Huone Nathanin talossa.
RECHA ja DAJA.
RECHA.
Mitenkä, Daja, sanoi isäni?
Ett' odottaa saan joka hetki häntä?
Voi siitä luulla, että ilmestyy
hän tuokiossa -- eikö niin? -- Mut ohi
kuink' on jo monta hetkeä! -- Ah niin,
ken mennehiä muistelee? Nyt elää
ma tahdon hetkeä vain seuraavaa.
Kai saapuu vihdoin se, mi hänet tuo.
DAJA.
Kirottu viesti sulttaanin! Jos sitä
ei ollut ois, ois Nathan varmaan hänet
jo tuonut tänne.
RECHA.
Ja kun saapunut
se hetki sitten on, kun täyttynyt
on toiveistani sisin, lämpimin, --
niin sitten? -- mitä sitten?
DAJA.
Mitä sitten?
Ma toivon, että sitten toteen käy
myös minun toiveistani lämpimin.
RECHA.
Mit' astuu tämän sijaan rintaani,
mi enää laajeta ei osaa, ellei
toiveitten toive sitä paisuta? --
Vain tyhjyys? Ah, mi kauhu!
DAJA.
Sitten astuu
mun toiveeni tuon toteutuneen sijaan!
Toiveeni, nähdä sinut Euroopassa
ja käsissä, jotk' ovat arvoises.
RECHA.
Erehdyt. -- Juuri se, mi toivees tekee
sun omakses, sen estää tulemasta
mun omakseni koskaan: isänmaa
sua vetää -- mua eikö pidättäis se?
Sun omaistesi kuvat, joit' ei vielä
sun sielus unohda, ne enemmän
sua kiinnittäiskö kuin mun omaiseni,
joit' itse kuulen, näen, kosketan?
DAJA.
Vain vastaan ponnistele, miten mielit!
Vaan taivaan tiet on taivaan tiet. Ja jospa
sun pelastajas itse, joka sotii
edestä Jumalansa, määräämä
ois Hänen viemään sinut siihen maahan,
sen kansan luo, sa jolle synnyit?
RECHA.
Daja!
Noin mitä puhut, rakas Daja, taas?
On omat kummat käsitykses sulla!
'Jok' eestä Jumalansa sotii!' Kenen
on Jumala? Ja mik' on Jumala,
jok' oma jonkun on ja jonka eestä
on tarvis taistella? Ja miten tietää
myös kukaan, mitä maata varten syntyy,
jos sitä varten ei, hän missä syntyi? --
Josp' isä kuulisi tuon puhees! -- Mit' on
hän sulle tehnyt, kun mun onneni
noin kauvas kuvittelet hänest' aina?
Ja miksi älyn siemenen, min kylvi
niin puhtaana hän sieluuni, sä peität
niin mielelläsi kukkiin, rikkaruohoon
sun oman maas? -- Sun kirjokukkias
ei, rakas, rakas Daja, halua
mun vainiooni hän! Ja sanoa
mun täytyy sulle: sinun kukkais tunnen
imevän liian kuiviin maatani,
kuin kauniiks sen ne pukeekin, ma tunnen,
kuin huumaa, pyörryttää mua tuoksut niiden,
niin sulokirpeät! -- Sun aistis niihin
paremmin tottuneet on. Hermoja
en silti moiti, jotka sietää niitä.
Vaan minulle ei eduks ole ne.
Tuo enkeliskin oli pilkakseen
jo saada minut. -- Isän vuoksi vielä
mua hävettää tuo hupsuus!
DAJA.
Hupsuus! -- Niinkuin
vain tääll' ois järjen koti! Hupsuus! Hupsuus!
Kun puhua ma saisin vaan!
RECHA.
Miks et?
Sua enkö aina tarkoin kuunnellut,
niin usein kuin sua uskonsankareistas
halutti puhella? Ain ihailinhan
sydämestäni heidän tekojaan,
ain itkin heidän kärsimyksiänsä.
Vaikk' uskonsa ei sankarillisinta
heiss' ollut koskaan mulle, niin se oppi
ol' lohdullinen, että alttius
Jumalan tahtoon aivan yht' ei ole
kuin harha-aatoksemme Hänestä. --
Sit' isä, rakas Daja, selittihän
niin usein meille; samaa mieltä kanssaan
niin usein siitä olit; miksi siis
nyt revit, mitä yhdess' aikaan saitte? --
Mut tällä puhelulla, rakas Daja,
ei meidän ystäväämme sopine
juur' ottaa vastaan. Munhan sopii kyllä,
mun onhan ylen tärkeää, hän myöskö...
Vaan joku ovell' onko? Kuule, Daja!
Josp' oisi hän se! Kuule!