I
Pari vuotta — ja taas oli kevät.
"Lancelot", sanoi Ginevra, "alan jo vanheta. Ei edes vuodenaikakaan saa
minua toivomaan nuoruuttani takaisin."
"Eikö se ylimalkaan ole onnellista?" kysyi Lancelot. "Tarkoitan, että
kun viime kerralla koetit olla nuori jälleen —"
"Sain takaisin rakastajani", vastasi Ginevra. "Ei, Lancelot, et voi
pakottaa minua katumaan sitä. Nämä vuodet ovat olleet parhaimpamme."
"Ovatkohan, Ginevra? Olen kyllä ollut onnellinen, mutta samalla
ihmetellyt sinua. Et ole huomannut minussa vikoja senvuoksi, että
olen laiminlyönyt urani — mutta ehkä sinusta tuntuu sen toisteleminen
hyödyttömältä — ehkä luulet mielenvikaisuuteni tehneen lopun minusta."
"Keitä ovat nuo kaksi miestä — nuo tuolla kaukana tiellä — etkö voi
nähdä heitä?"
Lancelot astui ikkunan luo ja suuntasi katseensa metsää kohti.
"Kookkaampi on Bors. Hän palaa pitkältä matkalta. Toista miestä en
tunne."
Hän istuutui jälleen paikalleen tammilavitsalle komeassa tuolissaan
istuvaa kuningatarta vastapäätä.
"Et suinkaan aikonut vaihtaa puheenaihetta, vai mitä?"
"En; kuulin kyllä sanasi, Lancelot, ja voin niihin vastatakin. Urasi
on pilalla, mutta mielenvikaisuudella ei ole siinä mitään tekemistä.
Luulen Arthurinkin uran olevan pilalla, mutta hän ei ole ainakaan
vielä mielipuoli. Näiden molempien pätevien syiden vuoksi ei minulla
itsellänikään ole mitään uraa. Mutta jalosti teit tullessasi takaisin,
ja minäkin olen mukautunut elämääni vastustelematta ja ilman sitä
työtä, jota olin syntynyt suorittamaan, mutta se on silti tehnyt
minut hyvin onnelliseksi... Älkäämme keskustelko tästä aiheesta enää
milloinkaan."
"Ennenkuin luovumme siitä kokonaan, haluaisin mielelläni tehdä
erään pienen viittauksen", sanoi Lancelot. "Se on perinpohjaisen
ajattelemisen tulos, mutta saat vapaasti sanoa, jos haluat, että
järkeni on vielä heikko. Arthur ja minä emme ole sittenkään kovin
epäonnistuneita miehiä. Emme ole menettäneet oikeata onneamme. Se
on pettymykseni ydin. Ellemme olisi onnistuneet, olisi urasi ollut
täydellinen."
"Nimitätkö sinä tällaista lausuntoa viittaukseksi? Et ole ollenkaan
rakastajan tuulella tänään."
"Tuulessani ei ole mitään vikaa, mutta sinähän sanoit alkavasi vanheta.
Voidaksesi olla onnellinen tarvitset läheisyyteesi miehen, josta voit
tehdä jotakin. Hyvä raaka-aine sopii siihen parhaiten. Koska sinulla
ei nyt ole sellaista tilaisuutta taitavuutesi harjoittamiseen, luulet
menettäneesi nuoruutesi."
"Olen nelikymmenvuotias", sanoi Ginevra.
"Vaarallinen ikä", sanoi Lancelot. "Jostakin kypsymättömästä
henkilöstä, joka nyt sattuisi tulemaan tiellesi, kehittyisi suuri mies
vastoin tahtoaankin."
"Sinähän teet tavattoman nerokkaita huomautuksia tänään", sanoi
Ginevra. "Ja viisautesi olisi kunniaksi naisellekin."
"Tämä kaikki juolahti mieleeni hyvin äkkiä", vastasi Lancelot, "vaikka
en ole ajatellut naisia kovinkaan viisaiksi. Luullakseni he kuitenkin
ovat. He ovat järkevyyden vaikuttimia."
Ginevra katsoi häneen hetkisen, kumartui sitten eteenpäin tuolissaan
ja ojensi kätensä. Lancelot nousi seisaalle, mutta ei tullut hänen
luokseen. Kuningattaren kädet vaipuivat hervottomina alas.
"Lancelot, emmekö ole rakastavaisia vieläkin? Rakastan sinua — en ole
milloinkaan elämässäni kaivannut rakkauttasi niin kiihkeästi kuin nyt."
Elleivät he olisi niin kiintyneet toisiinsa, olisivat he nähneet
Arthurin seisovan ovella. Lancelot puristi kuningattaren syliinsä ja
kumartui suutelemaan häntä. Arthur pysyi yhtä liikkumatonna kuin verhot
seinillä.
"Ginevra", sanoi Lancelot, "et ole minua näin suudellut moniin vuosiin.
Nuoruutemme on tullut takaisin."
"Ei, vaan rakkautemme", vastasi Ginevra. "Tein pahasti saneessani
kerran, että se merkitsee minulle vähemmän kuin siunattu onneni."
Hän tarjosi huulensa jälleen, ja Arthur peräytyi ovelta äänettömästi.
"Olemme ajatelleet liian paljon itseämme — joku osa siitä ajasta, jonka
olisimme voineet olla yhdessä, on tuhlattu ajattelemiseen", sanoi
Lancelot. "Tästä alkaen nautimme yksinkertaisesti vain rakkaudestamme,
emmekö nautikin? Jäljellä ei ole enää kovinkaan monta vuotta."
"Olen aina rakastanut sinua, huolimatta siitä, mitä olen sanonut tai
tehnyt", vastasi Ginevra. "En voi ajatella mitään kaunista tässä
maailmassa ajattelematta sinua. Jos minulla on ollut suuria haaveita
sinulle toteutettaviksi, toi rakkautemme ne mieleeni."
"Tiedän sen", sanoi Lancelot, "mutta älkäämme palatko enää tuohon
vastenmieliseen aiheeseen. Olen rakastanut sinua sellaisena kuin olet.
Milloin tahansa olen kuullut kauneudesta mainittavan, olen muistellut
sinun sulojasi — ja kun kuulin puhuttavan pehmeydestä ja pyöreydestä
ja muotojen ihanuudesta tuntui minusta kuin olisit sylissäni. Toiset
naiset — no niin, voisin sen nautinnon tunnustaa papille muiden
syntieni kanssa, jos tapanani muuten olisi tunnustaa niitä, mutta minä
olen antanut sieluni sinun suuteloistasi ja tehnytkin siinä hyvän
kaupan. Annan kaikki, mitä minulla on, viimeiseen hengenvetooni saakka
sinun rakkaudestasi."
Ginevra suuteli häntä hieman viileämmin ja vapautti itsensä hänen
syleilystään. Silitteli pukuaan ja istuutui jälleen kuninkaalliseen
tuoliinsa. Lancelot seisoi paikallaan katsellen häntä.
"Mutta viimeiseen hengenvetoosi asti", sanoi Ginevra, "ovat kai
olemassa kaikki nuo mahdolliset muut naiset — se nautinto, jota niin
helposti kadut? En halua sieluasi, Lancelot, vaan tahtoisin sinut
kokonaan itselleni."
"Sanoin sen vain kuvaillakseni, kuinka äärettömästi rakastan sinua,
Ginevra."
"Koeta keksiä jokin miellyttävämpi ihailumuoto", sanoi Ginevra.
"Minulle ei Elaine voi koskaan muuttua pelkäksi sananparreksi."
"Etkö ole jo voinut häntä unohtaa? Sinähän tiedät, etten rakasta häntä.
Tiedät minun vihaavan sitä kepposta, jonka hän teki minulle. Olen ollut
sinulle aina uskollinen. Kun halusit saada minut takaisin tulin heti,
vaikka —"
Hän keskeytti äkkiä, ja Ginevra katsoi häneen hymyillen.
"Vaikka sinun täytyikin jättää hänet yksin."
"Jätin sinne poikani", sanoi Lancelot. "Mutta en kadu sitä, tahdoin
vain kerran vielä sanoa sinulle, millaisen hinnan mielelläni maksan
rakkaudestasi."
"Poikasi vaivaa minua, Lancelot, tunnustan sen suoraan. Suhteesi
Elaineen olisin unohtanut jo aikoja sitten, ellei hän olisi synnyttänyt
sinulle lasta. Minun olisi pitänyt tulla hänen äidikseen. Ah,
silloin..."
Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää. Lancelot hämmästyi niin
suuresti, ettei tiennyt mitä tehdä, vaan seisoi kuningattaren tuolin
vieressä odottaen hänen tyyntymistään ja sellaisessa tilassa Anglides
tapasi heidät tullessaan huoneeseen.
"Kuningatar", sanoi hän, "kuningas Arthur haluaa tietää, onko ritari
Lancelot täällä. Jos hän on, pitää hänen heti mennä kuninkaan puheille
suureen halliin."
Ginevra paljasti täydellisesti välinpitämättömät kasvonsa.
"Hän on täällä, Anglides, ja lähtee heti. Keskustelumme olikin jo ihan
lopussa."