Sitten arvellaan, kenenkä muotoinen olen. Olentoni, siltä näyttää, on
kokoonpantu eri henkilöiden aineksista ja itsestäni minulla ei ole
mitään, sillä sen mukaan, mitä tähän asti olen kuullut, ovat silmäni
mamman, otsani papan, nenäni isoisän ja suuni useampien perheen muitten
jäsenten.
Tähän olisin tyytyväinen, mutta on jotakin, joka nuorta mieltäni
katkeroittaa; elämäni aamutaivas ei ole mustaa pilkkua vailla. Kaunis,
sangen kaunis nuori mies katsoo minuun usein. Tämä kaunis mies on
isäni, jolle jo näin aikaisin ja varmaankin vastoin tahtoani lienen
saattanut suurta surua. Hänen kasvonsa ovat vakavat ja synkät, olenpa
joskus nähnyt kyynelpisarankin hänen silmäkulmassaan. Alussa luulin,
että kenties hän on näin murheellinen äidin tähden, joka liikkumatonna
lepää vuoteessa lähellä minua, mutta sittemmin sain tietää, ettei
äidillä ole hätää. Hänen ääntänsä tosin vielä tuskin olen kuullut,
vaikka en ole nukuksissa ja korvat pystyssä kuuntelen mitä ympärilläni
tapahtuu, mutta äidin vaitioloon on syynä se, että tohtori sanoi
isälle:
-- Teidän vaimonne jaksaa asianhaarain mukaan erinomaisen hyvin, hänen
suonensa tykyttää säännöllisesti, vaan älkää kuitenkaan salliko hänen
vielä tänään puhella.
Äitiä siis ei mikään vaivaa.
Sen jälkeen lisäsi tohtori:
-- Mutta te näytätte kovin juhlalliselta nuoreksi isäksi, silläkö
tavoin tervehditte esikoistanne?
Isä ei vastannut siihen mitään. Sen sijaan isoäidin minulle jo tuttu
ääni lausui:
-- Elek on niin lapsellinen. Hän on suutuksissaan, ettei tullut...
-- Ymmärrän, ymmärrän -- vastasi tohtori naurahtaen. -- Vaan tuleepa
vielä sekin. Saatte nähdä, että enemmän iloa on tästä. Häntä ei
ainakaan oteta sotamieheksi.
Hänen ei kai onnistunut liioin lohduttaa isää, sillä kun isä näytti
minua tohtorille, heitti hän semmoisen soimaavan silmäyksen minuun,
kuin olisi tahtonut sanoa: "miks'et saattanut vielä tätä pientä
hyväntahtoisuutta minulle osoittaa? Eihän siihen enään olisi paljon
tarvittu." Ja hän huokasi syvään.
Sen jo tiedän, että olen jotakin pahasti tehnyt, jotain
ajattelematonta, mutta haluaisin tietää, mitä tuo jotakin on, ja olen
vakavasti päättänyt saada siitä selkoa.
Ajatusteni juoksun keskeyttää täti, joka teelusikalla työntää minuun
haaleata teetä. Se ei ole erittäin maukasta, mutta se on, kuten kuulen,
vaan väliaikaista ravintoa; huomisesta alkaen saan parempaa ruokaa.
Kuiskataan, että äkkinäisellä esiintymiselläni suuresti hämmästytin
perhettäni; eivät vielä olleet odottaneet tuloani ja sentähden eivät
olleet pitäneet huolta paremmasta ravinnosta.
Taas johtuu vaan isä mieleeni.
Jos eivät olisi sitoneet pieniä käsivarsiani kapaloon, ojentaisin ne
häntä kohti, syleilisin häntä ja pakottaisin hänet tunnustamaan.
Isoäiti astuu nyt huoneesen, tuoden koko joukon käyntikortteja ja
sähkösanomia, joista äidille kertoo, kutka ovat onnentoivotuksia
lähettäneet.
-- Elek -- sanoo hän papalle, -- isäsikin toivottaa onnea.
-- Mitenkä sähkösanoma kuuluu? -- kysyy isä.
Isoäiti lukee: "Sydämestäni tervehdin pienokaista; toivotan teille
onnea, rakkaat lapseni; pidä hyvää huolta Lillasta, ettei hän sairastu;
ensi kuun alussa tulen Budapestiin. Pál."
-- Tiesin sen! -- lausuu isä synkästi.
-- Mitä tiesit? -- kysyy isoäiti.
-- Että hän vasta ensi kuulla saapuu, sillä tuonnoin hän kirjoitti
minulle: jos tulee poika, lennän, jos tyttö, konttaan Budapestiin. Siis
hän konttaa.
Ahnaasti ahmin korviini nämät sanat, sillä sikäli kuin nuori järkeni
kykenee johtopäätöksiä tekemään, sisältää tämä lause avaimen
salaisuuteen.
Jos tulee tyttö, isoisä vaan konttaa tänne.
No niin, tyttö on. Entäs sitte? Ettei vaan siinä olisi syy isän suruun?
-- Elek -- sanoo nyt isoäiti -- sopisihan sinun toki tulla järkeesi.
Katso, Lilla raukka on surusta pakahtua.
-- Suuttumukseni kyllä katoo parin päivän perästä -- vastaa isä vähän
kiivastuneena -- mutta tänään en siihen mitään voi. Miksi
kieltäisinkään, että asia on minua harmittanut. Pidin sitä niin
varmana.
-- Sentähden että teidän perheessänne olette vaan poikia!
-- Eikö sekin ole ikävää -- jatkaa isä -- ettemme tiedä edes minkä
nimen sille annamme. Odotimme alati vaan poikaa ja monen vaikeuden
perästä sovimme Ervin nimestä, sillä siinä on "e" kirjain Elekistä ja
"i" Lillasta. Ja nyt tuli tyttö. Mikä sille nimeksi pannaan?
Isä lausui nämät sanat sydämeen koskevalla epätoivolla ja minä rupesin
vähitellen käsittämään, että olin tehnyt suuren tuhmuuden, kun vastoin
vanhempieni tahtoa uskalsin syntyä tytöksi.
Isoäiti kuitenkin alkoi asiatani hartaasti puolustaa.
Hän astuu luokseni, vetää pois peitteen silmiltäni ja katsoo minuun
pitkään: "Sinä pikku pupu parka! Tätäkö varten sinun täytyi syntyä?...
Mutta isät ovat niin itsekkäitä. Ajattelevat vaan itseään. Poika heillä
pitää olla, joka säilyttää heidän nimeään, jotta tuo nimi, tuo suuri
nimi muka ei katoaisi. Jotta tulisi joku, joka kiipeisi kunnian
kukkuloille ja siten heidän turhamielisyyttään kutkuttelisi. Jotta jos
se saisi jotain suurta aikaan, voisivat sanoa: se on minun poikani!
Vaan entäs jos hänestä tuleekin heittiö, velantekijä, vekseliritari
taikka jos hän tapetaan sodassa tai kaksintaistelussa?... Tyttö sitä
vastaan, kuinka toisin on tytön laita! Poikaa, joka kerran isänsä
laatikosta näpistetystä sikarista on tullut kipeäksi ja tuntee itsensä
mieheksi, ei hallitse isä eikä äiti ja hän tuskin jaksaa odottaa siksi
kuin, heitettyänsä vanhempainsa kodin, pääsee omaksi herrakseen, jota
ei kukaan voi komentaa. Siitä alkaen hän on vieras isänsä talossa,
hänen kotinsa on muualla. Vaan tyttö hoitaa tulta vanhempiensa
kotiliedessä. Hän elähyttää kotia, kaunistaa, ilostuttaa ja pahoina
päivinä rakkaudellaan lämmittää sitä. Kun hän viedään pois -- sillä hän
ei mene, vaan viedään pois -- eroo hän kyynelsilmin rakkaasta kodista
ja ikävöipi sinne takaisin. Hänen kotinsa on vanhempien talo, jonne
hänen on tapa mennä vielä silloinkin, kun hänellä itsellä jo on
tyyssijansa. Ja kun vanhemmat käyvät vanhoiksi, ken silloin aina käy
heitä tervehtimässä, ken rientää heidän luoksensa vähimmänkin!
sairaudenkohtauksen heistä kuultuaan, ken hoitaa heitä, ken on heidän
paras tukensa? Tytär! Ja kuitenkin, kuinka nyreillä mielin häntä
otetaan vastaan!"
Isään tämä -- minä myönnän sen -- vähän pitkäveteinen puhe, joka
tarkkaavaisuuttani kovasti rasitti, kuitenkin lienee jotain
vaikuttanut, sillä hän sanoi:
-- No, enhän sitä niin tarkoittanut...
Kaikki vaikenivat.
Nyt selvisi minulle koko asema.
Sentähden saattoi siis ensimmäinen ilmestymiseni niin suurta
hämmästystä aikaan. Ensi kerran katsellessani huonetta, askaroitsivat
useammat ympärilläni ja virkkoivat, naamat hämmästyksissä, hiljaisella
äänellä: "tyttö!" Johon yksi tädeistä lisäsi: "mitähän herra siitä
sanonee?"
Isää en silloin nähnyt.
Hän oli aamulla mennyt virkahuoneesensa ja häntä täytyi lähettää
hakemaan, mutta isoäiti käski kamaripiian sanoa palvelijalle, että
älköön hiiskuko sanaakaan tyttöydestäni. Kutsukoon vaan herran heti
kotia.
Isä riensi ennen pitkää huoneesen.
Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: Poika kai, eikö niin?
Ei kukaan uskaltanut hänelle vastata.
-- Vastatkaa toki, mitä seisotte siinä pelästyneinä kuin olisin
santarmi! -- jatkoi isä äreästi.