MAX (astuen keskelle salia).
Niin! Hän on tääll'! En voinut
tään talon ympär' enää hiiviskellä,
ja otollista silmänräpäystä
väjyä[89] -- Tämä odotus ja tuska
ne yli voimieni käyvät!
(Astuen Theklaa kohti, joka on heittäytynyt äitinsä syliin.)
Oi, katso minuun, enkel', älä poispäin!
Tunnusta julki, ketään pelkäämättä!
Ken tahtoo, kuulkoon, että rakastamme!
Miks salaisimme vielä? Salaisuus
onnellisille kuuluu; eipä kaipaa
toiveeton onnettomuus verhovaippaa,
tuhanten aurinkoinkin alla toimii
se vapaasti.
(Huomaa kreivittären, joka riemu kasvoillaan silmäilee Theklaa.)
Ei, täti Terzky! Älkää
odottain, toivoin mua silmäelkö!
En jäämään tullut, tulin hyvästille --
Lopussa kaikk' on. Thekla, minun täytyy
nyt jättää sinut. Mutt' en mukaan ottaa
voi sinun vihaas. Yksi säälin katse
suo mulle; sano, ettet mua vihaa!
(Kovin liikutettuna tarttuen Theklan käteen.)
Oi Luoja! En voi jättää tätä paikkaa.
En voi -- en tätä kättä saata päästää.
Oi Thekla, sano, että mua säälit,
ja usko, etten saata tehdä toisin!
(Karttaen hänen katsettaan Thekla viittaa isäänsä kohti; Max
kääntyy herttuaan päin, jonka hän nyt vasta huomaa.)
Sinäkö täällä? -- Hakenut en sua.
Ei minun tullut sua enää nähdä.
Vain hänen kanssaan[90] mull' on tekemistä.
Tää sydän[91] syyttömäks mun julistakoon,
en välitä nyt enää mistään muusta.
WALLENSTEIN.
Luuletko, että olen mieletön
ja antaisin sun mennä sekä sulle
nyt jalomielisyyttä näyttelisin?
On isäs minuun nähden menetellyt
kuin konna, sinua en pidä muuna
kuin hänen poikanaan, et ole turhaan
käsiini joutunut. Äl' luule, että
mä kunnioitan vanhaa ystävyyttä,
jot' ilkeästi hän on loukannut.
Nyt rakkauden, säälin aik' on mennyt,
ja viha, kosto tulee vuorostaan.
Minäkin, niinkuin hän, voin julmur' olla.
MAX.
Voit mulle tehdä, niinkuin sull' on valta.
Hyvinhän tiedät, etten vihaas uhmaa,
en myöskään pelkää. Sinä tiedät, mikä
pidättää mua täällä.
(Tarttuen Theklan käteen.)
Sinua toivoin saavani mä kiittää
kaikesta, toivoin autuaitten osaa
isällisestä kädestäsi. Sinä
tuhosit kaiken, mut et siitä huoli.
Kylmästi tomuun tallaat omais onnen.
Jumala, jota _sinä_ palvelet,
ei ole armollinen Jumala.
Laill' elementin, sokeen, tunteettoman
ja pelättävän, jok' ei liittoon suostu,
sä poves vaistoa vain seuraat hurjaa.
Voi niitä, jotka sinuun luottaa, sinuun
onnensa varman majan nojaa, viehtyin
sun vieraanvaraisesta olennostas!
Äkisti, yö kun vait' on, kuohahtaakin
kavala tulikuilus, purkautuu
raivoisin voimin, ja tuo hurja virta
ihmisten istutusten yli ryntää
hirvittävässä tuhon vimmassansa.
WALLENSTEIN.
Kuvailet isäs sydäntä. Niin juuri,
semmoinen povi sisimmältään sillä
mustalla teeskentelijällä onkin.
Oi, hornantaito minut petti! Nosti
kadotus hengen salamielisimmän
ja valhetaitoisimman, asettain
sen ystäväksi sivulleni. Kenpä
vastustaa saattaa voimaa helvetin!
Povella basiliskia[92] ma hoidin,
elätin häntä sydänverelläni,
hän rakkaudestani voimaa imi,
en koskaan pahaa hänest' ajatellut,
avasin aatosteni portit, heitin
avaimet viisaan varovuuden pois --
Tähdistöt, avaruudet tähystelin
hakien vihollista, jonka olin
sisimpään sydämeeni kätkenyt. --
Jos _Ferdinandille_[93] mä oisin ollut,
Octavio mit' oli _mulle_ -- enpä
ois häntä vastaan sotaa julistanut --
en oisi voinut. Kova herra vain
hän ol', ei ystäväni; keisarihan
uskollisuuteeni ei turvannut.
Jo hän ja minä sodimme, kun hän
käsiini antoi sotaherransauvan;
välillä vilpin on ja epäluulon[94]
ikuinen taistelu, ja välill' uskon
ja luottamuksen vain on rauha.
Ken luottamuksen myrkyttää, oi, sepä
jo äidin kohduss' surmaa jälkipolven.
MAX.
En isääni mä tahdo puolustaa.
Voi minua, kun niin en tehdä saata!
Tekoja kohtalokkaita on tehty,
rikokseen rikos liittyy kauhistain;
toisistaan riippuu ne kuin vitjan renkaat.
Vaan miksi me, jotk' oomme viattomat,
jouduimme ilkityön ja turman piiriin?
Murtuiko _meiltä_ koskaan uskollisuus?
Miks isäin kaksoissyy[95] ja rikos kietoo
kuin käärmepari[96] meidät hirveänä?
Miks isäin leppymätön viha riistää
myös meidät, rakastavat, toisiltamme?
(Syleilee Theklaa katkeran tuskan vallassa.)
WALLENSTEIN (on ääneti häntä silmäillyt ja lähestyy nyt).
Max, jää mun luokseni! -- Max, älä poistu!
Telttaani Praagin talvileiriss' ennen
kun hentona ne poikana sun toivat
ja Saksan talveen tottumattomana,
kun kätes lipunvarteen kohmettui,
vaan siitä miehekkäästi kiinni pidit,
niin silloin vaipallani peitin sun
ja hoitajattarenas olin itse;
hävennyt tuot' en pientä palvelusta,
kuin nainen sua hoidin huolekkaasti,
kunnekka povellani lämmenneenä
taas riemuin tunsit nuoren elämäsi.
Miel' onko mulla sitten muuttunut?
Rikkaaksi olen tehnyt tuhannet,
heit' arvoasemilla, tiluksilla
palkinnut -- sua olen _rakastanut_,
soin sulle sydämeni, itsenikin.
Vieraita oli muut, vaan sinä olit
huoneeni laps' -- Et saata mua jättää!
Et koskaan; uskoa en tahdo, että
mun Max voi hylätä.
MAX.
Oi Jumalani!
WALLENSTEIN.
Hoidellut olen sua lapsest' asti --
Mit' isäsi on sulle tehnyt, jota
minäkin runsaasti en ole tehnyt?
Sun ympärilles rakkaudenverkon
kutonut olen; revi se, jos voit --
Yhdistää kaikki vienot sielunsiteet
sun minuun, kaikki pyhät luonnonkahleet,
jotk' ihmistä voi liittää ihmiseen.
Pois mene keisarias palvelemaan,
saa palkaks armonvitjat kultaiset,
kultaisen oinaannahkan ritarmerkki,
kosk' ystävääsi, nuoruutesi isää,
pyhintä tunnettas et minään pidä!
MAX (ankarassa ristiriidassa).
Oi, Luoja! Voinko muuta? Eikö pakko?
Valani -- velvollisuus --?
WALLENSTEIN.
Velvollisuus!
Ja ketä kohtaan? Kuka olet? _Minä_
jos väärin teenkin keisaria kohtaan,
on vääryys minun yksin. Kuulutkos
itselles? Ootko oma käskijäsi,
vapaana oletko sä maailmassa
kuin minä, että voisit itse olla
tekoisi tekijä? Niin, liittynyt
oot _minuun_, olen keisarisi, mua
totella, mulle kuuluakin, _sepä_
on sinun kunnias ja luonnonlakis.
Ja jos se tähti, jossa elät, asut,
uraltaan suistuu, palavana sinkoo
läheiseen maailmaan, sen sytyttäin,
et valita voi, seuraatko vai et,
lentonsa vauhdissa se sinut vie
ja renkaansa ja kaikki kuunsa.[97] Helppo
on syyllisyytes, kun käyt tähän taistoon;
maailma moiti ei, vaan kiittää sua,
kun ystävääsi muistit yli muun.