GASTON, (astuu yksin kiihkeästi sisään sateenvarjo kainalossa): Avain
on ovessa -- hän ei ole siis mennyt ulos! se on selvää! Marie! (menee
vasemmalle). Ehkä hän on täällä makuuhuoneessa. (Melua -- kuuntelee
oikealle). Ehkä tuolla kyökissä, jossa hän valmistaa aamiaiseni, (tulee
aivan yleisön eteen). Taivas! kuinka olen kumminkin tuhma aviomies --
kuvitella mielessään, että vaimoni viisiviikkoisen avioliiton jälkeen
-- se on mainiota -- (nauraa). Vaan olisiko se minun vikani -- mutta
tuo siro puku ja sininen vyö, ja se vartalo sitten, jonka niin hyvästi
tunnen, tunnenhan vaimoni sormenpäihin asti -- - kyllä se oli hän --
hiisi vieköön, niin luulen sittenkin. Brr! kylmät väreet kulkevat vielä
pitkin selkääni -- ja kuinka hän kulki arastellen, pitkin seiniä,
näytti kuin hän olisi pelännyt tulla huomatuksi. Aioin seurata häntä,
mutta vilahdus vaan, ja hän oli jo kadonnut tuon pienen kadun
kulmaukseen; mahdotonta häntä enään löytää! ehkä petyin -- mutta mitä
hittoa hän tekikään Tournon'n kadulla juuri tähän aikaan, jolloin hän
tavallisesti valmistaa aamiaiseni. Herra varjele, kuinka aviomiehen
asema kumminkin on tuskallinen, -- minä, joka olin päättänyt olla
filosoofi, aina olla valmis uskomaan ja luottamaan vaimooni -- ja nyt
kukikkaan kesäpuvun näkeminen -- no no, tämä on jo naurettavaa -- en
tiedä miltä tuntunee, kun on tottunut, mutta ensi kerralla se saattaa
tehdä miehen hulluksi.
Ah -- tuolla hän taitaa olla, riennän häntä syleilemään. Kunhan ei vaan
aavistaisi pahoja ajatuksiani, sillä se voisi todellakin saattaa niitä
hänelle. Pitää aina osottaa luottamusta vaimoonsa vaikka -- -- se
joskus olisikin vaikeata.