Laatinut Vilh. Andersen.
_Holger Drachmannin jättämistä papereista tavattiin yllä olevan
kertomuksen käsikirjotus, joka valmiiksi korjattuna täytti 142
arkinsivua. Siinä on kertomuksen yhdeksännen luvun jälkeen, johon tämä
julkaisu päättyy, seuraava alku kymmenenteen_:
Mutta madonnalle paalun nokkaan ei saatukaan viedyksi kukkia. Sillä
jokin muu sai heidät valtaansa.
Molemmat tunsivat, että mieli oli raskas ja voimat väsyneet; milloin
heidän silmäyksensä yhtyivät, olivat he katselevinaan toisiaan hunnun
lävitse; jos puhuivat toisilleen, kuului ääni tulevan jostakin kaukaa,
ja sanat olivat kuoleutua huulille. Heidän kätensä olivat koskettaessa
nihkeitä ja kylmiä; alakuloisina he antoivat niiden vaipua -- --
_Loppu puuttuu. Sen sijaan luettakoon_ [Alkukielellä runomuodossa.
_Suom. muist._]:
Näitä Kukkia, jotka sain sairaalta lapselta, kannan nyt povessani --
oleandereita, orvokkeja, laakereita. Ja ne kutovat siellä verkkoaan
niin hiljaa, niin salaa, mutta pian se kietoo minut silmuihinsa. Pääni
on raskas, ja mieli tekee jonnekin mennä, vaan minne? -- Takaisin
saarelle, missä lapsi poimi kukkia ja antoi kyllyydestään:
oleandereita, orvokkeja, laakereita. Kaikki aistit painuvat niin
makeaan lepoon, ja tähdet loistavat kahta kirkkaammin, kun kuljen
rannalla yksinäni. Sulotuoksuinen suudelma ja laakeriseppele -- pois,
rauhattomat ajatukset! Ne ovat vaarallisia kukkia -- ne tekevät
hedelmää. Voi, se lapsi oli niin varttunut -- ja niin kaunis! --
_Tämä on kolmas ja viimeinen kappale runoelmaa "St. Elena" (s.o. Santa
Elena, pieni saari Venetsian yleisten puistojen kohdalla) kokoelmassa
"Sange ved Havet" -- Venetsia 1877. Siinä on myöskin, melkein sana
sanalta, ensimäinen säkeistö sitä runoa, joka esiintyy sivulla 139.
Suorasanaisesti on tämän kertomuksen aihetta käsitelty seuraavissa
kirjotelmissa: "Et Brev" (teoksessa "Vildt og Tæmmet" v. 1881; Poetiske
Skrifter V, 108-117) ja "En Erindring fra Venedig" (teoksessa "Det
nittende Aarhundrede", tammik.-helmik. 1877, s. 182-227, varsinkin 219
ja seur.), jonka loppu kuuluu_:
Se [Tarkottaa tapausta, jolloin kaksi rakastavaa lopetti päivänsä
eräässä Venetsian hotellissa.] oli kauvan aikaa mielessäni, ikäänkuin
aivoissani olisi lakkaamatta humissut sama sävel. Päästäkseni siitä
eroon minun täytyi se kirjottaa. Nyt kun se on paperilla, tuntuu se
joka suhteessa liittyvän Venetsian muistoon niin läheisesti, että aina
kun sitä kaupunkia ajattelen, tulee samalla tämäkin mieleeni. Venetsia
on kuolleiden kaupunki. Koetappa itse sinne matkustaa, niin näet, enkö
ole oikeassa.
_Että runoilija viivytteli tämän kertomuksen jatkamista loppuun asti,
siihen lienee ollut syynä aikomus sovittaa se yhteen erään toisen
kanssa. Viimeksi vuonna 1905 oleskellessaan Italiassa hän laati,
kirjeinä Capri-saarelta, kuvauksen "Den blaa Grotte", joka ilmestyi
ensin "Politiken" lehden joulunumerossa 1905, ja kotimaahan palattuaan
teoksen "Venezias Nat", jossa uudestaan tavataan mainittujen kirjeiden
päähenkilö, suomalainen maalari Peter Adelsvärd, keskellä erästä
elämänsä aikaisempaa jaksoa. Nämä kaksi italialaista novellia aikoi
runoilija yhdistää kookkaammaksi kirjaksi, jonka nimeksi tulisi "Livets
Ø og Dödens By" (Elämän saari ja kuoleman kaupunki). Niiden välinen
yhteys kuviteltiin sellaiseksi, että Adelsvärd ja hänen vaimonsa Sascha
tulevat Caprin saarelta Venetsiaan. Täällä vaimo jättää hänet ja
ilmottaa kirjeessä syyt menettelyynsä. Yksinään, mieli täynnä muistoja,
joita tämä paikka herättää, kirjottaa Peter Adelsvärd sitten
muistelmana nuoruutensa päiviltä kertomuksen "Venetsian yö" eli
"Laguunien pikku Maria", mikä alkuaan oli sen nimenä.
Ennen kuolemaansa oli Drachmann kuitenkin aikonut julkaista sinänsä
tämän pikku kertomuksen, joka on viimeinen tuote hänen kynästään,
lopetettu Göteborgissa helmikuussa 1907. Sentähden se nyt tarjotaan
yleisölle eri kirjana_.