Zadig hieman s‰ik‰hti sit‰, mutta ollen oivallinen luonnontutkija, joka
ei uskonut papukaijan voivan ennustella, h‰n kuitenkin pian rauhoittui
ja alkoi parhaansa mukaan hoitaa virkaansa.
H‰n antoi kaikkien tuntea lakien pyhitetty‰ voimaa, mutta ei kenenk‰‰n
oman arvoasemansa painavuutta. H‰n ei mitenk‰‰n rajoittanut
divaanin[20] ‰‰nestysvapautta, p‰invastoin jokainen visiiri[21] sai
vapaasti lausua mielipiteens‰, pelk‰‰m‰tt‰ h‰nen ep‰suosiotaan. Kun h‰n
ratkaisi jonkin asian, niin antoi ratkaisun yksin laki eik‰ h‰n. Mutta
jos laki oli liian ankara, niin h‰n lievensi sit‰. Milloin taas laki
oli puutteellinen, silloin h‰n ratkaisi asian niin tasapuolisesti, ett‰
sit‰ olisi voitu pit‰‰ itse Zoroasterin ratkaisuna.
H‰nelt‰ oppivat kansat tuon ylev‰n periaatteen, ett‰ on parempi
uskaltaa vapauttaa rikollinen kuin tuomita viaton. H‰n arveli lakien
olevan laadittuja yht‰ paljon kansalaisten suojelemista kuin
pelottamista varten. H‰nen p‰‰taitonsa oli paljastaa totuutta, jota
kaikki ihmiset koettavat pimitt‰‰. Heti hallituksensa ensimm‰isin‰
p‰ivin‰ h‰n osoitti k‰yt‰nnˆss‰ t‰t‰ suurta taitoaan.
Er‰s kuuluisa babylonilainen kauppias oli kuollut Intiassa. H‰n oli
m‰‰r‰nnyt molemmat poikansa tasa-arvoisiksi perillisikseen, kunhan
ensin olivat naittaneet sisarensa; lis‰ksi h‰n oli j‰tt‰nyt
kolmekymment‰tuhatta kultarahaa lahjaksi sille pojistaan, jonka
todistettaisiin rakastaneen h‰nt‰ enimmin.
Vanhempi poika teetti h‰nelle hautapatsaan, nuorempi antoi osan
perinnˆst‰‰n sisaren myˆt‰j‰isten lis‰ksi.
Jokainen v‰itti:
"Vanhempi rakastaa enimmin is‰‰ns‰, nuorempi rakastaa enimm‰n
sisartansa. Niinp‰ kuuluvatkin nuo kolmekymment‰tuhatta kultarahaa
vanhemmalle pojalle."
Zadig kutsutti molemmat per‰kk‰in luoksensa. Vanhemmalle h‰n lausui:
"Is‰si ei olekaan kuollut; h‰n on parantunut viime sairaudestaan ja
palajaa kohta Babyloniin."
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tuo nuori mies. "Mutta hautapatsas
on maksanut minulle sangen paljon!"
Zadig ilmoitti sitten saman asian nuoremmalle veljelle.
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi t‰m‰. "Tietysti min‰ palautan
is‰lleni kaiken saamani omaisuuden; kuitenkin toivon h‰nen j‰tt‰v‰n
sisarelleni sen osan, jonka jo olen m‰‰r‰nnyt h‰nelle."
"Sinun ei tarvitse mit‰‰n luovuttaa", sanoi Zadig. "P‰invastoin saat
sin‰ nuo kolmekymment‰tuhatta kultarahaa, sill‰ sin‰ rakastat enimmin
is‰‰si."
Er‰s sangen rikas tyttˆ oli lupautunut vaimoksi kahdelle maagille, ja
nautittuaan muutamia kuukausia kummankin opetusta h‰n huomasi olevansa
raskaana. Molemmat maagit tahtoivat nyt naida h‰net.
"Min‰ tahdon ottaa miehekseni sen heist‰", sanoi h‰n, "joka on
saattanut minut siihen tilaan, ett‰ voin antaa valtakunnalle uuden
kansalaisen."
"Juuri min‰ olen tehnyt t‰m‰n hyv‰n tyˆn", sanoi toinen.
"Min‰p‰ se olen ollut niin onnellinen", v‰itti toinen.
"No hyv‰!" sanoi tyttˆ. "Min‰ tunnustan sen heist‰ lapseni is‰ksi, joka
voi antaa h‰nelle parhaan kasvatuksen."
H‰n synnytti pojan. Kumpikin maagi tahtoi kasvattaa sen. Asia vedottiin
Zadigin ratkaistavaksi. H‰n kutsutti molemmat maagit eteens‰.
"Mit‰ aiot opettaa kasvatettavallesi?" h‰n kysyi ensimm‰iselt‰.
"Aion neuvoa h‰nelle", vastasi oppinut, "puhetaidon kahdeksan osaa,
dialektiikkaa, astrologiaa ja demonomaniaa, samoin substanssin ja
accidenssin, abstraktin ja konkreetin olemuksen, monadit ja
prestabilisen harmonian".[22]
"Min‰ taas", sanoi toinen, "tahdon koettaa tehd‰ h‰nest‰ kelpo miehen,
joka on yst‰viens‰ kunnioituksen arvoinen."
Zadig julisti:
"Joko olet h‰nen is‰ns‰ tai et, sin‰ saat naida h‰nen ‰itins‰."
Hoviin saapui joka p‰iv‰ valituksia Meedian k‰skynhaltijaa
(itimad-ulet) Iraksia vastaan. T‰m‰ oli mahtava herra, jonka syd‰n ei
pohjaltaan ollut paha, mutta oli turhamaisuuden ja nautinnonhimon
turmelema. H‰n ei liioin suvainnut itse‰‰n puhuteltavan eik‰ koskaan
sallinut vastaansanomista. Riikinkukot eiv‰t ole turhamaisempia,
kyyhkyset hekumallisempia ja kilpikonnat hitaampia kuin h‰n. H‰n haki
vain v‰‰r‰‰ mainetta ja v‰‰ri‰ riemuja. Zadig otti parantaaksensa
h‰net.
H‰n l‰hetti h‰nelle kuninkaan puolesta er‰‰n musiikkimestarin, mukanaan
kaksitoista laulajaa ja nelj‰kolmatta soittoniekkaa, sek‰ er‰‰n
hovimestarin, mukanaan kuusi kokkia ja nelj‰ kamariherraa, jotka eiv‰t
saaneet j‰tt‰‰ h‰nt‰ hetkeksik‰‰n. Kuninkaan m‰‰r‰yksest‰ oli h‰nen
noudatettava aivan t‰sm‰llisesti seuraavaa p‰iv‰j‰rjestyst‰; ja n‰in
k‰vi komento:
Heti ensi p‰iv‰n‰, hekumallisen Iraksin her‰tty‰, saapui
musiikkimestari laulajineen ja soittajineen. Laulettiin kantaatti, jota
kesti kaksi tuntia ja jossa joka kolmas minuutti toistui seuraava
j‰lkis‰keistˆ:
Mi kunto, mik‰ hengen valo!
Mi suuruus, sulo ylimm‰inen!
Ah, kuinka voikaan herra jalo
Ain' itseens' olla tyytyv‰inen!
Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin er‰s kamariherroista piti
h‰nelle kolmenelj‰nnestuntia kest‰v‰n ylistyspuheen, jossa h‰n kehui
juuri niit‰ h‰nen hyvi‰ avujaan, jotka h‰nelt‰ puuttuivat. Puheen
p‰‰tytty‰ h‰net saatettiin musiikin soidessa pˆyt‰‰n. P‰iv‰llist‰ kesti
kolme tuntia. Jos h‰n yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi
ensimm‰inen kamariherra heti: "H‰n on oikeassa." Ja tuskin oli h‰n
enn‰tt‰nyt lausua nelj‰ sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "H‰n
on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas r‰j‰hti heti nauramaan
niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita h‰nen olisi
pit‰nyt sanoa. P‰iv‰llisen j‰lkeen laulettiin kantaatti h‰nelle
uudestaan.
Ensimm‰inen p‰iv‰ tuntuikin h‰nest‰ hauskalta. H‰n luuli, ett‰
kuningasten kuningas todella kunnioitti h‰nt‰ h‰nen ansioittensa
mukaan. Toinen p‰iv‰ tuntui h‰nest‰ jo v‰hemm‰n hupaisalta; kolmas oli
rasittava ja nelj‰s aivan siet‰m‰tˆn; viides vihdoin vallan
piinallinen. Lopulta h‰n ei en‰‰ jaksanut kuulla alituisesti
laulettavan: Ah, kuinka voikaan herra jalo ain' itseens' olla
tyytyv‰inen! eik‰ kehuttavan, kuinka h‰n aina oli oikeassa, eik‰ joka
p‰iv‰ samalla hetkell‰ itse‰‰n ylistett‰v‰n. H‰n kirjoitti hoviin ja
pyysi hartaasti, ett‰ kuningas suvaitsisi kutsua pois kamariherrat,
soittoniekat ja hovimestarin. Samalla h‰n lupasi vasta olla v‰hemm‰n
turhamainen ja sen sijaan toimeliaampi. H‰n antoi v‰hemm‰n suitsuttaa
itselleen ylistyst‰, piti v‰hemm‰n juhlia ja oli onnellisempi. Sill‰,
kuten Sadder-kirjassa[23] sanotaan, alituinen nautinto ei ole mit‰‰n
nautintoa.