WALLENSTEIN. TERZKY. ILLO. KYMMENEN erään korpraalin johtamaa
KYRASSIERIA marssii esiin ja asettuu komennon mukaan riviin
herttuan eteen, tehden kunniaa.
WALLENSTEIN (heitä jonkun aikaa tarkasteltuaan, korpraalille).
Sun tunnen. Flanderista Brüggest' olet,
nimesi Mercy on.
KORPRAALI.
Niin, Heinrich Mercy.
WALLENSTEIN.
Sun marssiessas saartoi hessiläiset,[66]
vaan sinä heiltä, tuhannelta, pääsit
sadalla kahdeksattakymmenettä.
KORPRAALI.
Niin juuri, kenraali.
WALLENSTEIN.
Ja mitä tästä
uljaasta työstäs sait?
KORPRAALI.
Sen kunnian,
jot' anoin: pääsin tähän rykmenttiin.
WALLENSTEIN (kääntyy toisen puoleen).
Olithan niitä vapaaehtoisia,
jotk' Altenbergiss'[67] saivat rynnistää
valtaamaan ruotsalaista patteria.
TOINEN KYRASSIERI.
Niin olin, kenraali.
WALLENSTEIN.
Ne muistan kaikki,
joit' olen kerrankaan vain puhutellut.
Mik' asianne?
KORPRAALI (komentaa).
Pyssy kädelle!
WALLENSTEIN (kolmannen puoleen kääntyneenä).
Sin' olet Risbeck Kölnistä.
KOLMAS KYRASSIERI.
Niin olen.
WALLENSTEIN.
Nürnbergin leiriimme sä vankinasi
toit ruotsalaisen Dübald everstin.
KOLMAS KYRASSIERI.
En minä, kenraali.
WALLENSTEIN.
Niin, oikein! Teki
vanhempi veljes sen -- Sull' oli vielä
nuorempi veli; minne hän on jäänyt?
KOLMAS KYRASSIERI.
Hän keisarin on väess' Olmützissä.[68]
WALLENSTEIN (korpraalille).
No, esiin asianne!
KORPRAALl.
Tavattiin kirje keisarillinen,
se meitä --
WALLENSTEIN (keskeyttää).
Ken on teidät valinnut?
KORPRAALI.
Jokainen lippueemme arvall' yhden.
WALLENSTEIN.
Siis asiaanne!
KORPRAALI.
Kirje tavattiin,
se oli keisarilta, ja se käskee
hylkäämään sinut, muka petturin.
WALLENSTEIN.
Ja mitä päätitte?
KORPRAALI.
Ne toverimme,
jotk' ovat Budweisissa, Olmützissä,
Braunaussa, Praagissa, ne taipui, samoin
Toscanan, Tiefenbachin rykmentit. --
Vaan mepä emme sua petturiksi,
viholliseksi usko, meist' on tämä
espanjalaisten[69] valheit' yksistään.
(Vilpittömästi.)
Ilmaise meille itse, mitä puuhaat,
sä aina olet ollut meille suora,
on meillä sinuun korkein luottamus,
ei vieras suu saa kelpo päällikköä
erottaa hänen kelpo joukoistansa.
WALLENSTEIN.
Oikeita pappenheimiläisiäni!
KORPRAALI.
Ja rykmenttisi sanoo sulle näin:
Jos aiot vain tään sotavaltikkasi,
jonk' uskonut sun huostaas keisar' on,
säilyttää käsissäsi sekä olla
vain Itävallan kunnon sotaherra,
olemme valmiit sua auttamaan
ja suojelemaan oikeuksiasi
jokaista vastaan -- Ja jos kaikki toiset
rykmentit jättää sun, me uskollisna
olemme sulle kuolemaamme asti.
Kas, meitä käskee huovinvelvollisuus
kernaammin kuolemaan kuin myöntymään
sun kukistumiseesi. Vaan jos totta
kirjoittaa keisar', että muka meidät
vihollisleiriin aiot kavaltaa --
siit' auta Luoja! -- silloin mekin sinut
jätämme kirjeen vaatimuksen mukaan.
WALLENSTEIN.
Kuulkaahan, lapset --
KORPRAALI.
Mont' ei sanaa tarvis.
Jos myönnät taikka kiellät, se jo riittää.
WALLENSTEIN.
Kuunnelkaa! Tiedän teidät järkeviksi,
te itse harkitsette, aattelette,
te ette laumaa seuraa. Siksi aina
armeijan joukoist' enin olen teitä
arvossa pitänyt; vain lippueet
voi sotaherran kiire katse nähdä,
ei yksityistä -- raudankova käsky
sokeena, ankarana vallitsee,
siin' ihmist' ihminen ei lukuun ota --
Oon teihin nähden toisin menetellyt;
kun raa'ass' ammatissa rupesitte
jo talttumaan ja mulle ihmisaatos
säteili otsaltanne, aloin teitä
vapaina kohdella ja teille myönsin
lausunto-oikeuden.
KORPRAALI.
Kenraali,
meit' olet arvokkaasti kohdellut
ja meihin luottanut, meit' enemmän
kuin muita rykmenttejä suosinutkin.
Myös emme toimi suuren lauman mukaan,
sen näet! Oomme sulle uskolliset.
Vain sana sulta ja se meille takaa,
petosta ettet mieti etkä aio
viholliselle antaa armeijaamme.
WALLENSTEIN.
_Minua_ petetään! Mun keisar' onkin
uhrannut vihamiehilleni, täytyy
mun kukistua, jos ei mua auta
mun kelpo joukkoni. Nyt turvaan teihin --
Mun linnanani olkoon sydämenne!
Kas, tähän rintaan, tähän vanhaan päähän
nyt tähdätään! Niin, niinpä meitä kiittää
espanjalaiset, sen me saamme heiltä
taistoista Alte Festen, Lützenin!
Siks avorinnoin pertuskoita vastaan
me syöksyimme ja siksi jäinen maa
ja kova paasi oli patjanamme;
ei virrat vuolaimmat meit' estäneet,
ei metsät ryteikköisimmätkään, mepä
ajoimme Mansfeldiä väsymättä
pakonsa kiemuroita seuraten,
levotta marssimist' ol' elämämme,
kuin tuulen humu niinpä koditonna
kiisimme sodan kuohuttamaa maata.
Ja nyt, kun raskas, epäkiitollinen,
kiroinen asetyö on tehty sekä
kätemme, aina altis, vierittänyt
pois sodan kuorman, saisi nuorukainen,[70]
tuo keisarillinen, siis helpon rauhan;
oliivinlehvän, joka kuuluis _meille_,
vaaleille pojankiharoilleen kietois --
KORPRAALI.
Hän sit' ei tee, niin kauan kuin me voimme
sen estää. Kukaan muu ei tätä sotaa,
hirmuista, päättää saa kuin sinä, joka
sit' olet kunnialla käynyt. Sinä
kun veitkin meidät kuolintaistoon, itse
saat tuoda meidät rauhan sulomaihin,
yhdessä jakaa pitkän työmme heelmät --
WALLENSTEIN.
Mitenkä? Luuletteko hedelmistä
vanhuuden saapuessa nauttivanne?
On turhaa luulla. Ette koskaan näe
tään taiston loppua! Tää sota meidät
jokaisen nielee. Itävalt' ei tahdo
ensinkään rauhaa; siksi _minun_, joka
juur' etsin rauhaa, täytyy kukistua.
Mit' Itävalta huolii, hävittääkö
armeijat, maailman tuo pitkä sota;
vain kasvaa tahtoo se ja voittaa maata.
Olette liikutetut -- jalo viha
sotaiset silmänne saa salamoimaan.
Oi, jospa henkeni teit' innostaisi,
uljaasti, niinkuin ennen taisteluissa!
Tahdotte mua auttaa, aseillanne
suojella oikeuttani. -- Se kyllä
jaloa on -- vaan mahdotonta täyttää
vähäisen joukon! Päällikkönne tähden
tulette turhaan uhrautuneiksi.
(Luottavasti.)
Ei! Varmuus meillä olkoon, ystäviä
nyt etsikäämme, lupaa ruotsalainen
apua meille, heitä näön vuoksi
vain käyttäkäämme, kunnes käsissämme,
kauhuksi kummankin,[81] me kohtaloa
Euroopan kannamme ja maailmalle,
riemuitsevalle, leiristämme tuomme
ihanaseppeleisen rauhan!
KORPRAALI.
Puuhaat
vain näön vuoksi ruotsalaisen kanssa?
Et pettää aio keisaria etkä
meit' tehdä ruotsalaisiks? Sitä yksin
sinulta toivoimmekin saada kuulla.
WALLENSTEIN.
Mitäpä mua koskee ruotsalainen?
Kuin hornan liejukkoa vihaan heitä
ja Luojan avull' ajan heidät kohta
kotiinsa Itämeren taa. Ma katson
vain yleisetua. Kas, mull' on sydän,
säälittää mua kurjuus Saksan kansan.
Vaikk' olettekin alhaisarvoisia,[82]
niin alhaisesti ette ajattele.
Te ansaitsette paremmin kuin toiset
minulta sanan tuttavallisen --
On sodansoihtu nyt jo leimunnut
viistoista vuotta. Milloin aseet lepää?
Ei ruotsalainen eikä saksalainen,
ei paavilainen, luterinen kukaan
toisensa tieltä väisty! Joka käsi
on toista vastaan! Kaikkialla on
vain riitapuolia, ei tuomareita!
Mihinkä tämä päättyy, sanokaa!
Ken purkaa kerän, joka yhä kasvaa --
Se rikki lyötäköön![83] Mä tunnen, että
sen työn on mulle suonut sallimus
ja teidän avullanne täytän sen.