Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään
kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista.
Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun
käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin,
kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin
ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin.
Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä
syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta
olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne
oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi
kirkastamista.
Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta
kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja
ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi
paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä
selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä
sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein
ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että
niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa
omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja
päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan,
että hekin ovat ihmisiä.
Kului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin
sanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä
ovat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin
kuukauteen. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan,
jotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu
paikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää
oikeaan paikkaansa.
Mutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa
postimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi
roisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia
kunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä
kirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se
oli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin
vaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa
täyttämisestä.
Tuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin
asia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki
tilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras
on vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä
kokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen
leväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä
vastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta
julkaisi.
Sepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan
säännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä,
että hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja
suurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet,
mutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut
postimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi
siihen.
Tuo ensimmäinen sanomalehti-kiistani herätti heti huomiota. Herra
postimestari ei ollut ainoastaan minua kohtaan leväperäinen ja äkimys,
vaan koko hänen piirinsä valitti samaa ja kaikki valittajat voittivat
oikeutensa minun kanssani yhtenä ja se voitto tuntui mielestämme
suurelta.
Kun siitä näytti olevan hyötyä, ei ainoastaan itselleni, vaan myöskin
muille, jatkoin minä edelleenkin kirjoittelemisiani. Missä vaan salassa
hiipivä epäkohta ilmestyi, koetin sitä voimieni mukaan saada korjatuksi
siten, että koetin saada sen julkisuuden valoon. Usein sain siitä
hirveätä vihaa osakseni, mutta mikäs auttoi, minä kirjoittelin kuitenkin
uudestaan.
Siihen aikaan oli jo ruvettu pitämään huolta kansan aineellisestakin
toimeentulosta. Maanviljelyskouluja oli jo maassamme useampia ja niihin
oli tullut oppivaisia sieltä ja täältä; ensimmäiset oppilaat olivat jo
oppikurssinsa läpikäyneet.
Eräänä kertana sain minä vastaanottaa näin kuuluvan kirjeen:
Tuntematon tuttavani!
Ihminen kokee tässä matoisessa maailmassa pyrkiä ja rehkiä
eteenpäin. Hän panee alttiiksi kaikki; hän pinnistää neronsa ja
tarmonsa, ponnistaa kaikki voimansa, saavuttaaksensa onnea. Mutta
hänellä on aina edessään tuo epävakainen ratas, jossa on niin
monta astinta ja vaan yksi onnen astin. Sen päälle pyrkii
ihminen. Hän luulee usein sen löytäneensäkin ja iloitsee, mutta
voi! Silloin pyörähtää se ja kaikki pyrinnöt ovat rauenneet
siihen, ja epätoivon meren kauhea syvyys ammottaa taas edessä;
tuota olen minä jo useasti saanut kokea.
Tämä taitaa olla uhkarohkea pyyntö, mutta minä niin mielelläni
haluaisin puhutella teitä suusta suuhun ja tutustua kanssanne
persoonallisesti. Jos myönnytte pyyntööni, niin antakaa vastaus.