Yann ei palannut koskaan.
Elokuun yönä, synkällä Islannin merellä, keskellä sen raivoavaa
kuohinaa, oli vietetty hänen häitään meren kanssa.
Meren kanssa, joka ennen oli ollut hänen imettäjänsä, se oli
tuuditellut häntä, se oli kasvattanut hänestä suuren ja voimakkaan
nuorukaisen, -- ja kun hänestä oli varttunut komea mies, oli se ottanut
hänet yksin itselleen. Synkkä salaisuus peitti kauheat häät. Koko ajan
oli synkkiä pilviä liidellyt heidän ympärillään, ikäänkun liikkuvina,
liehuvina esirippuina, jotka oli pantu heidän häitään peittämään, ja
morsian pauhasi, pauhasi kamalinta pauhinaansa tukahduttaakseen huudot.
-- Yann oli muistanut Gaudia, vaimoaan, ja oli puolustainut, taistellen
kun jättiläinen kuolinpuolisotaan vastaan, kunnes hän viimein oli
antautunut, syöksyen avonaisin käsin sen poveen, kauheasti huutaen
niinkun kuoleva peto; suu oli täynnä vettä, kädet levällään, ainaiseksi
kangistuneina.
Ja hänen häissään olivat kaikki ne, jotka hän kerran oli niihin
kutsunut. Kaikki muut, paitse Sylvestre, joka nukkui lumotussa
puutarhassaan, kaukana, kaukana, toisella puolen maapalloa.