Ja ihmiset myös -- mutta käyttävät sitä huonosti! ajatteli Adelsvärd.
Hän istui mietteisiinsä kumartuneena -- mutta ei tuntenut vähääkään
väsymystä. Oltiinhan nyt matkalla sinne.
Jouduttuaan yleisten puistojen kohdalle he näkivät auringon nousevan.
Se oli tulipunaisen suulakan näköinen. Adelsvärd tuijotti siihen tyhjin
miettein. Sen hän vain tiesi: vähän päästä kohoisivat korkeat sypressit
laguunin pinnasta.
Ja niiden kohotessa kävivät hänen silmänsä kosteiksi.
Hän muisteli pientä suomalaista laulua. Se oli varhaisesta nuoruudesta
asti ollut poissa hänen mielestään. Sisällystä hän ei enää saanut
kiinni runosäkeinä, vaan sanat palasivat jaksottain näin:
Niin usein nähdessäsi kuolleen pikku linnun maassa, minkä
luulet siltä vieneen hengen?
Ei sitä haukka repinyt eikä nälkä näännyttänyt.
Kun pikku linnut pariksi yhtyvät, lentävät ne kahden pois
ja riemuitsevat.
Mutta jos toinen toisen jättää, kuolee yksin jäänyt.
Se kuoli ikävään -- ei nälkään eikä haukan kynsiin.
Hautaa kuollut lintu raukka!
Nyt hän istui ihan koukkuun kumartuneena. Sitten he astuivat maihin.
Siellä oli kuollutta ja hiljaista. Molemmat vanhukset olivat kai vielä
makuulla.
Keittiön ovi oli auki. Sieltä pääsi portaita myöten yläkertaan.
Adelsvärd veti saappaat jalastaan ja hiipi salavihkaa ylös kylmiä
kivirappusia -- kuin katuvainen.
Hänen täytyi nojata seinää vasten: niin rajusti jyski hänen sydämensä.
Ja hiestä märkänä, viluissaan, sanomattoman raskaalla mielellä hän
aukaisi oven ja astui pikku Marian huoneeseen.
Kaihtimia ei oltu yöksi vedetty kiinni. Viileä aamuhenkäys tunki
sisään. Hän katsoi pöydälle. Pullo oli siinä koskematta.
Pulverirasioita ei oltu avattu.
Ja vuoteessa makasi pikku Maria kädet silmillä.
Itkikö hän? Adelsvärd kuunteli. Ei, sillä lapsella ei kai ollut
kyyneliä.
Hän kuiskasi: Maria!...
Tyttö ei liikahtanut. Lujat pienet kätöset painuivat vain tiukemmin
silmille. Pikku Maria ei tahtonut nähdä.
Adelsvärd nieli joukon sanoja, selityksiä, itsesyytöksiä,
anteeksipyyntöjä -- nieli ne kuin polttavat pisarat tuskallisesti läpi
kuivan kurkun, josta ei saanut ääntä kuuluville.
Ja itse vaipui hän polvilleen vuoteen ääreen -- uskaltamatta kumartua
lapsen puoleen.
Ja yhtäkkiä puhkesivat polttavat pisarat niiksi sanoiksi, mitä hän
muisti pienestä vaivaisesta suomalaisesta laulusta:
"Se kuoli ikävään -- ei nälkään eikä haukan kynsiin".
Hän nyyhkytti ja puristi kasvojaan lapsen jääkylmiä käsiä vasten:
Anna anteeksi, pikku Maria ... annathan?
Tyttö putkahti pystyyn -- tarttui käsin hänen päähänsä ja katsoi hänen
kyyneleisiin silmiinsä kummastuneen pelon valtaamana:
Mies -- vieras, iso mies itkemässä?
Se näky oli lapselle outo, tuntematon ... sen voi päättää silmien
tavattomasta leviämisestä; ja hän kiersi pienet paljaat pyöreät
käsivartensa Adelsvärdin kaulaan ja sanoi väristen:
Olenko minä tehnyt sinulle kiusaa? Enhän minä tahdo sinulle mitään
pahaa. Minä en yöllä istunut puussa. Mutta minä pelkäsin kuolevani --
niin kovasti minun oli ikävä, kun sinä et tullutkaan!...
Tyttökö tehnyt hänelle kiusaa? -- Voi Jumala, änkytti Adelsvärd -- mitä
minä olenkaan tehnyt -- kuinka minä olen raskinut ... minä en saa
katsoa sinuun -- etkä sinä enää koskaan saa minua nähdä ... minähän
teen vain pahaa niille, joista pidän.
Milloinkaan ei hänen sydämensä ollut tuntenut näin kovaa liikutusta --
ei milloinkaan. Se väänteli läpi hänen sisustensa -- kuin tahtoisi
päästä irti hänen ruumiistaan.
Pikku Maria tuijotti häneen ymmällä. Juuri se, ettei lapsi mitenkään
kyennyt ymmärtämään hänen vääntelevää tuskaansa -- juuri se pani hänet
tuntemaan surun ja häpeän epätoivoa. Tuon lapsen hän oli siis
kavaltanut -- niin, ja kenen kanssa ja millä tapaa?
Tytön silmissä loisti kuumeen kiilto -- ne levisivät yhä suuremmiksi
tajuttomasti tuijottaessaan. Mutta kuultuaan vielä toisenkin kerran
sanat: "Sinä et saa enää koskaan minua nähdä" -- hyppäsi lapsi
vuoteesta lattialle ja puristautui kiinni Adelsvärdiin, tarttuen
lujasti hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa, ja suuteli hänen kättään
kuin pikkuinen koira.
Adelsvärd nosti hänet istumaan syliinsä ja kietoi huiveihin. Lapsi
värisi ja hytkyi. Adelsvärd tunsi itsensä onnelliseksi ja samalla
sanomattoman alakuloiseksi. Hän silitteli pikku Marian hiuksia ja
suuteli kylmiä hyppysiä. Lapsi vain katseli häntä, udellen -- ja tämä
pelokas, mykkä uteleminen taivutti Adelsvärdin mielen ja painoi hänen
sielunsa maahan, niinkuin tuulenpuuska masentaa hennon lehden.
Ei, ei -- hätäili hän -- minä en koskaan jätä sinua, en koskaan enää
mene Venetsiaan. Minä jään tänne -- teen sinut terveeksi -- sinä saat
tehdä minut terveeksi. Ymmärrätkö, mitä puhun? pikku Maria -- pikkuinen
rakas lapsi kultani!...
Hän laski sylistään lapsen takaisin vuoteeseen, peitti huolellisesti,
antoi kiniiniä, bromikalia, antipyriiniä -- kaikkia apukeinoja ...
tuskin tajuten, mitä oikeastaan teki -- tuntien vain yhä, ettei ollut
kylliksi annettavaa. Pikku Maria nautti kaikki iloisesti myhäillen ja
kiitokseksi suudellen kättä. Pian sen jälkeen hän vaipui uneen.
Adelsvärd tiesi nyt saavuttaneensa mielenrauhan. Se oli vihdoinkin
tullut eikä hänestä enää luopuisi. Hänen sielussaan alkoi loistaa --
niinkuin ulkona loisti aurinko. Puutarhan kukat hymyilivät ja
tuoksuivat. Venetsian laguunisaaret ovat köyhiä linnunlaulusta. Mutta
hänen sisässään viserteli. Nyt hän voisi tehdä työtä -- ei, hänen
täytyi ensin nukkua, levätä. Mutta tämän päivän ilta ja huomisaamu,
kaikki vastaiset aamut ja illat piti pyhittää työlle. Hän tuntui
kohoavan siipien kannattamana.
Hän meni alakertaan. Molemmat vanhukset istuivat kahvimaljan ääressä,
jossa liottivat kovaa leipää. He katsahtivat häneen hieman omituisesti
-- udellen, mutta kuitenkin pidättyen kysymästä. Hän ravisti heidän
käsiään ja kertoi uljaasti eräästä "sairaskäynnistä", joka oli hänelle
sattunut viime yönä. Mutta nyt hän oli antanut lapselle lääkettä -- ja
heille hän antoi kunniasanansa, että pikku Mariasta nyt tulisi terve.
Häneltä kysyttiin, oliko hänen huoneensa kunnossa. Oli kyllä, vuode oli
kaikin puolin valmiina -- mutta kenties hiukan lyhyt! Muuten
samantekevä -- nauroi hän -- minun on tapana yöksi riisua pitkät
koipeni. Niitä on minulla kaksi eri paria!
Kaikki kolme nauroivat. Hän joi aamukahvia -- ja sai siihen pehmeätä
leipää, jota tuotiin hänelle vartavasten. Hän puheli heidän kanssaan
viime vuoden rypäleistä, tuhohyönteisistä, maissista ja perunoista --
ja Garibaldista Saksan ja Ranskan sodassa. Vanha puutarhuri oli ollut
Garibaldin väessä. Kenraalin kuva riippui seinällä Josefin ja Marian
keskivaiheilla. Ei sillä ollut mitään väliä -- sanoi ukko -- ettei
kenraali paljoa uskonut pyhään Josefiin. Uskoivathan kaikki kuitenkin
Mariaan!
Niin, neitsyt Mariaan! myönsi Adelsvärd ja teki rintaansa vasten
ristinmerkin.
Tottapa hän siis oli oikeauskoinen -- arveli pikku muori ja nyökkäsi
rohkaisevasti -- vaikka oli niin kaukaa, semmoisesta maasta, missä
kirkot usein jäivät tyhjiksi kylmän ja lumen vuoksi! Niin oli hänen
vävynsä lukenut eräästä lehdestä. Sillä se osasi lukea. Onko sekin
totta, että karhut ovat kesällä ruskeita ja muuttuvat talvella
valkoisiksi -- ja että nälkä ajaa ne kirkkojen sakaristoihin, missä ne
käyvät omin lupinsa käsiksi rippileipiin ja viiniin?
Ei, se on keksittyä -- vakuutti Adelsvärd myhäillen. Karhut ovat meillä
säädyllisiä ja oikeauskoisia -- mutta iskevät joskus kyntensä rekiin ja
siloihin!
Mutta kun hän ei kuitenkaan osannut selittää, mitä reki on, ja väsymys
alkoi rasittaa, meni hän yläkertaan omaan huoneeseensa, joka oli
samanlainen kuin pikku Marian.
Hän heitti yltään vaatteet, valoi koko ruumistaan kylmällä vedellä --
sai yön huuhdotuksi pois -- laskeutui lyhyeen vuoteeseen ja vaipui heti
uneen.
Nukuttuaan tunnin aikaa hän heräsi ja tunsi saaneensa ihan kylliksi
lepoa. Hän pukeutui ja astui hyvin hiljaa pikku Marian huoneeseen.
Tyttö makasi sikeässä unessa -- kalpea puna poskilla. Adelsvärd istui
tuolille vuoteen viereen, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan
ennen ollut näin reippaalla päällä -- tyynenä ja mieli täynnä suurten
päätösten ensi riemua. Hetkisen kuluttua hän torkahti ja nukkui
istuallaan.
Herätessään hän oli hieman sekaisin, päästään pyörällä, ja kylki oli
kierosta asennosta käynyt araksi, mutta sydän oli iloinen ja pirteä.
Hän katsahti vuoteeseen. Se oli tyhjä. Marian huivit oli levitetty
hänen polvilleen ja hartioilleen. Pienellä pöydällä seinän puolella oli
vesikulppo; sitä oli käytetty; siellä oli myös saippuaa, kampa ja
murunen kuvastinta -- ja tuolin selustalla joitakin pito- ja
liinavaatteita.
Olisikohan pikku Maria pujahtanut uimaan puutarhan muurin juurelle --
vaikka oli niin kuumeessa -- tyttörukka! Kuinka varomatonta!...
Adelsvärd kiirehti puutarhaan ja huuteli.
Kukaan ei vastannut.
Hän kulki pitkin kiemuraisia käytäviä kivipöydälle päin -- ja pysähtyi,
kun yhtäkkiä sai nähdä sen, jota etsi.
Siellä istui pikku Maria penkillä, ilmeisesti pyhävaatteissaan. Tukan
ympärille oli solmittu kirjava liina. Pikkuista, vasta vähän
pyöristynyttä rintaa ympäröi lyhyt, viininvärinen, höllästi paulotettu
liivi. Hame oli tumma ja ulottui siromuotoisten nilkkain kohdalle.
Sylissä oli poimittuja kukkia; kädet lepäsivät toista polvea vasten,
joka oli nostettu koholle.
Nuori impi, joka yksinään istuu haaveilemassa.
Kun Adelsvärd taas -- hiljaa -- mainitsi hänen nimensä, käänsi tyttö
kasvonsa sinne päin; pienet, lyhyet piirteet loistivat; hän hypähti
pystyyn; kukat solahtivat maahan.
Kalpeille poskille valoi aurinko hehkuaan; sen lämpöisessä hyväilyssä
ne punastuivat. Hän aikoi juosta Adelsvärdiä vastaan, mutta malttoi
mielensä ja rupesi kokoomaan kukkia maasta.
Sitten hän ojensi Adelsvärdille ne ja kätensä.
Adelsvärd istuutui hänen viereensä. Puutarhan hiljainen rauha otti
heidät huomaansa.
Saman päivän iltana suoritti vanha raataja mestaritempun. Hän nouti
Adelsvärdin kaikki tavarat kortteeriemännän luota -- väisti jokikisen
kysymyksen -- selitti, että hänen oli määrä kuljettaa ne
rautatieasemalle, missä herra odotti. Hän toikin ne asemalle -- missä
Adelsvärd ja pikku Maria odottivat umpinaisessa gondoolissa kiinni
vedettyjen kaihtimien takana. Tavarat lastattiin gondooliin, joka
sitten lähti vanhuksen soutamana takaisin saarelle. Adelsvärd oli
kirjottanut pari sanaa Felldnerille, ilmottaen menevänsä
euganealaisille vuorille, jotta saisi häiritsemättä työskennellä
muutamia kuukausia. Felldnerin parannuskeino oli hänestä näet _liian_
voimakas.
Kirje pantiin laatikkoon asemalla.
Kotimatkalla oli pikku Marian mieli kovasti kiihdyksissä Venetsiasta.
Kädenpuristus toisensa jälkeen kertoi Adelsvärdille, miten pikku
saarelaiseen oli vaikuttanut tämä kaupunki, jota hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt, koskaan kuullut kuvattavan, koskaan oppinut kirjoistakaan
tuntemaan. Varovasti hän kurkisteli kaihtimien säleiden välitse -- näki
valojen polvekkeisia heijastuksia tummassa, läikkyvässä vedessä pitkin
hotellien loistavia etupuolia -- luuli niitä tulikäärmeiksi ja pelkäsi
niiden polttavan gondoolin poroksi ja tyyntyi vasta sitten, kun pisti
kätensä veteen ja tunsi, että käärmeet olivat kylmiä.
Aivan haltioissaan katseli hän toria, molempia uhkaavan näköisiä
patsaita, doogin lämpöisenpunertavaa linnaa, jonka muurikasa lepäsi
palmikoidun alustan varassa ja näytti leijailevan taivaan ja maan
välillä. Häntä puistatti "Huokausten sillan" kohdalla ja kauhistutti
vankilan näky -- ja hengitys kävi vapaasti vasta sitten, kun
kotimatkalla kuljettiin ohi S. Giorgio maggiore'n.
Adelsvärd selitteli eikä hänen tarvinnut muuta kuin antaa vihjauksia.
Pikku Maria käsitti pian ja tarttui kohta asian ytimeen -- kovasti
ihmetellen, mitä kaikkea toinen tiesi, ja itse sepittäen tähän satuun
omia lapsenrunoja. Ja Adelsvärdille kävi kaikki taas uudeksi. Venetsia
tuli lapsen ihailussa ja pelossa uutena kokemuksena hänen sieluunsa.
Kun he yhdessä seisoivat rantaportailla ja katselivat taakseen
kaukaista kimallusta kohti, joka häämötti kaupungin yllä, tunsi
Adelsvärd pienen käden puristavan omaansa:
Kaunista se oli -- kuiskasi pikku Maria -- hyvin kaunista; mutta
ei minua haluta mennä sitä uudestaan katsomaan. Kaupunki oikein
pelottaa! --
Pelottaa, pikku Maria -- mikä siellä pelottaa?