Zadig sai kokea, ett‰ avioliiton ensimm‰inen kuukausi, Zend-kirjan
sanojen mukaisesti, on hunajakuukausi ja toinen marunakuukausi. H‰nen
t‰ytyikin jonkin ajan per‰st‰ erota Azorasta, jonka kanssa h‰nen oli
k‰ynyt liian vaikeaksi el‰‰, ja nyt h‰n etsi tyydytyst‰ luonnon
tutkimisesta.
"Kukaan ei ole onnellisempi", sanoi h‰n, "kuin filosofi, joka lukee
luonnon suurta kirjaa, mink‰ Jumala on asettanut silmiemme eteen. H‰nen
keksim‰ns‰ totuudet ovat kokonaan h‰nen; h‰n ravitsee ja ylent‰‰
sieluaan; h‰n el‰‰ rauhallisena eik‰ h‰nen tarvitse pel‰t‰ mit‰‰n
ihmisten puolelta; eik‰ h‰nen hell‰ puolisonsa tule koskaan leikkaamaan
h‰nelt‰ nen‰‰."
T‰llaisten aatteiden valtaamana h‰n vet‰ytyi er‰‰seen maataloon
Eufratin rannalle. Siell‰ h‰n ei huolinut laskea, kuinka monta
vesipisaraa sekunnissa vieri sillan kaarien alitse tai satoiko hiiren
kuussa yht‰ kuutiotuumaa enemm‰n vett‰ kuin lampaan kuussa. H‰n ei
myˆsk‰‰n v‰h‰‰k‰‰n kuvitellut voivansa tehd‰ silkki‰ lukinverkosta tai
porsliinia s‰rkyneist‰ pulloista.[11] Sen sijaan h‰n tutki
huolellisesti el‰inten ja kasvien ominaisuuksia ja saavutti siin‰ pian
sellaisen taidon, ett‰ voi sen avulla keksi‰ tuhat eroavaisuutta siin‰,
miss‰ muut ihmiset n‰kiv‰t vain yhdenmukaisuutta.
K‰velless‰‰n er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ pienen metsikˆn l‰hell‰ h‰n ‰kk‰si er‰‰n
kuningattaren eunukeista useain hovipalvelijain kera rient‰v‰n h‰nt‰
kohti. Kaikki he n‰yttiv‰t olevan mit‰ suurimmassa h‰d‰ss‰ ja
juoksentelivat sinne t‰nne aivan kuin p‰‰ttˆm‰t, jotka ovat kadottaneet
jonkin arvokkaimpia kalleuksiaan ja nyt etsiv‰t sit‰.
"Nuori mies", virkkoi ylieunukki, "etkˆ kenties ole n‰hnyt
kuningattaren koiraa?"
"Se on narttu eik‰ uroskoira", vastasi Zadig vaatimattomasti.
"Sin‰ olet oikeassa", lausui ylieunukki.
"Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on ‰skett‰in
penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etuk‰p‰l‰‰ns‰; lis‰ksi on sill‰
hyvin pitk‰t korvat."
"Sin‰ olet siis n‰hnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan heng‰styneen‰.
"En suinkaan", vastasi Zadig. "Min‰ en ole sit‰ milloinkaan n‰hnyt enk‰
ole edes tiennytk‰‰n, ett‰ kuningattarella on narttukoira."
Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan
tallin kaunein hevonen p‰‰ssyt er‰‰n tallirengin k‰sist‰ karkuun
Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten
kera sen j‰lkeen yht‰ h‰t‰isen‰ kuin ylieunukki koiran per‰st‰.
Ylitallimestari k‰‰ntyi Zadigin puoleen ja kysyi t‰lt‰, oliko h‰n
kenties n‰hnyt kuninkaan hevosta.
"Se hevonen", vastasi Zadig, "nelist‰‰ mainiosti. Se on viisi jalkaa
korkea, pienikavioinen; sen h‰nt‰ on kolme ja puoli jalkaa pitk‰.
Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen keng‰t
ovat yksitoista-osaista hopeaa."
"Mit‰ tiet‰ se on mennyt, miss‰ se on?" h‰t‰ili ylitallimestari.
"En min‰ ole sit‰ n‰hnyt", vastasi Zadig, "enk‰ edes koskaan kuullut
siit‰ puhuttavankaan."
Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen
sek‰ kuninkaan hevosen ett‰ kuningattaren koiran. Niinp‰ he antoivatkin
vied‰ h‰net suuren desterhamin[12] kokouksen eteen, ja t‰m‰ tuomitsi
h‰net saamaan solmupiiskaa sek‰ karkoitettavaksi loppui‰kseen
Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sek‰ hevonen ett‰ koira
lˆytyiv‰t. Kiusallinen v‰ltt‰m‰ttˆmyys pakoitti tuomarit nyt
peruuttamaan p‰‰tˆksens‰; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan
nelj‰sataa unssia kultaa, koska oli kielt‰nyt n‰hneens‰ sit‰ mink‰
selv‰sti oli n‰hnyt. H‰nen t‰ytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten
sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston
edess‰. H‰n lausui seuraavasti:
"Oikeuden t‰hdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on
lyijyn painavuus, raudan kest‰vyys, timantin kirkkaus ja paljon
yht‰l‰isyytt‰ kullan kera! Koska minun on sallittu puhua t‰m‰n korkean
kokouksen edess‰, niin vannon Ormuzdin[13] nimess‰, etten ole
milloinkaan n‰hnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enk‰ kuningasten
kuninkaan[14] pyhitetty‰ hevosta. Tiet‰k‰‰ siis, miten on asian laita.
Olin k‰velyll‰ sen metsikˆn l‰heisyydess‰, jossa sitten kohtasin
kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin
n‰in hiekassa er‰‰n el‰imen j‰ljet ja p‰‰tin helposti niiden olevan
pienen koiran j‰lki‰. Kepe‰t, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet
k‰p‰l‰in j‰lkien v‰liin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, ett‰
se oli narttukoira, jonka n‰nnit riippuivat alhaalla ja joka siis oli
penikoinut muutamia p‰ivi‰ sitten. Toiset, edellisist‰ poikeavat
j‰ljet, jotka n‰kyiv‰t alituisesti hiponeen hiekan pintaa etuk‰p‰l‰in
vieress‰, osoittivat minulle sill‰ olleen sangen pitk‰t korvat. Ja kun
lis‰ksi huomasin, ett‰ yksi k‰p‰l‰ ei ollut tehnyt hiekkaan niin syv‰‰
j‰lke‰ kuin kolme muuta, niin ymm‰rsin, ett‰ kaikkein armollisimman
kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa.
"Mit‰ sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tiet‰k‰‰, ett‰
min‰ k‰velless‰ni mainitun metsikˆn teit‰ huomasin hevosenkenk‰in
j‰lki‰, jotka kaikki olivat yht‰ kaukana toisistaan. Siin‰p‰ hevonen --
ajattelin itsekseni -- joka nelist‰‰ mainiosti. Er‰‰ll‰ kapealla
tiell‰, jonka leveys on vain seitsem‰n jalkaa, oli puiden tomu molemmin
puolin tiet‰, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois.
Sill‰ hevosella -- p‰‰ttelin mieless‰ni -- on kolme ja puoli jalkaa
pitk‰ h‰nt‰, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt
tomun puista. Lis‰ksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi
jalkaa korkean lehtikatoksen, ‰skett‰in pudonneita lehvi‰ ja ymm‰rsin
siit‰, ett‰ hevonen oli ulottunut niihin ja ett‰ se siis oli
noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan
kolmenkolmatta karaatin kultaa, sill‰ se oli hieronut niiden heloja
er‰‰seen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein
kokeen. Vihdoin p‰‰ttelin niist‰ merkeist‰, joita sen keng‰t olivat
tehneet er‰‰seen toiseen kivilajiin, ett‰ se oli kengitetty
yksitoista-osaisella hopealla".[15]
Kaikki tuomarit ihmetteliv‰t Zadigin syv‰llist‰ ja ter‰v‰‰
arvostelukyky‰. Tieto siit‰ saapui aina kuninkaan ja kuningattaren
korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa
ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, ett‰ h‰net oli
noitana poltettava, m‰‰r‰si kuningas, ett‰ h‰nelle oli maksettava
takaisin tuo nelj‰nsadan kultaunssin sakko, johon h‰net oli tuomittu.
Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin h‰nen
luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin h‰nen nelj‰sataa unssiansa.
He pid‰ttiv‰t niist‰ ainoastaan kolme sataayhdeks‰nkymment‰kahdeksan
unssia oikeuskuluihin, ja heid‰n palvelijansa pyysiv‰t tietysti
juomarahaa.
Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja
p‰‰tti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mit‰ oli n‰hnyt.
Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Er‰s valtiovanki karkasi ja
livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta h‰n ei
vastannut mit‰‰n. Kuitenkin n‰ytettiin toteen, ett‰ h‰n oli katsellut
ikkunasta. T‰st‰ rikoksesta h‰net tuomittiin viidensadan kultaunssin
sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan h‰n kiitti tuomareitansa n‰iden
suopeudesta. "Suuri Jumala", h‰n sanoi itsekseen, "kuinka onkaan
valitettavaa k‰vell‰ mets‰ss‰, miss‰ kuningattaren koira ja kuninkaan
hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos
ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla t‰ss‰ el‰m‰ss‰ onnellinen!"