Veli Cipolla lupaa näyttää eräille maalaisille enkeli Gabrielin
sulan, mutta kun hän tapaa sen paikalla hiiliä, niin hän sanoo,
että ne ovat niitä hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius
paistettiin.
Certaldo, kuten ehkä mahdollisesti olette kuulleet, on linnakylä
Elsa-laaksossa, kaupunkimme alueella, jossa, vaikka se onkin pieni,
asui ennen ylhäisiä ja varakkaita ihmisiä. Sinne, koska se oli hyvää
laidunmaata, piti pitkät ajat tapanaan tulla eräs pyhän Antoniuksen
veli nimeltä Cipolla, keräämään almuja, joita hassut munkeille antavat.
Häntä nähtiin siellä aina mielellään, eikä suinkaan vähemmän nimensä
kuin muun hurskautensa tähden, sillä Cipolla merkitsee sipulia, ja se
seutu kasvattaa koko Toscanan kuuluisimmat sipulit.
Tämä veli Cipolla oli vartaloltaan pieni, hänellä oli punainen tukka ja
iloinen naama, ja muuten hän oli suurin vekkuli koko maailmassa. Ja
sitäpaitsi oli hän, vaikkei hänellä ollut mitään tietoja, niin
oivallinen ja nopsa sanoiltaan, että se, joka ei häntä tuntenut, olisi
pitänyt häntä vallan suurena puhujana, jopa sanonut, että hän on
Tullius Cicero tai itse Quintilianus. Ja hän oli melkein kaikkien
seutulaisten kummi tai ystävä taikka suosija.
Kerran tapansa mukaan meni hän jälleen sinne elokuussa ja astui
sunnuntai-aamuna, kun kaikki ympäristön kylien hurskaat miehet ja
naiset olivat saapuneet kirkkoon messuun ja kun hetki näytti hänestä
soveliaalta, esiin ja puhui:
Herrat ja rouvat, kuten tiedätte, teillä on ollut tapana lähettää joka
vuosi jalosukuisen paroonin Pyhän Antoniuksen köyhille ohrianne ja
vehniänne, kuka enemmän, kuka vähemmän, aina varojensa ja hurskautensa
mukaan, jotta pyhä Antonius pyhimys sitten kaitsisi teidän sonnejanne
ja aasejanne ja sikojanne ja lampaitanne. Ja sitäpaitsi on teillä ollut
tapana, ja erittäinkin niillä, jotka on kirjoitettu veljeskuntaamme,
suorittaa se vähäinen maksu, joka kannetaan kerta vuodessa. Ja näitä
saatavia kokoamaan on nyt esimieheni, se on herra apotti, minut
lähettänyt. Tulkaa senvuoksi Jumalan avulla yhdeksän jälkeen, kun
kuulette kellojen soivan, tänne kirkon ulkopuolelle, niin minä pidän
tavanmukaisen saarnan ja te saatte suudella ristiä. Ja päälle
päätteeksi minä, koska tiedän, että te kaikki olette erittäin hurskaita
jalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen palvelijoita, näytän teille
erikoisesta armosta erään ylen pyhän ja kauniin pyhäinjäännöksen, jonka
minä itse toin pyhistä maista merten takaa. Ja se on yksi enkeli
Gabrielin sulkia, joka jäi neitsyt Maarian kamariin silloin, kun enkeli
kävi hänen luonaan ilmoitusta tuomassa Natsaretissa.
Ja tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi messuun.
Kun veli Cipolla näitä puhui, oli monien muiden joukossa kirkossa kaksi
sangen veitikkamaista nuorukaista, toinen nimeltä Giovanni del
Bragoniera ja toinen Biagio Pizzini. He nauroivat hetkisen keskenään
makeasti veli Cipollan pyhäinjäännökselle, ja vaikka he olivatkin hänen
hyviä ystäviään ja seuraveikkojaan, päättivät he tehdä veli Cipollalle
jonkin kepposen tuolla sulalla.
He olivat saaneet kuulla, että veli Cipolla meni päivälliselle linnaan
erään ystävänsä luokse, ja kun he tiesivät, että hän istui paraikaa
pöydässä, menivät he kadulle ja majataloon, jossa munkki asui, ja
sopivat, että Biagio rupeaa juttusille Cipollan palvelijan kanssa ja
viivyttelee häntä, ja Giovanni etsii munkin kapineista sillaikaa sulan,
olipa se millainen tahansa, ja vie sen häneltä, jotta sitten
nähtäisiin, mitä hän tästä asiasta kansalle sanoo.
Veli Cipollalla oli palvelija, jota toiset sanoivat Guccio eli Hinttu
Rasvamahaksi, toiset Hinttu Töhräkintuksi ja muutamat Sika-Guccioksi.
Ja hän oli niin kelvoton mies, ettei voi olla totta, että Lippo
Topokaan olisi koskaan ollut hänen vertaisensa. [Lippo Topo,
luultavasti jokin maalari. Hänestä kerrotaan, että hän testamentissaan
teki lahjoituksia monen tuhannen taalarin arvosta, joita hänellä ei
ollut. Ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä tuon hänen tahtonsa voi saada
täytäntöön, vastasi hän: "Siitä on kysymys" (Rui sto il punto).
Suomentaja.] Hänen kustannuksellaan oli veli Cipollalla usein tapana
laskea toveriensa seurassa leikkiä ja sanoa: Minun palvelijallani on
yhdeksän sellaista ominaisuutta, että jos yksikin niistä olisi ollut
Salomolla tai Aristoteleella tahi Senecalla, niin se yksinään olisi
kyennyt turmelemaan heidän kaiken kuntonsa, kaiken viisautensa ja
nuhteettomuutensa. Ajatelkaa siis, millainen mies hän onkaan, kun
hänellä ei ole rahtuakaan kuntoa, ei älyä eikä hurskautta, mutta noita
muita ominaisuuksia yhdeksän.
Ja jos häneltä joskus kysyttiin, mitkä nuo yhdeksän ominaisuutta
olivat, niin hän vastasi, runoksi asian sovitellen: Sanon sen teille:
hän on valhettelija ja likarahjus, uhmapäinen ja tuhmapäinen,
kielikello, niskuri ja laiminlyöjä, naisten häntyri ja suursyöjä. Ja on
hänessä sitäpaitsi joku muukin vikaläiskä, josta on siistintä olla
puhumatta. Ja mikä hänen menoistaan on naurettavinta, on se, että hän
koettaa joka paikassa ottaa itselleen vaimon ja vuokrailee taloa; ja
koska hänellä on tuuhea ja musta ja rasvainen parta, niin luulee hän
olevansa niin kaunis ja suloinen, että kuvittelee kaikkien naisten,
jotka hänet vaan näkevät, rakastuvan häneen. Ja jos sallittaisiin,
juoksisi hän naisten perästä niin, ettei huomaisi, vaikka housunsa
putoaisivat. Mutta totta on, että hän on minulle suureksi avuksikin,
sillä koskaan ei kukaan voi niin salaisesti puhua kanssani, ettei
hänkin yrittäisi kuulla siitä osaansa, ja jos silloin sattuu, että
minulta kysytään jotain, pelkää hän, etten minä muka osaa vastata, niin
että vastaa heti puolestani ei tai jaa, aina sikäli, mikäli soveliaaksi
näkee.
Tämän palvelijansa oli veli Cipolla nyt jättänyt majataloon ja käskenyt
häntä vartioimaan hyvin, ettei kukaan saisi koskea hänen kapineihinsa,
ja varsinkaan hänen haarapussiinsa, sillä siinä olivat pyhät esineet.
Mutta Hinttu Töhräkinttu oli halukkaampi oleksimaan keittiössä kuin
satakieli vihreällä oksalla, ja varsinkin, jos huomasi siellä jonkun
piian. Ja nyt hän oli nähnyt majatalossa erään semmoisen, paksun ja
lihavan ja pienikokoisen ja ruman, jolla oli rinnat kuin kaksi
lantakoria ja naama kuin jollakin Baronceista: hikinen, rasvainen ja
nokinen. Siksi hän nyt riensi tämän luokse alas, ikäänkuin haukka iskee
raadon kimppuun, ja jätti veli Cipollan kamarin ja kaikki hänen
kapineensa oman onnensa nojaan.
Ja vaikka oli elokuu, asettui hän istumaan aivan tulen ääreen ja rupesi
pakinoimaan piikaisen kanssa, jonka nimi oli Nuta, ja sanoi hänelle,
että hänpä se vasta on aatelismies ja hänellä on florineja senkin
seitsemänkymmentä tuhatta, paitsi niitä, jotka hän on velkaa muille, ja
niitä on enemmän kuin vähemmän, ja että hän taitaa ja tietää niin
monenmoista, että herrat varjelkoon!
Ja muistamatta kaapunsa huonoutta, jossa oli niin runsaasti rasvaa,
että siitä olisi voinut vääntää keitonhöystettä vaikka Altopascion
muurikattilan täyteen, ja repaleista ja paikattua takkiaan, jonka
kauluksen ympärys ja kainalot olivat liasta jäykät ja jossa oli enemmän
läikkiä ja värejä kuin koskaan tatarilaisissa tai indialaisissa
kankaissa, ja rikkinäisiä kenkiään ja riekaleisia sukkiaan, hän puhui
Nutalle ikäänkuin olisi ollut Kastilian kuningas, ja sanoi, että hän
antaa hänelle uudet vaatteet ja koristuksia ja pelastaa hänet täältä
huonoista oloista, toisia palvelemasta ja varattomuudesta, niin että
hän voi toivoa parempia päiviä; ja paljon muuta sellaista. Mutta vaikka
hän esitti näitä sangen hartaasti, menivät hänen sanansa kuitenkin kuin
tuuleen, niinkuin useimmat hänen yrityksistään muulloinkin tyhjiin
raukenivat.
Nuo kaksi nuorukaista näkivät siis Sika-Hintun Nutan kimpussa, ja siitä
olivat he mielissään, sillä siten heiltä oli vähennyt puolet vaivaa. Ja
he menivät kenenkään vastustamatta veli Cipollan huoneesen, jonka ovi
oli auki, ja ensimäinen esine, joka joutui etsittäessä heidän
saaliikseen, oli juuri se matkapussi, jossa sulkaa säilytettiin. Sen he
avasivat ja löysivät suuren silkkikangaskäärön ja siihen kiedotun
pienen rasian, ja kun he avasivat tämänkin, oli siinä papukaijan
pyrstöstä otettu sulka. Ja he arvasivat, että tämä se nyt oli se, jonka
veli Cipolla oli luvannut näyttää certaldolaisille.
Ja sellaista olikin siihen aikaan helppo ihmisille uskotella, sillä
silloin eivät vielä kaikenlaiset Egyptin hepennykset olleet
tunkeutuneet Toscanaan muuta kuin pienessä määrin, eikä niinkuin nyt,
jolloin ne ovat tulleet koko Italian turmelukseksi. Ja jos ne
yleensäkin olivat harvinaisia, niin tuon seudun asukkaat niistä
tiesivät tuskin mitään, sillä siellä vallitsi vielä entisaikain
yksinkertainen kunniallisuus, joten he eivät liene juuri kuulleet
papukaijoista puhuttavankaan, saati sitten olivat niitä nähneet.
Nuorukaiset olivat siis tyytyväisiä, kun olivat sulan löytäneet,
ottivat sen, ja ettei rasia jäisi tyhjäksi, täyttivät sen hiilillä,
joita löysivät kamarin nurkasta. Sitten he sulkivat rasian ja asettivat
kaikki paikoilleen niinkuin olivat esineet tavanneetkin, ja menivät
iloissaan ulos kenenkään näkemättä, ja odottivat, mitä Cipolla sanoo,
kun löytääkin sulan paikalla hiiliä.
Kun nuo yksinkertaiset miehet ja naiset, jotka olivat kirkossa,
kuulivat, että he saavat kello yhdeksän jälkeen, jolloin messu on
luettu, nähdä enkeli Gabrielin sulan, menivät he kotiinsa ja kertoivat
asian naapuri naapurille ja emäntä emännälle; ja kun sitten kukin
heistä oli syönyt päivällisensä, juoksi linnakylään niin paljon miehiä
ja naisia, että tuskin kaikki sinne mahtuivat, ja odottivat hartaasti
saada nähdä tuota sulkaa.
Veli Cipolla söi hyvin ja nukkui jonkun aikaa ja nousi sitten kohta
yhdeksältä ylös. Ja kun hän kuuli, että sangen paljon maalaisia oli
tullut näkemään sulkaa, lähetti hän sanan Hinttu Töhräkintulle, että
tämän oli tultava hänen luokseen ja tuotava ne kellot ja se haarapussi.
Palvelija erosi sangen väkinäisesti keittiöstä ja Nutasta ja läksi
viemään pyydettyjä tavaroita linnaan, jonne hän saapui huohottaen,
sillä vedenjuonti kai oli hänen ruumistaan suuresti paisuttanut, ja
meni sitten veli Cipollan käskystä kirkon ovelle ja alkoi kovasti
soittaa kelloja.
Kun kaikki kansa oli sinne kokoontunut, niin alkoi Cipolla, joka ei
huomannut, että mihinkään hänen tavaroihinsa oli koskettu, saarnansa ja
puhui sangen laajalti sellaista, joka hänen asiaansa soveltui. Ja kun
sitten tuli hetki, jolloin enkeli Gabrielin sulka oli näytettävä,
lausui hän sangen juhlallisesti synnintunnustuksen ja antoi sytyttää
kaksi vahakynttilää, otti kalotin päästään ja aukoen verkalleen
silkkikääröä veti esiin rasian. Sitten hän lausui ensin joitakuita
sanoja enkeli Gabrielin ja hänen pyhän jäännöksensä kiitokseksi ja
ylistykseksi ja avasi rasian.
Kun hän näki, että se oli täynnä hiiliä, ei hän tosin luullut, että
Guccio Rasvamaha olisi sen tehnyt, sillä hän tiesi, ettei tämä niin
paljoon pystynyt, eikä sadatellut häntä, vaikka hän oli vartioinut
esineitä niin huonosti, että muut saivat semmoisen tehdä. Vaan hän
sadatteli hiljaa itseään, että oli uskonut tavaroittensa vartioimisen
hänelle, vaikka tunsi hänet, kuten sanottu, uhmapäiseksi ja
tuhmapäiseksi, niskuriksi ja laiminlyöjäksi. Mutta kuitenkin kohotti
hän karvaansa muuttamatta katseensa ja kätensä taivasta kohti ja sanoi
niin, että kaikki sen kuulivat: Oo Jumala, ylistetty olkoon alati sinun
kaikkivaltasi.
Sitten hän sulki rasian ja kääntyen kansan puoleen alkoi: Herrat ja
rouvat, tietäkää nyt, että kun minä olin vielä hyvin nuori, niin
lähetti esimieheni minut niille main, josta aurinko nousee, ja antoi
minulle erikoisen käskyn etsiä niin kauan, kunnes löytäisin
Porsaslinus-etuoikeudet, jotka, vaikkei niistä tarvitse maksaa
leimaveroa, ovat vielä paljoa hyödyllisemmät muille kuin meille.
Sentähden minä läksin matkaan ja aloitettuani Veneziasta ja
taivallettuani Borgode Grecin kautta ynnä sieltä ratsain
kuningaskuntiin Abrakadabra ja Babel saavuin Parionelle [paikkoja
muinaisessa Firenzessä], josta jälleen, kurkku yhä kuivanlaisena,
Sardiniaan. Mutta miksi luettelen maita, jotka olen tutkinut ja
mutkinut? Minä saavuin, mentyäni Pyhän Yrjänän [kirkko Firenzessä]
siipien kautta, Huijaukseen ja Puijaukseen, jotka ovat sangen asuttuja
ja paljoväkisiä maita; ja sieltä jouduin Valhetten valtaan, missä
tapasin monta meidän veljeskuntamme munkkia ja muita kirkonmiehiä; he
karttoivat siellä kaikkea pinnistystä ja ponnistusta rakkaudesta
Herraan ja välittivät vähät muiden huolista, ellei niistä ollut
heille itselleen etua, eivätkä maksaneet laskujaan muulla kuin
leimaamattomalla rahalla, joka Tuollapuolen on kurssissa. Ja sitten
minä tulin Abruzzin maahan, jossa miehet ja naiset kulkevat vuorilla
puukengässä ja pukevat sikoja niiden omilla suolilla. [S.o. valmistavat
sian suolista makkaroita.] Ja vähän loitompana näin ihmisiä, jotka
kantoivat leipää kepissä ja viiniä säkissä. Ja sieltä saavuin Toukkain
vuorille, jossa kaikki vedet juoksevat alaspäin, ja lyhyessä ajassa
pääsin Palsternakka-Indiaan saakka, jossa, vannon sen puvun kautta,
jota päälläni kannan, kehrääjät lensivät; uskomaton seikka sille, joka
ei ole sitä nähnyt. Mutta siitä voitte kysyä totuuden Maso del
Saggiolta [Firenzeläinen hulivili, tuttu musita B:n tarinoista], jonka
tapasin siellä suurena kauppiaana ja joka särki pähkinöitä ja möi
kuoret kyynärittäin. Mutta kun en löytänyt sieltä sitä, mitä etsin, ja
koska sieltä kuljetaan eteenpäin vettä pitkin, niin käännyin ympäri ja
saavuin noihin pyhiin maihin, jossa jäähdytetty leipä kesä-aikaan
maksaa neljä denaaria, mutta lämmintä saa ilmaiseksi. [Palestinaan
muka, jossa on kesällä kova helle. Suom.] Ja siellä minä tapasin
kunnioitettavan isän ja mestarin Nolaus Noinmokoman, Jerusalemin
arvoisan patriarkan, joka tahtoi, kunnioituksesta jalosukuisen herran,
pyhän Antoniuksen pukua kohtaan, jota olen aina kantanut, että minun
oli nähtävä kaikki pyhät jäännökset, jotka hänellä oli hallussaan. Ja
niitä oli niin paljon, että jos aikoisin ne kaikki teille luetella, en
pääsisi päähän muutamiin peninkulmiin. Mutta en kuitenkaan tahdo
tuottaa teille sellaista surua, vaan mainitsen joitakuita niistä.
Ensinnäkin hän näytti minulle Pyhän Hengen sormen, joka oli niin
tuore ja terve kuin olla voi; ja Serafinin otsatupsun, joka ilmestyi
pyhälle Fransiscukselle, ja Kerubinin kynnen; ja yhden tilapäisesti
lihaksi tulleen Sanan kylkiluista; ja joitakuita pyhän ja ainoan
autuaaksitekevän uskon vaatteita; ja muutamia säteitä tähdestä, joka
ilmestyi Tietäjille Itäiseltä maalta; ja pullon pyhän Mikaelin hikeä,
jota hän hikoili soteissaan perkeleen kanssa; kuoleman kidan, josta
Latsarus pelastui, ja monia muita. Ja kun minä olin kohtelias ja
käänsin hänelle hyvän kappaleen Monte Morelloa [vuori lähellä Firenzeä]
ja eräitä kapittelejä Capreziosta, joita hän oli kauan etsiskellyt,
niin teki hän minut osalliseksi pyhistä jätteistään, lahjoittaen
minulle yhden Pyhän Ristin [Santa Croce, kirkko Firenzessä] haaran ja
pullossa pikkusen Salomonin temppelin kellonsoittoa, ja enkeli
Gabrielin siipisulan, josta olen teille jo kertonut, ja Pyhän Gherardo
Villamagnan toisen puukengän, jonka minä, lyhyt aika sitten, lahjoitin
Firenzessä Gherardo de Bonsille, joka sitä pitää erittäin suuressa
kunniassa. Ja sitäpaitsi hän antoi minulle hiiliä, joiden päällä
kaikkein pyhin Laurentius martyyri paistettiin, ja kaikki nämä minä
kuljetin hartaasti sieltä kotimaahan ja ne ovat minulla kaikki
tallella. Esimieheni ei tosin ole kertaakaan sallinut, että minä niitä
näyttäisin, ennenkuin hän saisi todistukset, ovatko ne oikeita vai
eivät. Mutta koska siitä nyt eräiden ihmetöitten avulla, joita ne ovat
itse tehneet, ja Jerusalemin patriarkalta tulleista kirjeistä on päästy
varmuuteen, niin antoi hän minulle luvan näyttää niitä teille. Mutta
minä, peljäten uskoa niitä kenenkään haltuun, kuljetan niitä aina
mukanani. Niinpä säilytän minä Gabriel enkelin sulkaa rasiassa, jottei
se tärveltyisi, ja toisessa hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius
paistettiin; mutta nämä rasiat ovat niin toistensa näköisiä, että olen
monta kertaa erehdyksessä ottanut toisen, kun piti ottaa toinen. Ja
niin on minulle käynyt tälläkin kertaa, sillä kun luulin tuoneeni tänne
rasian, jossa sulka oli, niin toinkin rasian, jossa on hiiliä. Mutta
oikeastaan minä en pidäkään tätä minään erehdyksenä, vaan minusta
näyttää varmalta, että se on ollut Jumalan tahto ja että Hän itse on
pannut tämän hiilirasian minun käteeni, sillä nyt muistankin, että
meillä on kahden päivän päästä Pyhän Laurentiuksen juhla. Jumala
nähtävästi tahtoi, että minun on, näyttämällä teille hiiliä, joilla
pyhimys paistettiin, sytytettävä teidän sieluunne sitä kunnioitusta,
mikä teillä tulee häntä kohtaan olla, ja siksi ei hän sallinut minun
ottaakaan sulkaa, kuten aioin, vaan nämä siunatut hiilet, jotka tuon
pyhän ruumiin mehut ovat sammuttaneet. Ja sentähden, tulkaa, lapset,
Herran siunatut, ottakaa lakki päästänne ja lähestykää hurskain mielin
näitä katselemaan! Mutta ensin ilmoitan vielä, että jokainen, johon
näillä hiilillä koskien tehdään ristimerkki, saa olla varma, ettei
häntä polta tuli koko tänä vuonna hänen sitä tuntematta.
Ja tämän sanottuaan hän viritti kiitosvirren Pyhälle Laurentiukselle ja
näytteli hiiliä. Typerä lauma katseli niitä jonkun aikaa hartaasti ja
ihmetellen, mutta sitten hyökkäsivät kaikki tavattomana tungoksena veli
Cipollan luo ja tarjosivat parempia lahjoja kuin heillä oli ennen ollut
tapana, ja jokainen pyysi, että isä koskettaisi häntä hiilillä. Niin
ollen otti veli Cipolla noita hiiliä käteensä ja alkoi vedellä heidän
valkeihin paitoihinsa ja naisten röijyihin ja huntuihin niin suuria
ristejä kuin niihin suinkin mahtui, vakuuttaen, että mikäli ne näitä
ristejä tehtäessä vähenevät, sikäli niitä sitten perästäpäin kasvaa
rasiaan, kuten hän monta kertaa oli kokenut.
Sillä tavalla risti hän, ja suureksi hyödykseen, kaikki certaldolaiset
ja saattoi nopsalla älykkyydellään ne pitkälle nenin, jotka olivat
aikoneet nolata hänet viemällä häneltä sulan. Nämä olivat läsnä hänen
saarnatessaan, ja kun he kuulivat, minkä hauskan neuvon hän keksi ja
miten keveästi ja laajasti ja millä sanoilla hän sen esitti, nauroivat
he niin, että luulivat leukainsa ratkeavan. Ja kun rahvas oli
poistunut, menivät he veli Cipollan luo ja kertoivat hänelle maailman
suurimmalla riemulla, mitä olivat tehneet, ja antoivat hänelle sulan
takaisin.
Ja se oli hänelle seuraavana vuonna yhtä tuottava kuin hiilet olivat
sinä päivänä olleet.