AL-HAFI.
Egyptistä
on verot luultavasti saapuneet.
Kunp' oisi kyllin.
SALADIN.
Saitko tietoja?
AL-HAFI.
Minäkö? En. Täält' odotanhan niitä!
SALADIN.
Sa tuhat denaaria Sittah'lle
saat maksaa.
(Käyden mietteissään edestakaisin,)
AL-HAFI.
Maksaa, vaikka saada pitäis!
Oli, kaunist' on se! Vähemmän kuin tyhjää. --
Saa Sittah? Miksi jälleen Sittah? Taas
hävinnyt shakkipelin Sittah'lle? --
Tuoss' onkin peli!
SITTAH.
Onneni kai sentään
suot mulle?
AL-HAFI (tarkastaen pelilautaa).
Suonko? -- Jos -- te tiedättehän.
SITTAH (viittaa hänelle).
Hss, Hafi, hss!
AL-HAFI (yhä kiintyneenä tarkastamaan peliä).
Se saakaahan ees ensin!
SITTAH.
Al-Hafi, hss!
AL-HAFI (SITTAH'lle).
Teill' oli valkoiset?
Sanoitte 'shakki!'?
SITTAH.
Hän ei toki kuule.
AL-HAFI.
On siirto hänen?
SITTAH.
Sano toki, että
rahani saada voin.
AL-HAFI (yhä tarkaten peliä).
No niin, te kyllä
ne saatte niinkuin aina ennenkin.
SITTAH.
Sa ilkutko?
AL-HAFI.
Ei peli lopuss' ole.
Saladin, hävinnythän ette vielä.
SALADIN (tuskin kuunnellen).
Jo, toki! Maksa! Maksa!
AL-HAFI.
Maksa! maksa!
Tuoss' onhan kuningattarenne.
SALADIN (kuten äsken).
Ei,
ei kuulu peliin enää.
SITTAH.
Myönnä siis,
mä että vain saan noudattaa ne rahat.
AL-HAFI (yhä peliä miettien).
Tietysti, kuten aina. -- Vaikka ette
kuningatarta käyttää voikaan, ette
'shakmatti' vielä ole.
SALADIN (astuu luo ja kaataa nappulat).
Olen kyllä,
ja tahdon olla.
AL-HAFI.
Niinkö? Tasapeli;
vain voiton saanut palkitaan.
SALADIN (SITTAH'lle).
Mi --, miten?
SITTAH (viittoen tuon tuostakin HAFIlle).
Sä hänet tunnethan! Hän mielellään
asettuu vastaan, tahtoo nöyryyttää,
on hiukan kateinen.
SALADIN.
Ei sentään
kai sulle, minun sisarelleni? --
Sinäkö, Hafi, kateinen?
AL-HAFI.
Ken ties!
Ken ties! -- Vain hänen aivonsa ma soisin
ja hänen hyvyytensä omikseni.
SITTAH.
Mut ain' on oikein maksanut hän sentään;
ja maksaa tänäänkin. Suo hänen olla! --
Al-Hafi, menehän! Mä rahat tahdon
pian saada.
AL-HAFI.
Ei, en enää ilveilyyn
mä tähän suostu. Kerran kuitenkin
se hänen kuulla täytyy.
SALADIN.
Kenen? Mitä?
SITTAH.
Al-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?
AL-HAFI.
Mitenkä saatoin edes uskoa
näin kauas mentävän?
SALADIN.
No, saanko kuulla?
SITTAH.
Al-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!
SALADIN.
Tää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah
noin lämpimästi ja noin hartaasti
vieraalta, dervishiltä, mieluummin
kuin multa, veljeltään? Nyt käsken sua,
Al-Hafi: puhu, dervishi!
SITTAH.
Äl' itsees
näin vähäpätöist' ota, veljeni,
enemmän kuin se ansaitsee. Ma oonhan,
sen tiedät, shakkipeliss' ennenkin
sult' usein saman summan voittanut.
Ja kosk' en tarvitse nyt itse rahaa
ja Hafin kassa kosk' ei nykyään
nää liian usein rahaa: siks en niitä
pois ole velkonut. Mut älä huoli
En aio niitä sulle, veljeni,
en Hafille, en kassaan lahjoittaa.
AL-HAFI.
Niin, kunpa ois ne vain!
SITTAH.
Ja muuta vielä.
Se myös, min kerran mulle määräsit,
on jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun
kuukauden aikana.
AL-HAFI.
Ei siinä kaikki.
SALADIN.
Ei vielä kaikki? -- Miks et puhu jo?
AL-HAFI.
Siit' alkain kun me rahaa Egyptistä
olemme vartoneet...
SITTAH (Saladinille).
Ei kuulla häntä!
AL-HAFI.
... vain tyhjää hän on saanut...
SALADIN.
Kelpo tyttö! --
Viel' ehkä lainannutkin sulle, vai --?
AL-HAFI.
Hovinne kaiken ylläpitänyt,
menonne kaikki yksin suorittanut.
SALADIN.
Ah, hän, hän sisareni on!
(Syleilee häntä.)
SITTAH.
Ken muu
kuin sinä, veljeni, näin rikkaaksi
ois tehnyt minut, että voin sen kaiken --?
AL-HAFI.
Ja yhtä köyhäksi kuin itse on,
hän jälleen hänet saattaa.
SALADIN.
Minä köyhä?
Sun veljesikö köyhä! Onko mulla
enemmän ollut, onko vähemmän?
Yks puku, miekka, ratsu -- Jumala!
Niist' onko puutos? Mitä muuta kaipaan?
Ja silti torua sua voisin, Hafi!
SITTAH.
Ah, älä toru, veli! Jospa voisin
myös isän huolia noin huojentaa.
SALADIN.
Ah! näinhän oikopäätä masennat
taas ilomieleni! -- Mult' itseltäni
ei mitään puutu, puuttua ei voikaan.
Vaan hältä, hältä puuttuu, ja se tuntuu
myös meille kaikille. -- Niin, niitä tehdä?
Ehk' emme Egyptistä aikoihin
saa mitään, -- missä syy, sen Herra ties.
Siell' onhan sentään rauhallista kaikki. --
Mikäli mua koskee, mielelläni
mä tyydyn niukentamaan, säästämään,
muut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. --
Vaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu
ja puku, miekka täytyyhän mull' olla.
Ja Jumalalt' en tinkiä voi mitään.
Hän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän:
mun sydämeeni. -- Hafi, kovin suuri
mull' oli usko kassas ylijäämään.
AL-HAFI.
Vai ylijäämään? Itse sanokaas,
mua ettekö ois kuristuttanut
tai ristiinnaulittanut kuitenkin,
jos ylijäämiä vain jäljiltäni
oisitte löytänyt. Niin, kavalluksiin
kyll' oisin uskaltanut ryhtyä.
SALADIN.
Vaan mitä teemme siis? -- Muilt' etkö keltään
kuin sisareltani siis lainata
sä ensin voinut?
SITTAH.
Veli, oisinko
ma luopunut siit' etuoikeudesta?
Sen hälle jättänyt? Mä siitä kiinni
yhäti pidän. Aivan kuivilla
mä vieläkään en ole.
SALADIN.
Niin, et aivan!
Se puuttuis vain! -- Pian, Hafi, hankkiudu
sa lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka,
vain lupauksin lainaa! -- Niiltä yksin
äl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse:
se lahjain peruutukseltahan näyttäis.
Luo saitureinten mene: mieluimmin
ne antaa mulle. He näes hyvin tietää
rahansa kasvavan mun käsissäni.
AL-HAFI.
En tunne ketään.
SITTAH.
Nytpä muistan, Hafi,
kuulleeni, että kotiin palannut
sun ystäväsi on.
AL-HAFI (säpsähtäen).
Mun ystäväni?
Ken hän?
SITTAH.
Sun ylistämäs juutalainen.
AL-HAFI.
Ylistämäni juutalainen?
SITTAH.
Joka
on saanut -- lauseen sinun käyttämäs
hänestä vielä hyvin muistan -- joka
niin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan
on saanut hyvyyttä tään maailman,
niin pienintä kuin suurinta.
AL-HAFI.
Niin oonko
sanonut -- mitä tarkoitinkaan?
SITTAH.
Rikkaus
on pienintä -- ja viisaus suurinta.
AL-HAFI.
Kuink'? oonko -- oonko juutalaisesta
sanonut noin?
SITTAH.
Sit' etkö Nathanista
sä, ystävästäs, oisi sanonut?
AL-HAFI.
Vai niin -- vai Nathanista! -- Eipä tullut
hän lainkaan mieleeni. -- Hän todellako
on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain!
Ei aivan huonosti siis liekään hänen. --
Niin oikein: muinoin viisaaks ihmiset
ja rikkaaksikin häntä sanoivat --!
SITTAH.
Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen
he sanoo häntä. Koko kaupunki
kohisee sitä, mit' on aarteita
ja kalleuksia hän kanssaan tuonut.
AL-HAFI.
Jos on siis Nathan Rikas palannut,
niin varmaan Nathan Viisas myös.
SITTAH.
Siis mitä,
jos häntä, Hafi, ahdistelisit?
AL-HAFI.
Ja miksi häntä? -- Lainatakseniko? ---
Te tunnettepa hänet! -- Kellekään
ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.
SITTAH.
Hänestä toisen kuvan ennen saanut
oon sulta.
AL-HAFI.
Tavaraa hän tarpeisiinne
kyll' antaa. Mutta rahaa -- sit' ei koskaan.
Hän muutoin kyllä juutalaiseks on
tosiaan harvinainen: älykäs
niin taidoss' elon kuin myös shakkipelin.
Vaan muista juutalaisista hän eroo
myös pahassa, ei hyväss' yksistään. --
Ei häneen -- häneen juur' ei luottaa saa. --
Hän tosin antaa köyhille, ja antaa
kai Saladinin tavoin -- yhtä paljon
ehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti.
Ja ilman eroitusta: juutalainen,
kristitty, parsilainen, muslemi,
ne tasa-arvoiset on hänestä.
SITTAH.
Ja moinen mies...
SALADIN.
Vaan kuink' en milloinkaan
mä siitä miehest' ole mitään kuullut?
SITTAH.
Hän eikö lainais Saladinille,
Saladinille, jok' ei itseään,
vaan muita varten tarvitsee --?
AL-HAFI.
Kas se,
se taas on juuri aito juutalaista. --
Mua toki uskokaa! -- Niin kateinen,
niin karsas anneistanne on hän teille!
'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen
hän keräis muilta pois. Ja siksi vain
ei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa.
Ja koska laki lempeyttä vain,
ei auliutta, häitä vaatii, hänet
se lempeys niin epäauliiks saa,
sill' ettei vertaa. Tosin pitkät ajat
jo oomme keskenämme kinailleet;
mut älkää ajatelko, etten silti
mä hälle tekis täyttä oikeutta.
Hän hyvä muussa kaikess' on, ei tässä,
ei todellakaan. Muita ovia
koputtelemaan kohta lähdenkin ...
Nyt erään maurilaisen muistan, joka
on saita, rikas. -- Sinne lähden, sinne.
SITTAH.
Mi kiire, Hafi?
SALADIN.
Anna hänen mennä!