht‰ kunnialliselta, kehoitan sinua luopumaan kaikista
takaisinsaantipuuhista. Seuraa neuvoani ja mene Babyloniin. Min‰ joudun
sinne jo ennen sinua, sill‰ min‰ kuljen ratsain ja sin‰ jalan. K‰‰nny
ylh‰isen Kadorin puoleen; sano h‰nelle tavanneesi h‰nen yst‰v‰ns‰ ja
odota minua h‰nen luonaan. L‰hde! ehk‰p‰ et en‰‰ olekaan onneton."
"Oi mahtava Ormuzd", jatkoi Zadig, "sin‰ k‰yt‰t minua lohduttamaan t‰t‰
miest‰; ket‰ aiot k‰ytt‰‰ lohduttamaan minua?"
N‰in sanoen h‰n antoi kalastajalle puolet siit‰ kullasta, jonka oli
tuonut mukanaan Arabiasta. Kalastaja, h‰mm‰styneen‰ ja ihastuneena,
suuteli Kadorin yst‰v‰n jalkoja ja virkkoi:
"Te olette pelastava enkelini."
Kuitenkin Zadig yh‰ edelleen kyseli uutisia ja vuodatti kyyneleit‰.
"Kuinka, herra!" huudahti kalastaja. "Olisitteko tekin yht‰ onneton,
te, joka teette muille hyv‰‰?"
"Sata kertaa onnettomampi kuin sin‰", vastasi Zadig.
"Mutta miten on mahdollista", virkkoi tuo kunnon mies, "ett‰ se, joka
antaa, on surkuteltavampi kuin se, joka saa?"
"Se johtuu siit‰", vastasi Zadig, "ett‰ sinun suurin onnettomuutesi oli
puute, mutta minun kurjuuteni sijaitsee syd‰mess‰."
"Olisiko siis Orkan ryˆst‰nyt teilt‰kin vaimon?" kysyi kalastaja.
T‰m‰ kysymys toi Zadigin mieleen h‰nen kaikki seikkailunsa. H‰n k‰vi
hengess‰‰n l‰pi koko onnettomuuksiensa sarjan alkaen kuningattaren
koirasta aina rosvop‰‰llikkˆ Arbogadin luo saapumiseensa saakka.
"Tosiaan Orkan ansaitsee rangaistuksensa", h‰n sanoi kalastajalle.
"Mutta tavallisestipa juuri sellaiset ihmiset ovat kohtalon suosikkeja.
Miten sitten lieneekin, mene vain Kador-herran luo ja odota siell‰
minua."
He erosivat toisistaan. Kalastaja l‰hti matkaan kiitt‰en kohtaloaan, ja
Zadig nelisti tiehens‰ syytt‰en yh‰ omaansa.