KAPTEENI (lähestyy kunnioittavasti).
Prinsessa -- sana ajattelematon
minulle anteeks suokaa -- Kuinka saatoin --
THEKLA (jalon arvokkaasti).
Olette nähnyt minut tuskassani,
ja kovan onnen sattumus se teidät
vieraasta uskotukseni on tehnyt.
KAPTEENI.
Nähnette minut viha mielessänne,
niin pelkään, sillä virkoin murhesanan.
THEKLA.
Syy minun on. Sen minä teiltä riistin;
te olette vain kohtaloni ääni.
Aletun kertomuksen keskeytti
muu säikähdykseni. Siis jatkakaa!
KAPTEENI (arvelevasti).
Prinsessa, tuskanne siit' uudistuu.
THEKLA.
Valmiina olen siihen -- Tyynnä pysyn.
Kuink' alkoi taisto? Kertokaa nyt loppuun!
KAPTEENI.
Odottamatta mitään hyökkäystä
leirissä oltiin luona Neustadtin
heikoissa varustuksissa, kun nousi
metsästä iltapuoleen tomupilvi
ja meidän etujoukkueemme syöksyi
leiriimme, huutain: vihollinen tulee.
Paraiksi ehdimme vain satulaan,
kun täyttä laukkaa ajaa laskettivat
murroksen[132] läpi pappenheimiläiset;
ne rajut parvet pian syöksyivät
ylitse leirin vallikaivannonkin.
Vaan heidät oli uhkarohkeus
edellä toisten tuonut, vielä oli
etäällä jalkaväki,[133] urhokkaina
vain pappenheimiläiset olivat
seuranneet urhokasta johtajaansa. --
(Thekla liikahtaa. Kapteeni hetkeksi keskeyttää,
kunnes Thekla viittauksella kehoittaa häntä jatkamaan.)
Edestä, sivuiltakin ryntäsimme
me kohta koko ratsuväellämme,
työnsimme heidät vallihaudan ääreen,
miss' oitis järjestynyt jalkaväki
ojensi heitä vastaan keihäsmetsän.
He eivät eespäin, eivät taapäin päässeet --
pusertuneina julmass' ahdingossa.
Niin Reinin-kreivi heidän johtajaansa
kehoitti sotavangiks antaumaan
rehellisessä taistelussa, mutta
eversti Piccolominipa --
(Theklaa pyörryttää, hän ottaa kiinni istuimesta.)
hänet
ilmaisi kypärtöyhtö, pitkä tukka,
jok' ajost' ankarast' ol' irrallaan --
osoittaa vallihautaa, karahuttaa
siit' ensimäisnä yli ratsullansa,
ja sitten rykmenttinsä -- mutta -- nyt
lävistää piikki hältä hevosen,
se hurjistuu ja heittää selästään
ratsastajansa, tämän yli karkaa
nyt hillitönnä koko hevosjoukko.
(Theklaa, joka nähtävästi yhä yltyvän tuskan vallassa on viime
sanoja kuunnellut, alkaa kovasti vapista ja on vaipumaisillaan
maahan. Neiti Neubrunn kiiruhtaa hänen luokseen ja ottaa
hänet syliinsä.)
NEUBRUNN.
Voi armas neiti --
KAPTEENI (liikutettuna).
Minä lähden pois.
THEKLA.
Se ohi on jo -- Loppuun kertokaa!
KAPTEENI.
Nähdessään johtajansa kaatuvan
julmistui joukot epätoivon raivoon.
He eivät mieti omaa pelastustaan,
he taistelevat niinkuin tiikerit.
Tuo jäykkä vastustus meit' ärsyttää,
ja taistelu ei ennen päätykään,
kuin kaatunut on heistä viimeinenkin.
THEKLA (ääni vapisten).
Ja missä[134] -- Kaikkea en teiltä kuullut.
KAPTEENI (oltuaan hetkisen vaiti).
Tän' aamuna me hänet hautaan veimme.
Kakstoista ylhäissuku-nuorukaista
hänt' oli kantamassa, saattueena
armeija kaikki. Arkun laakereille
toi Reinin-kreivi oman voitonmiekan.
Vainaata kyynelinkin muisteltiin,
meist' useahan hänen jalouttaan
ja lempeyttään oli kokenut,
ja kaikki sääli häntä. Reinin-kreivi
mielellään oisi hänet pelastanut,
mutt' itse hän sen teki tyhjäks, itse
niin sanotaan -- hän tahtoi kuolemaa.
NEUBRUNN (liikutettuna Theklalle, joka on peittänyt kasvonsa).
Oi armas neiti -- mua silmätkää!
Mintähden vaadittekaan kuulla kaiken!
THEKLA.
Hautansa miss' on?
KAPTEENI.
Hänet haudattiin
lähelle Neustadtia luostarkirkkoon,
kunnekka isältään on sana saatu.
THEKLA.
Mi luostar' on se?
KAPTEENI.
Pyhän Kaarinan.[135]
THEKLA.
Ja pitkältikö sinne?
KAPTEENI.
Seitsemän
on peninkulmaa.
THEKLA.
Mistä sinne päästään?
KAPTEENI.
Kautt' Tirschenreitin, Falkenbergin, jossa
on etuvahtimme.
THEKLA.
Ken johtaa niitä?
KAPTEENI.
Eversti Seckendorf.
THEKLA (astuu pöydän luoja ottaa jalokivilippaasta sormuksen).
Te tuskassani
mun näitte, säälitte -- Nyt ottakaa
(antaen sormuksen)
hetkestä tästä muisto -- Menkää nyt!
KAPTEENI (hämmästyneenä).
Prinsessa --
(Thekla äänetönnä viittaa häntä poistumaan ja jättää hänet.
Kapteeni vitkastelee ja tahtoo puhua. Neiti Neubrunn
toistaa viittauksen. Kapteeni poistuu.)