Giovanni Boccaccio ja hänen Decameronensa, kirj. _Werner Söderhjelm_.
Ensimäinen päivä.
Ensimäinen kertomus.
Kolmas kertomus.
Seitsemäs kertomus.
Toinen päivä.
Ensimäinen kertomus.
Toinen kertomus.
Neljäs kertomus.
Viides kertomus.
Kahdeksas kertomus.
Yhdeksäs kertomus.
Kolmas päivä.
Kolmas kertomus.
Kahdeksas kertomus.
Neljäs päivä.
Ensimäinen kertomus.
Toinen kertomus.
Seitsemäs kertomus.
Kymmenes kertomus.
Viides päivä.
Ensimäinen kertomus.
Toinen kertomus.
Kahdeksas kertomus.
Yhdeksäs kertomus.
Kuudes päivä.
Neljäs kertomus.
Kuudes kertomus.
Kymmenes kertomus.
Seitsemäs päivä.
Neljäs kertomus.
Kahdeksas päivä.
Kolmas kertomus.
Kuudes kertomus.
Yhdeksäs päivä.
Ensimäinen kertomus.
Kymmenes päivä.
Kolmas kertomus.
Yhdeksäs kertomus.
Kymmenes kertomus.
Giovanni Boccaccio ja hänen Decameronensa.
Boccaccio on luonut taiteellisen kertomakirjallisuuden, on ensimäisenä
antanut elävälle elämälle sijan kirjallisuudessa, ollut tienraivaajana
renessanssin elämänhalun ja ihmistuntemisen ilmaisemiselle sekä
ensimäisenä asettanut realismin, luonnonmukaisuuden, kertomarunouden
varsinaiseksi pohjaksi; hän on sen lisäksi ensimäisenä antanut
italialaiselle proosatyylille sen taiteellisen varmuuden. Siinä
lyhyesti hänen merkityksensä ja hänen maailmanmaineensa syyt.
Dante oli ennustanut renessanssia, kooten Jumalaiseen näytelmäänsä
ikäänkuin supistetun kuvan keskiajan aatemaailmasta, mutta samalla
monin muodoin viitaten eteenpäin. Petrarca ja Boccaccio aloittavat
renessanssin, kumpikin innostuneesti antautuen klassillisten
kirjailijain tutkimukseen ja humanismin palvelukseen, edellinen sen
ohessa luoden uudenaikaisen lemmenrunouden ja isänmaallisen lyriikan,
jälkimäinen taas kertomarunouden.
Giovanni Boccaccio syntyi 1313, luultavasti syksyllä. Hänen isänsä oli
firenzeläinen kauppias, äitinsä kotoisin Parisista, naimaton mutta
muuten tuntematon, todennäköisesti jonkun ylhäisemmän ranskalaisen
porvarin tytär, johon Boccaccino (Boccaccio vanhempi) asiamatkalla
Ranskan pääkaupunkiin oli tutustunut ja jonka hän sitten oli jättänyt:
tyttö kuoli luultavasti nuorena, ja siten Boccaccio jo pienokaisena
joutui isänsä haltuun.
[Äskettäin on eräs ranskalainen oppinut, Henri Hauvette, Boccaccion
syntymän kuusisatavuotispäivän johdosta julkaissut hänestä elämäkerran,
joka on omistettu "sen tuntemattoman parisilaisen naisen muistolle,
joka v. 1313 antoi elämän Boccacciolle". Kirjassaan tekijä on
menestyksellä koettanut osoittaa mitä gallialaista perintöä B:n äiti
oli pojalleen jättänyt.]
Isä meni kohta sen jälkeen naimisiin; hän ei näytä enemmän kuin
äitipuolikaan miellyttäneen poikaa, joka myöhemmin kirjoittaa
kodistaan: "siellä ei koskaan naureta, taikka ainakin hyvin harvoin;
talo on pimeä ja kolkko; kylmän, kovan ja ahneen ukon epämiellyttävä
näky vaivaa minua alati". Kuusi vuotta hän oli, koulua käytyään,
kauppamiehen opissa, mutta kun tämä oli hänelle vastenmielistä, salli
isä hänen opiskella oikeustiedettä, jotta hän pääsisi asianajajaksi,
mikä ammatti kaupan jälkeen oli tuottavin. Tätä varten lähetettiin
nuori Boccaccio Napoliin. Siellä kävi olo hänelle kylläkin hankalaksi,
isän taloudellinen asema kun ei millään lailla ollut loistava, ja
Boccaccio sai jo nyt kärsiä samaa, mikä tuli häntä vaivaamaan koko
hänen ikänsä, nimittäin köyhyyden ja puutteen huolia. Mutta sen sijaan
tarjosi Napoli hänelle sielun ja taideaistin ravintoa mitä runsaimmassa
määrin. Hovi oli ranskalainen, täynnä oppineita ja runoilijoita, ja
kuningas itse, Robert d'Anjou, oli viisas filosofi sekä tieteeseen ja
taiteeseen innostunut. Näihin Ranskasta ja Provencesta tulleihin
vaikutuksiin yhtyi vaikutuksia Itämaista, joiden kanssa Napoli oli
vilkkaassa kauppayhteydessä, kreikkalainen traditsioni muinaisilta
ajoilta, joka vieläkin painoi leimansa elämän hienoihin tapoihin, sekä
eteläisen hehkuvan luonnon keskellä kehittynyt iloinen maailmankatsomus
ja elämänhalu. Boccaccio joutui kohta seurustelemaan nuoren aateliston
kanssa, sillä hänen henkiset lahjansa, hänen miellyttävä olentonsa,
hänen pienet kokeensa kirjallisuuden alalla olivat hänelle parempana
suosituksena tähän piiriin kuin mikään aineellinen rikkaus olisi
ollut. Ja sitten hän yhtäkkiä joutui lemmen pauloihin. Eräänä
pääsiäislauvantaina hän kohtasi kirkossa -- niin hän itse kertoo --
ylevän, kauniin naisen, johon heti tulisesti rakastui. Tämä kohtaus
muistuttaa liiaksi Petrarcan kertomusta hetkestä, jolloin hän ensi
kerran näki Lauran, voidaksensa olla herättämättä meissä epäilyksiä.
Mutta pääasiassa juttu sentään on totuudenmukainen. Naisesta ei
kuitenkaan ole päästy selville: tavallisesti väitetään, että hän oli
itse kuninkaan avioton tytär, Maria d'Aquino, mutta tämä otaksuma ei
ole varmojen tietojen tukema. Täydellä varmuudella tiedetään
vain, että hän oli hienoa sukua, naimisissa ja alussa Boccacciolle
niin suopea kuin tämä suinkin voi toivoa, mutta että hän sitten
jätti runoilijan. Onnensa ja huolensa on Boccaccio kuvannut
nuoruudenteoksissaan, jotka ovat joko runomuotoisia tahi suorasanaisia
pieniä romaaneja, usein liiaksikin noudattaen vanhaa mallia kaikkine
vertauskuvineen ja mytologisine aineksineen. Yksi näistä on kumminkin
erityisesti mainittava: proosaromaani _Fiammetta_, jolla on suuri
kirjallishistoriallinen merkitys, siinä kun ensi kerran annetaan
seikkaperäinen psykologinen kuvaus sielun ja tunteiden vaihteista
ihmisen rakkauselämässä ja niiden ulkonaisista ilmauksista. Tätä
kirjaa vaivaavat, niinkuin muitakin Boccaccion nuoruudentuotteita,
liian monet taruopilliset poikkeukset aineesta, toistamiset ja muut
pitkäveteisyydet, mutta siinä on todellisuutta ja intohimoa siksi
paljon, että sen voi sanoa viittaavan suoranaisesti uuden ajan
intohimoisimpiin rakkauden analyyseihin, sellaisiin kuin Goethen
_Wertheriin_. Fiammetta on jalosukuinen napolilainen nainen, Panfilo
nuori firenzeläinen kauppias, he rakastavat toisiansa sieluineen ja
ruumiineen, Panfilo matkustaa pois, luvaten palata, mutta ei tulekaan
takaisin, ja Fiammetta saa kuulla hänen rakastavan toista naista ja
antautuu epätoivoon. Tämä pieni toiminta on esitetty erinomaisella
taidolla: Boccaccion käyttämät keinot, näyttääkseen rakastavan
mielialoja eri puolilta, muistuttavat kerrassaan uudenaikaisia
psykologisten romaanien tyylitemppuja, ja ylipäänsä on harvoin
maailmankirjallisuudessa naisen rakkauselämän onnea, levottomuutta ja
tuskia yhtä liikuttavasti kuvattu. Aivan uudenaikainen ja inhimillinen
on myöskin Boccaccion kuvaus Fiammettan miehestä: hiljainen,
kunnollinen, kaikin puolin kelpo olento, joka hellästi pitää huolta
vaimostaan, kun tämä sairastuu lemmenhuoliinsa, eikä aavista mitään
pahaa. Mutta kirja ei olisi aikansa lapsi, jollei siinä myöskin
tavattaisi puhtaita renessanssipiirteitä, kuten esim. seuraava,
ensimäisessä kirjassa esiintyvä kuvaus Fiammettan unesta, jonka on
syystä sanottu muistuttavan jotakin Botticellin freskomaalausta: "Ja
tämän ilon täyttämänä, jonka pidin vain omanani, olin istuvinani
vihreässä ruohossa niityllä, jota auringonsäteiltä suojeli äsken
lehteen puhjenneitten puitten antama varjo. Ja valkeilla käsilläni
poimin erilaisia kukkia, joista koko kenttä loisti kirjavanaan, kokosin
niitä hameeni laskoksiin ja valitsin niistä yhden toisensa perästä
sitoakseni itselleni kauniin seppeleen ja sillä koristaakseni päätäni.
Ja siten somistettuna, niinkuin Proserpina, kun Pluto hänet ryösti
hänen äidiltään, nousin ja vaelsin laulaen eteenpäin kautta nuoren
kevään." -- Vielä on lisättävä tämän romaanin ansioihin, että se
on täynnä eläviä pikkukuvia Napolin tavoista ja kertomuksen
tapahtumapaikoilta, jotka suuresti enentävät todellisuusvaikutusta ja
nekin puolestaan tekevät kirjasta realistisen suunnan edelläkävijän.
Useimmat näistä Boccaccion ensimäisistä teoksista kirjoitettiin
valmiiksi Firenzessä, jonne hänen isänsä oli hänet kutsunut takaisin
1340 vuoden loppupäivinä. Siellä hän nyt eli muutamia vuosia, hyvin
tyytymättömänä sekä julkisiin että yksityisiin oloihin, ja etupäässä
kirjoitellen sekä lukien vanhoja klassikkoja. Hän tekee pieniä matkoja,
muutamien kirjallisuutta harrastavien pikkuruhtinaitten luo, jotka
kutsuvat hänet vieraakseen, mutta 1348 hän jälleen on Napolissa,
palaten sieltä kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua, isänsä kuoleman
johdosta. Tällöin, 1350, hän ensi kerran kohtaa Petrarcan Firenzessä ja
solmii suuren humanistin ja runoilijan kanssa ystävyyden liiton, joka
on kestävä kuolemaan asti. Oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa vuoksi
käytetään häntä Firenzen lähettiläänä sekä valtiollisissa että muissa
asioissa, ja niin käy hän nyt muun muassa Petrarcan luona Paduassa
saadakseen hänet muuttamaan Firenzeen, missä hänelle tarjotaan loistava
paikka; hän käy Tyrolissa, Baijerin herttuan luona, vieläpä paavinkin
tykönä Avignonissa. Tähän aikaan hän myös kirjoittaa _Decameronensa_,
erään _Corbaccio_ (Korppi) nimisen vihlovan satiirin naisia vastaan --
johtuen siitä, että hän oli joutunut erään nuoren ja kauniin lesken
narrattavaksi -- sekä latinankielisiä runoja ja historiallisia teoksia,
ja alkaa laatia Danten elämäkertaa. Hän ylläpitää kirjeenvaihtoa
Petrarcan kanssa, nuhtelee häntä m.m. kovasti siitä, että hän oli
antautunut Milanon itsevaltiaan Viscontin palvelukseen, mutta käy häntä
tervehtimässä ja ryhtyy hänen neuvostaan sekä erään kreikkaa osaavan
kalabrialaisen, Leontius Pilatuksen, avulla toimenpiteisiin saadaksensa
Homeroon käännetyksi latinankielelle. -- Kauniin todistuksen näitten
molempien nerojen ystävyydestä antaa pari kirjettä, jotka vaihdettiin
heidän keskensä erään omituisen tapauksen johdosta. Vuoden 1362 alussa
kävi Boccaccion luona eräs salaperäinen henkilö nimeltä Ciani, joka
sanoi tuovansa sanan äsken kuolleelta pyhältä Pietro Petronilta: tämä
oli näyssä nähnyt taivaan ja helvetin aukeavan ja Jumalan tuomioiden
lankeavan ankarina eräiden syntisten ihmisten päälle, joita Cianin nyt
piti valmistaa pikaiseen kuolemaan, jolleivät he kääntyisi. Yksi niistä
oli Boccaccio, ja hänen piti muka heti luopua runoudesta, s.o. lakata
tutkimasta pakanallisia runoilijoita. Boccaccio -- joka itse äsken oli
niin purevalla tavalla kuolemattomassa novellikokoelmassaan ivaillut
munkkien taikauskoa -- oli vielä siksi paljon keskiajan lapsi, että
pelästyi: kuoleman kuva se häntä säikähdytti, sillä kaikessa
köyhyydessään hän rakasti hartaasti elämää eikä lainkaan ollut
taipuvainen siitä luopumaan. Onneksi hän kuitenkin kirjoitti
Petrarcalle, ennenkuin ryhtyi mihinkään päätökseen kummallisen viestin
johdosta. Petrarcan vastaus, joka on säilynyt ja jossa Boccaccion
kirjeen sisällys on toistettu, on monessa suhteessa merkillinen. Se
antaa meille ennen kaikkea erinomaisen kuvan ystävysten luonteiden
erilaisuudesta, todistaen kuinka paljon etevämpi Boccacciota Petrarca
oli arvostelukykyyn nähden. Tyynesti ja isällisesti hän neuvoo
ystäväänsä, niinkuin malttamatonta ja hermostunutta lasta. Jos Jeesus
Kristus on puhunut, hän sanoo, niin se tosiaankin on suuri asia. Mutta
kysymys on juuri, onko hän puhunut. Moni sanoo nähneensä Kristuksen,
eikä se ole totta. Mitä tämä sanansaattaja on julistanut? Meidän pian
tapahtuvan kuolemamme. Mutta senhän jokainen tietää, että elämä on
lyhyt. Ja mitä tulee opintoihin, älkäämme antako tietämättömien
neuvojen eikä oman lähestyvän loppumme vieroittaa itseämme niistä.
Petrarca luettelee laajasti muitakin syitä, joitten pitäisi saattaa
hänen ystävänsä järkiinsä, ja pyytää lopulta häntä tulemaan luoksensa
asumaan.
Boccaccio rauhoittui eikä myynyt kirjojaan, niinkuin oli uhannut tehdä,
eikä myöskään muuttanut Petrarcan luo. Muitakin tarjouksia astua
korkeitten herrojen palvelukseen hän hylkäsi, pidättäen itselleen
täyden vapautensa. Kerran, kun häntä houkuteltiin Napoliin, missä hän
niin hyvästi oli viihtynyt, hän kuitenkin antoi myöten, mutta
kärsittyään aivan toista kohtelua kuin mitä oli odottanut hän palasi
sieltä viettäen ensin kolme kuukautta Petrarcan luona Veneziassa ja
vetäytyen sitten sukunsa pieneen kotikaupunkiin, Certaldoon, missä hän
nyt viipyi aina vuoteen 1365, jolloin Firenzen kaupunki taasen kysyi
hänen palveluksiaan. Hänet lähetettiin uudelleen Avignoniin
neuvottelemaan paavin palaamisesta Italiaan, ja kun tämä oli
tapahtunut, kävi hän Firenzen puolesta tervehtimässä paavia Roomassa
1367. Vielä kerran sai hänet etelän vetovoima asettumaan Napoliin,
muutamien vanhojen ystävien luokse, mutta 1371 hän päätti lopullisesti
asettua Certaldoon. Siellä hän viettikin rauhassa parisen vuotta,
kunnes Firenzen hallitus 1373 antoi hänelle kunniakkaan tehtävän tulla
tulkitsemaan Danten Jumalaista näytelmää niiden pojille, joista
runoilija vitsoen tahi ylistäen oli laulanut. Mutta kun sairaus, joka
jo oli ahdistanut häntä kovasti Certaldossa, kävi yhä rasittavammaksi
ja kun sen ohessa koko yritys kohtasi vastustusta -- sillä muutamat
pitivät kuolemansyntinä, että ollenkaan kajottiin Danten pyhiin
sanoihin -- niin Boccaccio itse alkoi pelätä, että oli ryhtynyt liian
suureen tehtävään ja että sairautensa oli annettu hänelle
rangaistukseksi siitä. Hän luopui muutaman kuukauden kuluttua
selittäjäntoimestaan, pyytäen anteeksi että oli siihen ollenkaan
ruvennut.
Yksinäinen ja ikävä oli nyt sairaan vanhuksen elämä Certaldossa.
Lokakuulla 1374 hänet saavutti täällä tieto Petrarcan jo heinäkuulla
tapahtuneesta kuolemasta -- siinä määrin oli Boccaccio unohdettu,
etteivät firenzeläiset ystävät edes muistaneet toimittaa hänelle tätä
surusanomaa aikaisemmin. Petrarca oli määrännyt ystävälleen
annettavaksi viisikymmentä kultafloriinia (n. 2,400 markkaa), jotta
tämä voisi "hankkia itselleen lämpimän talvitakin". Liikutettuna ja
kiitollisena Boccaccio muisteli niitä suloisia hetkiä, joita he olivat
yhdessä viettäneet. Joulukuun 21 p. 1375 hänkin vihdoin pääsi
vaivoistaan vapaaksi. Firenzen valtiokansleri, Colluccio Salutati, itse
kuuluisa humanisti, valitti, että nyt kaunopuheisuuden molemmat suuret
valot olivat sammuneet, ja sanoi Boccacciosta, ettei ollut koskaan
nähnyt rakastettavampaa ihmistä kuin herra Giovanni oli.
Millainen Boccaccion suhde hänen loppuiällään oli hänen nuoruutensa
teoksiin, käy ilmi siitä, että hän v. 1373 kirjoittaa eräälle nuorelle
ystävälleen ja hyväntekijälleen, joka aikoi mennä naimisiin, että tämä
pidättäisi talonsa naisia lukemasta _Decameronea_, joka nuorissa,
puhtaissa sydämissä voisi saada aikaan mitä pahimpia tuhoja; vielä
enemmän siitä, ettei hän koskaan Petrarcalle puhunut tästä teoksesta:
aivan sattumalta Petrarca sai sen myöhään käsiinsä ja käänsi latinaksi
Griselda-jutun (X, 10), osoittaaksensa ettei ollut suuttunut siitä,
että ystävänsä oli moisen teoksen kirjoittanut! -- Tosiasiassa oli tuo
Petronin 1362 lähettämä sana Boccaccioon vaikuttanut, niin että hän
siitä lähtien alkoi katua entistä elämäänsä ja tuotantoansa, ja kun hän
loppuiällään, sairauden sekä puutteen vaikutuksille herkkänä, yhä
enemmän taipui uskonnollisiin ja moraalisiin mietelmiin, ei siis ollut
kumma, että hän varsinkin _Decameroneansa_ piti miltei rikoksellisena
tekona.
* * * * *
Ja kuitenkin on juuri tämä novellikokoelma ainoa Boccaccion kirjoista,
joka on säilyttänyt hänen nimensä läpi aikojen ja asettanut hänet
maailmankirjallisuuden suurmiesten joukkoon.
Puhuessaan ystävälleen sen moraalisista heikkouksista Boccaccio sanoi
saman, minkä tuhannet ovat hänen jälkeensä sanoneet. Kokoelmassa on,
sitä ei käy kieltäminen, sellaisia kertomuksia, jotka eivät ainoastaan
aiheensa puolesta ole enemmän kuin arveluttavia, vaan myöskin niissä
käytetyn kielen tähden ovat katsottavat epämiellyttävän rivoiksi. Mutta
meidän tulee muistaa, että nämä jutut olivat pelkän huvin vuoksi
kirjoitetut: kaikki aiheesta johtuneet tilanteet esitetään niissä joko
hullunkurisessa taikka ivallisessa valossa, eikä Boccaccio koskaan
ollut ajatellut, että niitä voisi käsittää epäsiveyden yllyttäjiksi,
ennenkuin edellämainitut seikat saivat hänen omantuntonsa
rauhattomaksi. Hyvänä todisteena siitä on, että hän omisti ne naisten
luettaviksi, "kun heitä vaivasi lemmenkaiho eikä heillä, kuten
miehillä, ollut muita keinoja poistaaksensa mielensä huolet", ja vielä
parempana se, että hän antaa naisten niitä kertoa. Tähän aikaan ja
paljoa myöhemminkin oli, se muistettakoon tätä puolta ajatellessa,
käsitys siitä, mitä käy sanominen ja mitä ei, aivan toisenlainen kuin
uudempina aikoina; ja onhan meillä kuudenneltatoistakin vuosisadalta
esimerkki eräästä ylhäisestä, ylevämielisestä, vieläpä sangen
hurskaastakin naisesta -- tarkoitan Margaretaa, Navarran kuningatarta
-- joka, kirjoittaessaan sarjan novelleja Boccaccion malliin, käsitteli
aiheita ja käytti lausetapoja, jotka panisivat rohkeimmankin meidän
aikamme naisen punastumaan.
Missään tapauksessa nämä tällaiset kertomukset eivät muodosta kokoelman
pääasiallista sisällystä, kuten usein luullaan, eivätkä edes
lukumäärällään voita muita, niitä kun on vain kolmisenkymmentä. Muuten
on _Decameronen_ sisällys mitä kirjavinta laatua, ulottuen
jokapäiväisten temppujen ja ilveilyjen kuvauksista -- niinkuin
kahdeksantena päivänä kerrotut, joista kaksi, VIII, 3 ja VIII, 6, on
tähän käännöskokoelmaan otettu -- aina sellaisiin asti, mitkä, kuten
viimeinen kertomus Griseldasta (X, 10), käsittelevät miltei
uskomattoman jaloja ja ihanteellisia tekoja. Näitten rajojen välille
mahtuu sitten eri vivahduksia melkein yhtä paljon kuin novelleja on.
Siinä on sellaisia hullunkurisia seikkailuja kuin Andreuccion, joka
saapuu Napoliin ostaaksensa hevosia ja palaa sieltä paljaaksi
karsittuna, mutta sormessaan erään korkean kirkonmiehen rubiinisormus,
eriskummallisella tavalla saatu (II, 5); siinä on hämmästyttäviä, mutta
todellisuudesta tuskin paljonkaan poikkeavia juttuja tekopyhyydestä
sekä ihmisten taipuvaisuudesta uskomaan kaikenlaista, mitä uskonnon
nimessä heille luulotellaan (I, 1, VI, 10); siinä on sellaisia
syvämietteisiä kertomuksia kuin vertauskuva kolmesta sormuksesta
(I, 3), joka jo Boccaccion käsittelemänä tarkoittaa eri uskontojen
samanvertaisuutta ja jota sittemmin Lessing niin valtavasti ja
kauniisti on käyttänyt draamassaan _Nathan der Weise_. Ja tällaisten
rinnalla on romanttisen mielikuvituksen taikka historiallisen tarinan
antamia aiheita, jotka esittävät liikuttavia kohtauksia ihmiselämästä,
uhrautuvaa rakkautta ja ystävyyttä, hyveen lopullista voittoa ja
kaikista vastuksista selviämistä, joita käsitellessään Boccaccio voi
osoittautua yhtä syväksi ja myötätuntoiseksi sielun tutkijaksi, kuin
hän leikillisissä kuvauksissaan on näyttäytynyt tarkaksi todellisuuden
havaitsijaksi. Muistutan novelleja Antwerpenin kreivistä (II, 2),
Ghismondan traagillisesta kohtalosta (IV, 1), Federigon haukasta (V,
9), mainitakseni ainoastaan kuuluisimmat, jotka ovat seuraavassa
suomennettuina. Mutta Boccaccion romantiikka menee vielä pitemmälle: se
panee hänet kertomaan sulttaanin hovista ja mutkallisista seikkailuista
maalla ja merellä, itämaalaisten romaanien tapaisesti (II, 9, V, 1, V,
2, X, 9); se antaa hänen käyttää lemmenjuomia (II, 8) ja esittää Danten
suuren teoksen tapaan erään jutun, jonka ytimenä on hourailevalle
mielikuvitukselle esiintyvä näky (V, 8). Useimmat näistä kertomuksista
ovat rakkausjuttuja, sillä rakkaus ja kaikki sen vaiheet,
koomillisimmista traagillisimpiin asti -- siinä on oikeastaan koko
_Decameronen_ sisällys, ja harvat ovat ne kertomukset, joissa sitä ei
jossakin muodossa olisi. Mutta yhtä räikeästi kuin Boccaccio on voinut
tuoda ilmi sukupuolien säädyttömimmät suhteet, yhtä hienosti hän on
tiennyt ylistää rakkauden runollisuutta, sen voimaa ja valtaa (lisään
tässä suhteessa vielä viittauksen novelliin IV, 7).
_Novelli_ eli pieni, yksinkertainen kertomus, johon ei mahdu
mutkallista juonta eikä suurta henkilöjoukkoa, on kotoisin Itämaista,
missä se, tarkoitusperältään tavallisesti moraliseeraavana, oli
aikaiseen saavuttanut erinomaisen suosion. Sieltä se siirtyi
Länsimaihin, anastaen itselleen sijan keskiajan latinalaisessa,
provensaalisessa ja italialaisessa kirjallisuudessa, käyttäen sekä
lainattuja että omintakeisia aiheita, mutta aina pysyen muodon suhteen
-- myöskin tämän ollessa runomitallinen -- yksinkertaisena ja
varsinaista taiteellista käsittelyä kaipaavana. Tästä alkuperäisestä
novellikirjallisuudesta on Boccaccio viljalti lainannut aiheita, mutta
aina muovaillen ne miltei tuntemattomiksi henkilökohtaisella ja
taiteellisella käsittelykyvyllään.
Myöskin mitä novellien ulkonaiseen näyttämöllepanoon -- jos niin saa
sanoa -- tulee, hän seuraa itämaalaisia malleja. Oli näet tavallista,
että tällaiset kertomukset asetettiin kehyksen sisään: pantiin joku
tahi jotkut henkilöt määrätyssä tilanteessa niitä kertomaan. Noudattaen
tätä tapaa Boccaccio keksi novelleilleen seuraavan kehyksen. Siihen
aikaan, jolloin Itämaista tullut rutto v. 1348 raivosi Italiassa,
sattui, kertoo hän, seitsemän nuorta naista tapaamaan toisensa eräässä
Firenzen kirkossa; he päättivät paeta kaupungista pois, ja kolme nuorta
herraa, heidän tuttujaan, liittyy heidän seuraansa. Fiesolen
kukkuloilla he sitten elävät huoletonta elämää siromuotoisessa
palatsissa ja puutarhan kukkivalla nurmella, missä suihkulähde solisee,
ja kertovat vuorotellen toisilleen novelleja kymmenen päivän kuluessa,
kymmenen kertomusta päivää kohti, ja lopettaen aina "ballatalla",
laululla. Rohkeimmat kertomukset eivät suinkaan aina lähde miesten
suista ... mutta nämä seitsemän naista ovat muuten hyvin kasvatettuja
ja viehättäviä; he punastuvat väliin rivouksista, mutta nauravat
useimmiten ilman minkäänlaista tekopyhyyttä niiden lystillisyyksille.
Melkein puolet näistä Boccaccion novelleista perustuvat kirjallisiin
lähteisiin. Mutta, kuten jo huomautin, esikuvat ovat täydellisesti
muuttuneet, tekijän henki on niihin puhaltanut aivan uutta elämää, ja
silloin on tosiasiassa hyvin vähän merkitsevää, mistä hän on ensimäisen
sysäyksensä saanut. Pääasia on, minkä persoonallisen leiman hän on
niihin painanut ja miten hänen taiteensa niissä ilmenee. Kaikkialla
ovat alkuperäisten kertomusten verettömät henkilöt muuttuneet eläviksi
olennoiksi, vieläpä tyypeiksi, joiden inhimilliset ominaisuudet eivät
suinkaan ole yksistään renessanssiajan italialaisille kuvaavia.
Kaikkialla on alkuperäinen yksinkertainen juoni muuttunut vilkkaaksi
elämän kuvaksi, missä ihmiset häärivät silmiemme edessä niinkuin
todellisuuden näyttämöllä, puhellen ja nauraen, valittaen ja
huokaillen, niin että olemme kuulevinamme heidän ääniänsä. Samalla
lailla hän on käsitellyt niitä aineksia, jotka hän sai kansantajuisista
taikka paikallisista traditsioneista. Niistä hän on luonut kuvauksia
aikansa elämästä tapoineen, ympäristöineen, tekoineen, vieläpä
pukuineen ja liikkeineen, jotka opettavat meitä mitä perusteellisimmin
tuntemaan neljännentoista vuosisadan jokapäiväistä elämää Italiassa.
Mutta suurin hänen taiteensa on kuitenkin silloin, kun hän satiirinsa
koko voimalla ruoskii taikka hienolla ivallaan naurettavaksi
kääntää henkilöitä ja oloja, joissa hänen mielestään ihmisyyden
halveksittavimmat puolet ilmenevät. Olemme jo puhuneet hänen
rakkausjutuistaan. Yhtä mielellään hän käy munkkien ja pappien
kimppuun, tehden pilkkaa heidän siivottomasta elämästään, heidän
sivistymättömyydestään, heidän halpamaisuudestaan. Tämä kaikki oli
keskiajan kirjallisuudelle antanut monenlaisia kiitollisen käsittelyn
aiheita, mutta ei kukaan ole niin verisesti paljastanut ja
silminnähtäviksi esittänyt näitä heikkouksia kuin Boccaccio.
Suomennoksessamme löydämme kaksi kuuluisaa tämänlaatuista juttua:
toinen (IV, 2) kertoo munkista, joka enkeli Gabrielin hahmossa saa
kuulumattomia aikaan, mutta lopulta paljastetaan; toinen (VI, 10) frater
Cipollasta, joka herkkäuskoiselle yleisölle luulottelee, että hänellä
on enkeli Gabrielin siiven höyhen, ja kun joku veijari on hänen
laukkuunsa pannut hiiliä, kekseliäästi väittää, että hän onkin
erehdyksestä ottanut mukaansa ne hiilet, joilla pyhä Laurentius
paistettiin. Näissä jutuissa esiintyy rahvaan tyhmyys yhtä purevassa
valossa kuin munkkien epärehellisyys ja tekopyhyys. Mutta loistavimmin
on tämä viimemainittu ominaisuus kuvattuna ser Ciapelletton jutussa,
jonka tapaamme heti avatessamme kirjan (I, 1). Tämä oli kuin olikin
todellinen henkilö, ja jutun pääpiirteet Boccaccio sai elämästä. Mutta
suunnaton liioittelu, joka tekee henkilön niin tyypilliseksi, ja tuo
hämmästyttävä loppu, missä petturista tulee pyhimys, ovat tietysti
Boccaccion omaa. Ja tämä kertomus saa hyvinkin laajan kantavuuden:
siitä ikäänkuin säteilee paljastavaa valaistusta koko keskiajan
uskonnolliseen elämään. -- Kiltimpi on Boccaccion iva hänen kuvatessaan
sellaisia tosiolentoja kuin tyhmyydestään tunnettua Calandrinoa (VIII,
3, VIII, 6), jonka hänen pilansa ympäröi kaikenlaisilla pienillä
sattuvilla piirteillä.
Näin luo Boccaccio loppumattoman sarjan ihmiskuvia, jotka esittävät
mitä erilaisimpia osia siinä suuressa ihmiskunnan näytelmässä, minkä
hänen näennäisesti niin mitättömät, ainoastaan hetken huviksi laaditut
juttunsa muodostavat. Tämä näytelmä ei ole tarkoitettu opetukseksi,
eikä sen moraalinen aate ole mikään muu, kuin että elämästä pitää tehdä
parasta mitä voi, että rakkaus on ylevä ja pyhä, että ihmisen luonto
alkuansa on hyvä, että tämä maa ei ole mikään murheen laakso, vaan
täynnä ilon ja nautinnon mahdollisuuksia, jos niitä vain näkee ja
tietää käyttää. Mutta juuri tämän opin vuoksi _Decamerone_ muodostui
renessanssin pyrinnölle tienraivaajaksi: se saarnasi elämänhalun ja
elämänilon evankeliumia ja asetti ihmisluonnon yksinkertaisimmat,
luontaisimmat taipumukset oikeuksiinsa, jotka keskiajan pimeä
itsensäkieltämys-oppi oli niiltä ryöstänyt. Ikuisen merkityksensä tämä
teos taas sai sen johdosta, että se esittää todellisen elämän iloineen
ja itkuineen, esittää tunteita, jotka aina ovat liikkuneet ihmisten
povissa ja sentähden aina ovat tuttuja lukijalle, esittää ihmisiä,
jotka nekin intohimoineen ja heikkouksineen ovat pysyneet samanlaisina
kautta aikojen -- ja esittää tämän kaiken suurenmoisella taiteella,
joka on säilyttänyt Boccaccion kuvaukset tuoreina halki lähes kuuden
vuosisadan ja tehnyt hänestä elävän elämän ensimäisen, kuolemattoman
runoilijan.
_Werner Söderhjelm_.