Nähtävästi hän aikoi seurata heitä ehkäpä kotiin saakka.
He kulkivat kaikki kolme yhdessä eteenpäin, ikäänkun olisivat kissan
hautajaisia pitäneet, melkein näytti vähän naurettavalta, kun näki
heidän kulkevan kun juhlasaatossa: ihmiset naurahtivat ovissaan
heille. Vanha Yvonne keskessä kantaen kissaa; Gaud oikealla puolella,
hämillään ja vielä tulipunaisena; suuri Yann vasemmalla, pää pystyssä
ja miettivän näköisenä.
Sillä välin oli mummo parka tyyntynyt matkalla melkein äkkiä, hän oli
itsestään järjestänyt pukuaan ja mitään sanomatta hän alkoi salaa
tarkastaa heitä kumpaakin, ja hänen katseensakin oli taas käynyt
selväksi.
Eikä Gaudkaan puhunut mitään, sillä hän pelkäsi antavansa Yannille
siten aihetta sanoa jäähyväiset. Hän olisi ainaiseksi tahtonut
muistissaan säilyttää sitä lempeätä katsetta, jonka hän oli Yannilta
saanut, hän olisi tahtonut ummessa silmin, jotta ei enää näkisi mitään
muuta, astua hänen rinnallaan kauvaksi pois, haaveksien vain, eikä niin
pian tulla heidän tyhjään, synkkään kotiinsa, jossa kaikki oli katoavaa.
Ovella syntyi tuommoinen epäilyn hetki, jolloin sydän tuntuu herkeävän
sykkimästä. Mummo astui sisään taakseen katsomatta, sitten Gaud
epäröiden, ja viimeiseksi myöskin Yann astui sisään...
Yann oli ensikertaa heillä, erityisettä syyttä nähtävästi, mitähän hän
tahtoi? -- Kynnyksen yli astuessaan, liikutti hän kädellään lakkiaan,
ja huomattuaan Sylvestren muotokuvan, jota mustista helmistä tehty
hautajaisseppele ympäröi, lähestyi hän sitä hitaasti niinkun hautaa.
Gaud seisoi pystyssä, kädet pöydän nojassa. Yann alkoi katsella
ympärilleen, ja Gaud seurasi häntä silmillään, kun hän ääneti
tarkasteli heidän köyhyyttään. Ja köyhä se olikin, vaikka siivo,
näitten armottomain asunto, jotka olivat yhteen yhtyneet. Kenties
Yann vähän sääliä tunsi, kun näki hänet kurjassa, kovasta graniitista
tehdyssä, olkikatolla varustetussa hökkelissä. Entisestä rikkaudesta ei
ollut muuta kun valkea vuode, herrasneidin kaunis vuode jäljellä, ja
tahtomattaan Yannin silmät palasivat siihen...
Hän ei sanonut mitään... Miksi ei hän mennyt pois?... Vanha muori,
joka valoisina hetkinään vielä oli niin älykäs, ei näyttänyt pitävän
lukua hänestä. Ja he seisoivat molemmat vastatusten, äänettöminä ja
levottomina, ja lopulta he katselivat toisiaan ikäänkun ratkaisevaa
vastausta odottaen. Mutta aika kului ja joka mennyt hetki näytti
tekevän äänettömyyden raskaammaksi. Ja he katselivat toisiaan yhä
syvemmälle, ikäänkun juhlallisesti odottaen jotain uskomatonta, joka
viipyi. -- --
-- Gaud, Yann kysyi vakavasti, puoliääneen, jos te vieläkin tahdotte...
Mitä hän aikoi sanoa?... Hän oli nähtävästi tehnyt suuren päätöksen,
jyrkän, niinkun hänen tapansa oli, ja tehnyt sen äkkiä, ja se tuskin
uskalsi pukeutua sanojen muotoon...
-- Jos te vieläkin tahdotte... Kalastus on onnistunut hyvin tänä
vuonna, ja minulla on vähän rahoja hallussani...
Jos hän vieläkin tahtoi!... Mitä hän tarkotti? Oliko hän kuullut
oikein? Hän oli menehtyä sen sanomattoman seikan tähden, mitä hän luuli
hänen tarkottavan.
Ja vanha Yvonne jännitti sopessaan korviaan, tuntien onnen lähestyvän.
-- Me voisimme mennä naimisiin, neiti Gaud, jos te vieläkin tahtoisitte.
Ja sitten hän odotti vastausta, jota ei tullutkaan... Mikä sitten lie
estänyt Gaudia myöntäen vastaamasta? Yann hämmästyi, häntä pelotti,
ja Gaud huomasi sen. Hän nojautui kahden käden pöytää vasten, hän
oli tullut aivan kalpeaksi, silmät himmenivät, eikä hän saanut sanaa
suustaan: hän näytti kauniilta kuolevalta.
-- No mutta Gaud, vastaa toki! sanoi vanha mummo, joka oli noussut
ylös ja tullut heidän luoksensa. Nähkääs, herra Yann, hän on niin
hämmästynyt, täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän vaan saapi
mietityksi vähän, niin hän vastaa heti... Istukaa, herra Yann ja juokaa
lasi siiteriä meidän kanssamme!
Mutta Gaudista ei ollut vastaajaa, hän ei saanut sanaa suustaan,
kiihkoissaan. Se oli siis totta, Yann olikin hyvä, hänellä olikin
sydän. Hän näki siis edessään oikean Yannin, jommoiseksi hän oli häntä
aina itsekseen ajatellut, huolimatta hänen kovuudestaan, hänen jyrkästä
kiellostaan, kaikesta. Yann oli kauvan häntä halveksinut, mutta nyt
hän kosi häntä, -- nyt kun hän oli köyhä. Epäilemättä kai hänellä
siihen joku syy oli ollut, jonka Gaud vastaisuudessa saisi tietää;
mutta tällä hetkellä hän ei aikonut vaatia häneltä tiliä, eikä moittia
häntä kahden vuoden suruista. Mutta se olikin unohduksissa, sen oli
silmänräpäyksessä pyyhkinyt kauvaksi pois suloinen tuulenpuuska, joka
kohtasi hänen elämätään. Gaud pysyi vieläkin ääneti, mutta ilmaisi
ihastuksensa kosteilla silmillään, joilla hän katseli niin syvästi, ja
kyyneltulva alkoi virtailla hänen poskilleen.
-- Niin Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset, mummo sanoi, ja minä
Häntä kiitän, sillä minä iloitsen, että olen elänyt näin vanhaksi,
saadakseni nähdä tämän, ennenkun kuolen.
He seisoivat vielä siinä vastatusten, käsitysten, eivätkä löytäneet
mitä sanoa toisilleen; he eivät tienneet ainoatakaan sanaa, joka olisi
ollut kyllin suloinen, ainoatakaan lausetta, joka olisi merkitykseltään
ollut sopiva, joka olisi näyttänyt kyllin arvokkaalta katkaisemaan
heidän suloista äänettömyyttään.
-- Suudelkaa toisianne edes, lapsi kullat... Mutta eiväthän ne puhu
mitään!... Herranen aika minkälaisia lapsukaisia minulla tuossa
on!... No Gaud, tyttöseni, sano hänelle jotain... Minun aikanani oli
muistaakseni tapana suudella toisiaan, kun tultiin kihloihin...
Yann otti hatun päästään pois, oudon kunnioituksen tunteen valtaamana,
ennenkun hän kumartui suutelemaan Gaudia -- ja hänestä tuntui siltä,
kun se olisi ollut ensimäinen todellinen suudelma, jonka hän antoi
eläissään.
Gaud suuteli myös Yannia, painaen sydämmellisesti raikkaat huulensa
sulhasensa meren rusentamille poskille. Uunin takana sirkka heille
lauloi onnea, ja se arvasi oikein tällä kertaa. Ja Sylvestre paran kuva
näytti hymyilevän mustan seppeleensä keskeltä. Ja kaikki näytti äkkiä
virkistyneen ja nuortuneen synkässä mökissä. Viehättävä sulosointu
täytti hiljaisuuden: talven kalpea hämäräkin, jota ikkunan kautta tuli
sisään, oli muuttunut kauniiksi, lumoavaksi valoksi...
-- Niin sitten kun Yann palaa Islannista kai menette naimisiin, lapsi
kullat!
Gaud katsoi alas. Islanti, "Leopoldine", -- se oli totta, hän oli jo
unohuttanut nämä kauheat esteet. -- Islannista palattua!... voi kuinka
kauvan vielä piti odottaa, kokonainen, pelonalainen kesä!
Ja Yann polki levottomasti maata jalallaan, hänestäkin se näytti liian
pitkältä, ja hän laski nopeasti itsekseen, eikö kiirehtimällä vielä
ehtisi viettää häitä ennen lähtöä: niin monta päivää tarvittaisiin
paperien kuntoon saamiseen, niin monta päivää kirkossa kuuluttamiseen;
aivan oikein, sen mukaan voisivat häät olla kuun 20-25 päivänä, ja
sitten heillä vielä olisi kokonainen pitkä viikko yhdessä olla.
-- Joka tapauksessa minä aluksi riennän ilmoittamaan sitä minun
isälleni, hän sanoi, semmoista kiirettä pitäen, niinkun joka minutti
heidän elämätään nyt olisi ollut mitattu ja kallisarvoinen.