Gaston, Marie.
GASTON, (ajatuksiinsa vaipuneena): Tournon'in kadulla, kukikas puku,
sininen vyö.
MARIE: Onko mielesi hyvä, kun saat tuoreita leivoksia?
GASTON, (herää ajatuksista): Leivoksia -- -- kuka on puhunut
leivoksista?
MARIE: Mitä sinä uneksit?
GASTON: En mitään -- -- mutta kun koko aamun kirjoittaa numeroita
pankkiirin luona, niin tyhmistyy.
MARIE: Pankkiirille se ei tee mitään, jos tyhmistyy, sillä hän tulee
kyllä aina korvatuksi, mutta hänen työntekijöilleen se olisi
onnettomuus.
GASTON, (ottaa vaimoaan kädestä): Sano minulle, miksi sinä tänään kävit
kaupungilla, koska kerran Catherine noutaa sinulle kaikki mitä
tarvitset.
MARIE: Kun on yksin, ilmaantuu useita pikku tarpeita, joita varten
täytyy joskus mennä ulos.
GASTON: Ja mitä sinä nyt ostit?
MARIE: Silmäneuloja, joita puuttui minulta.
GASTON: Ja miltä puolelta sinä otat silmäneulat?
MARIE: Panen langan silmään ja pistän kärkipäällä.
GASTON: Ei, tarkoitan -- mistä, miltä puolelta katua ne ostit?
MARIE: Ah -- kas tässä vasta on kysymyksiä.
GASTON: Niin, kysyn siksi, sillä luulin nähneeni sinut äsken.
MARIE: Minutko? -- -- (itsekseen) epäilisikö hän!?
GASTON: Tournon'n katu.
MARIE: Niin.
GASTON: Mutta sinun rihkamakauppiaasihan asuu Seinen kadun varrella
-- -- Näytä minulle ne silmäneulat.
MARIE, (hämillään): Silmäneulat, katso, en saanut tällä kerralla
tavallista numeroani!
GASTON: Onko se numero, jota käytät sitten niin vaikea saada --
(itsekseen) hän kauhistuttaa minua.
MARIE, (itsekseen): Mahdan olla punanen kuin kirsikka.
GASTON, (kiihkeästi): Kuule -- Marie -- (Marie katsoo häneen, Gaston
yskii) Hm -- hm!
MARIE: No, mitä!
GASTON, (muuttaa ääntä): Minä en pidä siitä, että sinä tällä tavalla
menet kaupungille.
MARIE: Mitä pahaa siinä olisi!
GASTON: Tietystikin se on, jos ei pahaa, niin varomatonta. Sinä nuori,
sievä nainen, voisit saada ikävyyksiä.
MARIE: No mitä vielä, olen tuhat kertaa tyytyväisempi, kun jos meillä
olisi palvelija silmällä pidettävänä, ja mitä ikävyyksiä sitten heistä
aina on. Muistatko sinäkin päivänä, jolloin tulit kotiin raivostuneena,
kasvot käsiisi kätkettyinä, luulin silloin kattotiilien pudonneen ja
satuttaneen pääsi.
GASTON: Niin kyllä, viisikymmentä tiiliä.
MARIE; Niin, sinun pankkiirisi vähensi silloin viisikymmentä francia
kuukausipalkastasi, tasavaltaisista syistä -- -- sinä olit epätoivossa
minun tähteni, sinä olet sentään niin hyvä ja rakastat minua liiaksi.
GASTON: Se on totta!
MARIE: Silloin sinä puhuit säästäväisyydestä.
GASTON: Niin rahasta, saadaksemme menot tulojen mukaan olisin suonut
omistavani rakkaita paheita voidakseni uhrata ne sinun tähtesi mutta en
rakasta lasia, halveksin tupakkaa, kiroon sikarin, oh -- sikari -- hyi!
MARIE: Mutta sinä tahdoit luopua kahvistasikin, josta niin paljon
pidät, teaatteri-illoistamme, jolloin me yhdessä aina niin
sydämellisesti nautimme; pienestä nuoren miehen asunnostasi jossa me
olemme niin onnelliset.
GASTON: Mutta sinä et tahtonut!
MARIE: Tietysti en! minä keksin paremman keinon, panin pois sen suuren
elsassilaisen, joka aina teki tehtävänsä huonosti, se auttoi, Catherine
on meille tarpeeksi -- ja nyt minä tuon sinulle kahvia -- --.
GASTON: Kiitoksia, kultaseni. (Itsekseen) Kuvitella mielessäni -- Hyvä
isä, miten tuhma aviomies saattaa olla.
MARIE, (itsekseen): Erinomaista, hän ei epäile mitään. Tiedätkö,
sinulta ei puutu kuin yksi ainoa vika ollaksesi täydellinen.
GASTON: Mikä sitten.
MARIE: Pieni, pikkunen asia.
GASTON: Minkä tähden.