THEKLA.
Hänenpä henkensä se mua kutsuu.
Ja uskolliset, jotka hänen eestään
kaatuivat kostain, minua ne syyttää
halvasta viivynnästä. Hepä eivät
eronneet kuolossakaan johtajastaan --
ne jäyheät, ja _minun_ pitäis elää! --
Ei! Minuakin varten solmieltu
on seppele, mi hänen paarejansa
nyt koristaa. Mit' elämämme on,
jos puuttuu siltä rakkauden loiste?
Sen sisällyksetönnä heitän pois.
Niin, sinut, armaani, kun löysin, silloin
elämä minust' _oli_ elämää!
Uus päivä mulle loisti kultainen!
Näin unta hetkist' taivaanihanista. --
Sä olit ovella sen maailman,
johonka luostarista suoraan astuin,
valaisi tuhannet sit' auringot;
hyvältä enkeliltä näytit, joka
lapsuuden satuajast' tulit mua
elämän kukkuloille kantamaan.
Tunteeni ensimäinen oli silloin
taivainen onni. Sinun sydämeesi
mun ensimäinen katseheni osui.
(Tätä sanoessaan hän vaipuu mietteisiinsä ja
kavahtaa sitten kauhistuneennäköisenä seisomaan.)
-- Niin tulee kohtalo ja kourallansa
raa'alla, kylmällä se tarttuu kiinni
olentoon ystäväni armaaseen
ja hevostensa kavioiden alle
survaisee hänet -- Sepä maailmassa
osaksi koituu kaiken ihanan.