Tuon murhatapauksen jälkeen koulupiirin ihmiset olivat hyvin
peloissaan. Olihan murhattu pitäjän ensimäisiä isäntiä ja kaikki
hänestä olivat pitäneet. Taas murhaajaa vihattiin ja hänen oma
vaimonsa kirosi häntä. Yleinen mielipide tuomitsi murhaajan kaikkein
katalimmaksi raukaksi, joka kehtasi oman isäntänsä murhata, vaikka tämä
aina oli ollut hänelle hyvin hyvä. Murhaaja oli ollut synkkämielinen
jo monen monta vuotta. Mutta muuten kirjan mies ja uskonnollisuuteen
taipuva. Monta sanaa viikossa hän ei puhunut eikä juuri ihmisten
seuroissa viihtynyt. Ei kiroillut, ei juonut, eikä juuri naisiin
katsonutkaan.
Kun Hannes kuuli murhan, oli hän sydänjuuriinsa asti liikutettu.
-- Kävikö isäntä Karvinen muulloin köyritansseissa? kysyi hän
sanantuojalta.
-- Joka vuosi _hän_ oli niissä, kuului vastaus.
Hannes tyyntyi. Tuo Karvinen olisi varmaankin ollut pohjaltaan
oikein kelpo mies, mutta salainen synti hänet tuhosi. Hän oli niin
elämänhaluinen, niin kovin elämänhaluinen, hänen suonissaan kuohui
voimakas veri, mutta nuoruudessa sen veren suuntaa ei osattu oikein
ohjata. Ja se oma veri hänet tuhosi, se liian voimakas elämänhalu, joka
jo hänen kasvoissaan leikkien säteili.
-- Käypikö tavallisesti köyritansseissa vanhojakin ihmisiä? kysyi
Hannes uudelleen.
-- Ei sanottavasti. Mutta olihan niitä tänä vuonna, kun opettaja niitä
sinne kuljetti.
-- Niin. Minä tarkoitin kokonaan toista. En voinut uskoa, että
vanhemmatkin ihmiset olisivat noin vanhojen muistojensa vallassa.
Luulin että he jaksaisivat hillitä itsensä. Mutta nyt siellä polki
tanssin mylläkässä kokonaisia perhekuntia. Ja sehän on jo lumousta,
jota ei tavallinen ihmisvoima pidätä. Minä olin tyhmä, mutta kyllä he
minulle kostivatkin. Kuitenkin jos he kuuntelivat minua, niin murha jäi
tekemättä.
-- Niin jäi. Ja nyt sitä surraan.
-- Ja opettajana minä olisin tehnyt väärin, jos olisin istunut koululla
toimetonna, kun vierelläni kokonainen helvetti oli sytytetty.
-- Nyt surraan, ett'ei opettajaa toteltu. Karvisen Maikki on koko
yön itkenyt ja valittanut. Emäntä Karvinen vain veisaa ja huutaa:
halleluja! Toiset sanovat, että opettaja kostoksi noitui tuon
tapauksen. Toiset taas että Jumala sen rangaistukseksi lähetti, kun
opettajaa niin kovin häväistiin. Menettelyään teitä kohtaan he kovasti
katuvat.
-- Se on kauniisti tehty. Minä luulin jo, että minun täytyy jättää tämä
pitäjä...
Puhuja -- yksi koulunjohtokunnan jäsenistä -- säikähti ja alkoi
monenkertaisesti pyydellä anteeksi kaikkien puolesta.
Ja sinä päivänä, joka tansseja seurasi, kävi koululla monta ihmistä,
jotka olivat aivan murtuneita. Naiset itkivät ja pyysivät anteeksi,
miehet sadattelivat omaa hurjuuttaan. Tuli niitäkin, jotka paikalla
eivät olleetkaan, ja pyysivät opettajalta koulupiirin puolesta
anteeksi. Murhatapaus oli kaikki säikähdyksellä lyönyt.
Nyt jo pyydettiin pyytämällä, että opettaja ensi sunnuntaina heitä
koululla neuvoisi. Opettaja lupasi.
Hannes lähti Karviseen. Maikki häntä häpesi eikä tullut näkyviinkään.
Opettaja pyysi saada nähdä ruumista. Renki tuli näyttämään. Vainaja oli
nostettu riiheen, kunnes nimismies saapuisi pitämään poliisitutkinnon.
Sitten se vasta hankittaisiin ja puhdistettaisiin.
Siinä lepäsi mies eksymystensä uhrina. Oi, miten ankara on siveyden
laki! Hanneksella tulivat vedet silmiin.
Tässä taittui varmaankin hyvä sydän, joka pilautui sivistyksen
puutteessa. Hannes oli varma, että Karvinen ei olisi ollut sellainen
kuin hän oli, jos hän olisi saanut hyvän pohjakasvatuksen. Opettaja
muisti hänet niin ilmielävänä eilen illalla koululla. Vainaja antoi
reippaasti ja sydämellisesti kättä, hymyili ja sanoi vakavasti lopuksi:
-- Minä toivoisin, että opettaja saisi meidät kaikki paremmiksi. Minua
jo kohotitte koko joukon, vaikka kyllä se vanha koski täällä liivin
alla pyrkii kohisemaan.
Hannes kallistui lähemmäksi katsomaan noita sieviä kasvoja, jotka
olivat vieläkin kuin puolihymyssä. Karvinen oli kuollut nauru huulilla.
Ei liene luullutkaan itselleen niin pahoin käyneen.
Pois mennessään käveli Hannes rakennuksen sivustaa. Hän kuuli tuvasta
hyvin kimakan virren veisuun, johon seottui useampia särkyneitä ääniä.
Kylän hurskaat mummot olivat tulleet emäntää lohduttamaan ja nyt siellä
kuorossa veisattiin niin, että huone järisi.
-- Ei ole tämäkään kristitty opettaja, kuuli hän samalla soimauksen
selkänsä takaa.
Mutta hän meni vain. Sillä hänen sydämensä oli liian täysi.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina saapui nuorisokin koululle. Nyt oli nuoria,
nyt oli vanhoja, nyt oli keski-ikäisiä. Mutta kaikki he arkaillen
liikkuivat, hiljaan puhuivat ja jo opettajan katseesta punastuivat. Ei
olisi voinut uskoa, että tämä sama yleisö viikko takaperin opettajan
sellaisella rohkeudella häpäisi ja sellaisella määrättömällä remulla
liikkui. Koulutalo ei yksin tätä vaikutusta tehnyt. Vaan se oli
Karvisen isännän murha. Kerrottiin, miten vanhatkaan ihmiset eivät
uskalla pimeän aikana tuvasta ulos mennä, miten lapset äitiensä
sylissä itkevät pelosta ja miten nuoriso lupaa olevansa tästä puoleen
köyritansseja pitämättä. Melkein joka talossa oli nähty kummituksia ja
joka riihessä pauketta kuultu. Koko Orjasaari vavahteli omaa arkuuttaan.
Olisiko Karvinen siis kuolemallaan sovittanut sen, mitä elämällään
rikkoi ja enemmänkin? Olisiko siis hänen murhansa lupaava alku
irstaisuuden pois kitkemiseksi Orjasaaresta?
Hannes nousi puhumaan. Sielun kirkas toive hohti hänen silmistään ja
hänen äänensä helkkyi kuin kanteleen kieli.
Sillä tässä oli se yleisö, jota hän tarvitsi, tässä nyt se maa-ala,
johon sopi kylvää. Karvisen aave ikäänkuin edellä kulki tietä
tekemässä. Hän piti tulla tapetuksi, jotta sydämet syntiensä painosta
väriseisivät. Hän oli ollut koulun innokkain puuhaaja ja suurin ystävä
koko koulupiirissä. Kun hän sen sai puuhatuksi, poistui hän itse.
Hannes kuvasi yönjuoksun monelta eri puolelta. Ja koetti sitä valaista
siveyden soihdulla.
Kuulijain mieleen, tulee niin ilmielävänä hiljainen kesäyö, jolloin
kaikki muut nukkuvat, mutta eivät yönjuoksijat. Luonto on valoisa, on
hiljaan, on niin sanomattoman hiljaan, jotta omat askeleet painuessaan
yön kosteaan ruohoon korviin kuuluvat. Joskus pelästyneen sorsan "krääk
krääk" äänetöntä kulkijaa säikäyttää. Tai kuu liian totisena taivaalta
katsoo. Tuolla ulompana on yksinäinen aitta ja sinne askeleet vievät.
Kuumana polttaa veri, kun hiljaan ovelle napauttaa ja sieltä sisältä
tulee valkoröijyinen tyttö suortuvat hajallaan ja posket hohtaen,
valmiina lämmin syli nuoruuden lemmitylle...
Oi! Olivathan ne sentään sen ajan riemuhetkiä nuo nuoren elämän rohkeat
yötaipaleet...
Kuulijat ovat mukana henkeä pidätellen. Se tuo opettaja todella lukee
heille heidän oman sydämensä kirjaa.
Hannes pitää pienen väliajan ennenkuin uudelleen alkaa. Hän sallii
kuulijain tuokion muistoissaan hekkumoida, jotta mieli olisi sen
vastaanottavampi sille, mikä vielä seuraisi. Hän antaa kylliksi päivää,
jotta yö siihen kahta kamalammin kuvittuisi. Riemujen ruusupohjalle hän
tahtoo maalata kipujen käärmeen.
Nyt hän jatkaa kuvaustaan:
Mutta sitten vuosien takaa... surua... pohjatonta surua useimmalle
yönritarille. Tällöin tuli tehdyksi lupauksia, joita ei pidetty;
sanotuksi valoja, joita rikottiin. Ja kun elämä myöhemmällä iällä
tinkimättömästi näytti näiden öisten riemujen takapuolta, niin
silloin ne samaiset kiskoivat silmistä verikyyneleitä. Ja kiivaimmat
yöntanssijattaret kaatuivat väsyneinä arkielämän maantien ojaan.
Hanneksen kuvauksessa ei muoto ollut noin verhottu eikä sisällys
runollisiin poimuihin kätketty, mutta kuulijakunnan käsityskannan
mukaan alastomampi. Siksipä silmät vettyivät ja äskeiset riemumuistot
laskivat nyt alas aivoista itkujokina.
-- Niin ankara on siveyden laki! Rikokset sitä vastaan ovat puukon
pistoja rikkojan omaan sydämeen, lopettaa Hannes.
Hänen silmissään on lähtemätönnä Karvis-vainaja puukko kyljessä. Mutta
kuollutta hän ei tahdo häväistä. Sillä siellä kuuli jäin joukossa oli
Karvisen oma tytär.
Nyt nähtiin outo näky. Oven suusta kasvot itkun vääristäminä ja ruumis
vavahdellen kulkee Lois-Maija opettajan luo, lankeaa siellä polvilleen
ja suutelee opettajan jalkoja.
Koko ihmisjoukko on tunteiden lyömä. Katsoitpa minne tahansa, niin
silmissä kiilsi kyynel. Sillä Lois-Maijan ja Karvis-vainajan nuoruuden
historia oli yli koko seudun tunnettu.
Opettaja nostaa Maijan ylös ja kysyy, onko hänellä erityistä sanottavaa.
Maija puhuu hiljaan, hyvin hiljaan...
Ja sitten vaipuu taas polvilleen lattialle nyyhkimään.
-- Maija pyytää teiltä kaikilta anteeksi ja lupaa alkaa uuden elämän.
Karvisen isännän murha on hänen sielunsa kääntänyt. Viime viikon on hän
harhaillut metsissä omantunnon tuskissa ja sanoo nyt minun puheessani
nähneensä itsensä kuin peilissä, puhuu Hannes.
-- Niin on... on... on, voivottaa Maija lattialla.
-- Te nuoret naiset, joille elämä vielä näyttää nautinnon riemut niin
hurmaavina, niin kiehtovina...!
Samassa Hannes tahtoo katsoa läpi Maikki Karvisen.
-- ... Silmätkää tätä naista ja te näette ilmielävänä, mihin neitseenä
särjetty puhtaus viepi. Viehkeinä te syliinne aittanne ovella suljette
yön sankarin, joka surkeimmassa tapauksessa vuosien takaa viskaa teidät
tuohon kipeään raunioitumiseen kuin tässä tämä naisrukka. Hän on
yönjuoksun riemujen kuivettunut kukka. Voisin paljonkin opettavaa tässä
asiassa hänestä puhua. Mutta en tahdo häväistä vainajia.
Kaikki kääntyivät katsomaan Maikki Karvista. Hannes huomasi ampuneensa
yli maalin. Ja harmitteli sitä. Hän jatkoi Maijaa osottaen:
-- Elkää häntä silti polkeko! Vaan tukekaa häntä! Sillä hänkin oli
kerran viaton impi. Nouse ylös, Maija! Kaikki me olemme syntisiä ja
tarvitsemme hengessämme polvistua Kaikkivaltiaan eteen rukouksessa.
Maija nousi. Hannes määräsi virren, alkoi soittaa ja kohta voimakas
virsi sävelissä vieri suuren luokan seinästä seinään. Ihmisten rinnat
avartuivat ja salvat poistuivat. Ukkosilma oli ohi ja jäljelle jäi
puhdistava, raikas sydänten lämpö.
Se oli se suuri puhdistusjuhla Orjasaaren kansassa. Sen aikakirjoissa
oli lehti kääntynyt, mutta valistuksen ensimäinen voitto oli siihen
kirjoitettu Karvisen isännän verellä.
Ja sitä Hannes suri. Hän oli toivonut, että sivistys yksin omalla
sisäisellä voimallaan tekisi täälläkin valloitusretkensä ilman
veren vikoja. Mutta Karvisen isännän veressä piti Orjasaaren kansan
valistuksen lunnaat huuhdottaman.
Veri, jota monet miespolvet perätysten oli pilattu, vaati verta.
Siinäkin yksi sallimuksen lujia lakeja.
Karvinen, aikoinaan seudun suurin yönjuoksija, oli omien eksymystensä
uhri, mutta samalla nousevan valistuksen uhri.
Sillä yönjuoksu oli nyt Orjasaaressa loppunut.