Zadigin turmio johtui juuri h‰nen onnestaan ja varsinkin h‰nen
ansioistaan. H‰n seurusteli joka p‰iv‰ kuninkaan ja h‰nen korkean
puolisonsa Astarten kanssa. H‰nen keskustelunsa vieh‰tyst‰ lis‰si
suuresti se halu miellytt‰‰, joka nerolle merkitsee samaa kuin korut
kauneudelle. H‰nen nuoruutensa ja sulonsa tekiv‰t huomaamatta Astarteen
vaikutuksen, josta t‰m‰ aluksi ei ollut ollenkaan tietoinen, vaikkapa
intohimo jo hiipi h‰nen viattomaan poveensa. Pelotta ja ep‰ilyksett‰
Astarte halusi mielell‰‰n n‰hd‰ ja kuulla miest‰, joka oli kallis sek‰
h‰nen puolisolleen ett‰ valtiolle. H‰n ei v‰synyt ylist‰m‰st‰ h‰nt‰
kuninkaalle; h‰n puhui h‰nest‰ hovinaisilleen, jotka viel‰ koettivat
voittaakin h‰net ylistelyill‰‰n. Kaikki oli omiaan painamaan yh‰
syvemm‰lle h‰nen syd‰meens‰ sen nuolen, jota h‰n ei viel‰ tuntenut. H‰n
antoi Zadigille lahjoja, joihin h‰n k‰tki enemm‰n hellyytt‰ kuin itse
aavistikaan. H‰n luulotteli puhelevansa h‰nelle pelk‰st‰‰n
kuningattarena, joka oli tyytyv‰inen h‰nen palveluksiinsa, mutta joskus
olivat h‰nen sanansa selv‰n‰ ilmauksena rakastuneen naisen tunteista.
Astarte oli paljon kauniimpi kuin edell‰mainittu Semira, joka ei voinut
siet‰‰ silm‰puolia, ja tuo toinen nainen, Azora, joka oli tahtonut
leikata puolisoltaan nen‰n. Astarten yst‰v‰llisyys, h‰nen hell‰t
sanansa, joita h‰n jo alkoi punastua, h‰nen katseensa, joita h‰n koetti
k‰‰nt‰‰ syrj‰‰n, mutta jotka siit‰ huolimatta kiintyiv‰t Zadigin
katseisiin, sytyttiv‰t Zadigin syd‰mess‰ tulen, jota h‰n kovin
h‰mm‰styi. H‰n taisteli; kutsui avukseen filosofian, joka ennenkin oli
h‰nt‰ auttanut, mutta sai siit‰ vain selvyytt‰ tilaansa, ilman mit‰‰n
lohdutusta. Velvollisuus, kiitollisuus, hallitsijan loukattu
majesteetti, kaikki ne esiintyiv‰t h‰nen silmiss‰‰n koston jumalina.
H‰n taisteli, h‰n riemuitsi voitostaan; mutta t‰m‰ voitto, joka h‰nen
t‰ytyi joka hetki uudelleen taistella, maksoi h‰nelle paljon huokauksia
ja kyyneleit‰. H‰n ei en‰‰ rohjennut puhutella kuningatarta sill‰
hell‰ll‰ vapaudella, joka oli molemmille tuottanut niin suurta
vieh‰tyst‰. H‰nen silm‰ns‰ verhoutuivat pilveen; h‰nen sanansa olivat
teenn‰isi‰ ja sekavia; h‰n loi katseensa alas, ja kun h‰n vasten
tahtoaan milloin katseli Astartea, kohtasi h‰n kuningattaren katseen
t‰ynn‰ kyyneli‰, joista kimpoili h‰nt‰ vastaan tulinuolia. He n‰yttiv‰t
sanovan toisilleen: Me jumaloimme toisiamme uskaltamatta toisiamme
rakastaa; meit‰ molempia polttaa tuli, jonka me tuomitsemme.
Zadig l‰hti h‰nen luotansa aina h‰mill‰‰n ja ep‰toivoisena, syd‰n
t‰ynn‰ tuskaa, jota h‰n ei en‰‰ jaksanut kest‰‰. Mielenkuohunsa
vallassa h‰n purki salaisuutensa ilmi yst‰v‰lleen Kadorille,
aivan kuin mies, joka, kauan kestetty‰‰n ankaran tuskansa ahdistusta,
vihdoin paljastaa kipunsa sill‰ huudolla, mink‰ vaivan ankara
kaksinkertaistuminen h‰nelt‰ pusertaa esiin, ja kylm‰ll‰ hiell‰, mik‰
tihkuu h‰nen otsastaan.
Kador sanoi h‰nelle:
"Olen jo kauan sitten havainnut ne tunteet, joita tahdoit salata
itselt‰si. Intohimolla on omat merkkins‰, joiden suhteen ei liioin voi
erehty‰. P‰‰t‰pp‰ itse, rakas Zadig: jos jo min‰ olen n‰hnyt sinun
syd‰meesi, eikˆh‰n silloin kuningaskin keksi siin‰ tunnetta, joka
loukkaa h‰nt‰? H‰nen ainoa vikansahan onkin mit‰ rajattomin
mustasukkaisuus. Sin‰ tosin vastustat intohimoasi suuremmalla voimalla
kuin kuningatar omaansa, koska sin‰ olet filosofi ja samalla Zadig.
Astarte on nainen; h‰n huolehtii katseistansa sit‰kin v‰hemm‰n, koska
ei viel‰ luule itse‰‰n rikolliseksi. Ollen onnettomuudekseen lujasti
vakuuttunut viattomuudestaan h‰n laiminlyˆ tarpeelliset ulkonaiset
varokeinot. Min‰ vapisen h‰nen puolestaan niin kauan kuin h‰nell‰ ei
ole mit‰‰n moittimista itsens‰ suhteen. Jos teid‰n kesken olisi
olemassa yhteisymm‰rrys, niin te voisitte pett‰‰ kaikkien silm‰t. Mutta
parhaillaan syntyv‰ intohimo, jota vastaan taistellaan, paljastaa
helposti itsens‰; sen sijaan jo tyydytetty lempi osaa salata itsens‰."
Zadigia kauhistutti ajatus pett‰‰ kuningasta, hyv‰ntekij‰‰ns‰; eik‰ h‰n
koskaan ollut ollutkaan uskollisempi hallitsijalleen kuin nyt, jolloin
h‰n tahtomattaan tunsi rikkoneensa h‰nt‰ vastaan.
Sill‰ v‰lin kuningatar lausui niin usein Zadigin nimen, h‰nen otsansa
lensi niin punaiseksi h‰nen sit‰ lausuessaan, h‰n oli toisinaan niin
liikuttunut, toisinaan taas niin h‰mill‰‰n, kun h‰n kuninkaan
l‰sn‰ollessa puheli Zadigin kanssa, ja niin syv‰ haaveilu valtasi h‰net
Zadigin menty‰, ett‰ kuningas tuli levottomaksi. H‰n uskoi todeksi
kaiken n‰kem‰ns‰ ja kuvitteli mieless‰‰n, mit‰ ei ollut n‰hnyt.
Erityisesti h‰n huomasi, ett‰ h‰nen vaimonsa tohvelit olivat siniset
samoinkuin Zadiginkin; ett‰ h‰nen vaimonsa nauhat olivat keltaiset ja
Zadigin lakki samoin keltainen. Neh‰n olivat hirveit‰ todisteita niin
tarkka-aistiselle ruhtinaalle! Ep‰ilys muuttui pian varmuudeksi h‰nen
katkeroituneessa mieless‰‰n.
Kaikki kuningasten ja kuningattarien orjat ovat samalla heid‰n
syd‰miens‰ vakoojia. Pian oltiin selvill‰ siit‰, ett‰ Astarte oli hell‰
ja Moabdar mustasukkainen. Kateellinen sai yht‰ kateellisen vaimonsa
l‰hett‰m‰‰n kuninkaalle sukkanauhansa, joka oli samanlainen kuin
kuningattaren oma; kaikeksi onnettomuudeksi se samoin oli sininen.
Hallitsija ei nyt en‰‰ ajatellut muuta kuin miten parhaiten voisi
kostaa. H‰n p‰‰tti er‰‰n‰ yˆn‰ myrkytt‰‰ kuningattaren p‰iv‰n
koittaessa ja kuristuttaa Zadigin kuoliaaksi. T‰h‰n tyˆhˆn h‰n m‰‰r‰si
er‰‰n julman eunukin, jota h‰n tavallisesti k‰ytti kostotoimiensa
suorittajana.
Samaan aikaan sattui kuninkaan huoneessa olemaan pieni k‰‰piˆ, joka
kyll‰ oli mykk‰, mutta ei suinkaan kuuro. H‰nt‰ siedettiin kaikkialla;
h‰n sai olla salaisintenkin asiain todistajana, aivan kuin kotiel‰in.
Tuo pieni mykk‰ oli suuresti kiintynyt kuningattareen ja Zadigiin. Yht‰
paljon h‰mm‰styen kuin kauhistuen h‰n kuuli kuninkaan m‰‰r‰‰v‰n heid‰t
murhattaviksi. Mutta mit‰ tehd‰, est‰‰kseen tuon hirve‰n k‰skyn
toteutumasta aivan l‰himpin‰ hetkin‰? H‰n ei voinut huutaa, mutta h‰n
osasi maalata ja sangen sattuvasti. Niinp‰ h‰n viettikin osan yˆt‰
piirt‰m‰ll‰ kaiken sen, mit‰ tahtoi saattaa kuningattaren tiedoksi.
H‰nen piirroksensa esitti kuvan yhdess‰ kulmassa kuninkaan
raivostuneena antamassa k‰skyj‰‰n eunukille; lis‰ksi n‰htiin siin‰
pˆyd‰ll‰ sininen nuora ja astia, samoin sinisi‰ sukansiteit‰ ja
keltaisia nauhoja, sek‰ vihdoin kuvan keskell‰ kuningatar kuolemassa
hovinaistensa k‰siin ja Zadig kuristettuna h‰nen jaloissaan.
Taivaanrannalla n‰kyi nouseva aurinko osoittamassa, ett‰ t‰m‰n julman
toimituksen tuli tapahtua aamuruskon ensimm‰isten s‰teiden koittaessa.
Saatuaan tyˆns‰ valmiiksi h‰n riensi heti er‰‰n kamarirouvan luo,
her‰tti h‰net ja antoi h‰nen ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰nen piti heti vied‰ t‰m‰
kuva kuningattarelle.
Keskell‰ yˆt‰ sitten kolkutettiin ‰kki‰ Zadigin ovelle. H‰net
her‰tettiin ja h‰nelle annettiin kuningattaren l‰hett‰m‰ kirjelippu.
H‰n luuli n‰kev‰ns‰ unta; vapisevin k‰sin h‰n aukaisi kirjeen. Kuka
voisikaan kuvata h‰nen yll‰tt‰v‰n h‰mm‰styksens‰ ja musertavan
ep‰toivonsa h‰nen lukiessaan siit‰: "Paetkaa heti paikalla, tai Teilt‰
riistet‰‰n henki. Paetkaa, Zadig; min‰ k‰sken sen rakkautemme ja
keltaisten nauhojeni nimess‰. Min‰ en ole syyllinen, mutta tied‰n, ett‰
minua odottaa rikollisen kuolema."
Zadig tuskin kykeni saamaan sanaa suustaan. H‰n kutsutti Kadorin ja
ojensi kirjeen ‰‰neti h‰nelle. Kador velvoitti h‰net tottelemaan ja
l‰htem‰‰n p‰‰t‰ pahkaa suoraan Memfiiseen.
"Jos rohkenet menn‰ tapaamaan kuningatarta", sanoi h‰n, "niin joudutat
vain h‰nen kuolemaansa. Jos taas aiot puhutella kuningasta, niin sekin
on h‰nelle turmioksi. Min‰ otan osalleni h‰nen kohtalonsa, seuraa sin‰
omaasi. Levit‰n huhun ett‰ olet l‰htenyt Intiaa kohti. Tulen sitten
heti per‰st‰ sinua tapaamaan ja ilmoittamaan sinulle, mit‰ Babylonissa
on tapahtunut."
Heti paikalla antoi Kador tuoda kaksi mit‰ nopeakulkuisinta dromedaaria
er‰‰n salaisen palatsinportin luo. H‰n auttoi Zadigin, jota t‰ytyi
kantaa ja joka oli aivan menehtym‰isill‰‰n, toisen selk‰‰n. Yksi ainoa
palvelija saattoi h‰nt‰; ja pian kadotti Kador, joka myˆs oli
h‰mm‰styksen ja surun vallassa, yst‰v‰ns‰ n‰kyvist‰‰n.
Kun tuo ylh‰inen pakolainen oli saapunut er‰‰n kukkulan rinteelle,
jonne koko Babylon n‰kyi, h‰n k‰‰nsi katseensa kuningattaren palatsia
kohti ja meni tainnoksiin. H‰n tointui siit‰ ainoastaan vuodattaakseen
kyyneli‰ ja toivoakseen itselleen kuolemaa. Vihdoin, mietitty‰‰n tuon
maailman rakastettavimman naisen ja ensimm‰isen kuningattaren surkeaa
kohtaloa, h‰n hetkiseksi palasi omaan itseens‰kin ja huudahti:
"Mit‰p‰ onkaan ihmisel‰m‰? Oi hyve! mit‰ hyˆdytit minua? Kaksi naista
on minut arvottomasti pett‰nyt; kolmannen, joka ei ole ollenkaan
syyllinen ja joka on kauniimpi kuin nuo toiset, t‰ytyy kuolla! Kaikki
se hyv‰, jota olen tehnyt, on aina ollut minulle pelk‰ksi kiroukseksi,
ja min‰ olen kohonnut kunnian kukkuloille syˆksy‰kseni sielt‰ vain sit‰
hirvitt‰v‰mp‰‰n onnettomuuden kuiluun. Jos olisin ollut ilke‰ kuten
niin monet muut, olisin onnellinen kuten hekin."
N‰iden murheellisten mietteiden painamana, silm‰t tuskan hunnun
samentamina, kuoleman kalpeus kasvoilla ja mieli synkk‰‰n ep‰toivoon
kokonaan syˆstyn‰, h‰n jatkoi matkaansa Egypti‰ kohti.