WALLENSTEIN.
Viel' onko leiri tyynnä?
ILLO.
Kaikk' on hiljaa.
WALLENSTEIN.
Voi jonkun tunnin jälkeen viesti tulla
Praagista, että meidän on jo tämä
pääkaupunki. Me silloin voimme heittää
pois naamion ja täällä joukoillemme
ilmaista hankkeemme ja kuink' on käynyt.
Silloinpa esimerkki määrää kaiken.
Kas, ihminenhän tekee toisten mukaan,
ken etumaisna on, se lauman johtaa.
Ei praagilaiset joukot tiedä muuta,
kuin että muka väki Pilsenissä
on meille valan tehnyt, siispä tehköön
se valan meille, koska praagilaiset
on sille esimerkin antaneet. --
On Buttler, niinkö, meihin yhtynyt?
ILLO.
Hän vaatimatta, vapaaehtoisesti
rykmenttiänsä tuli tarjoomaan.
WALLENSTEIN.
Ei kaikkiin ääniin, huomaan, tule luottaa,
povessa jotka meitä varoittavat.
Pettääkseen lainaa usein valheenhenki
totuuden äänen, sitä jäljittelee
ja lausuu perättömät ennustukset.
Tält' arvoisalta, kelpo Buttlerilta
salaisen vääryyden saan anteeks pyytää;
sill' eräs tunne, jot' en voittaa saata --
peloksi sit' en juuri katso -- valtaa
kauhistain mieleni, kun hän on läsnä,
ja sepä rakkauden ilon estää.
Tää oiva, josta henki varoittaa,
nyt tarjoo ensimäisen onnentakeen.
ILLO.
Arvoisa esimerkki tämä varmaan
armeijan parhaimmiston sinuun liittää.
WALLENSTEIN.
Käy käskemässä tänne Isolani,
kiitollisuuteen hänet äskettäin
velvoitin. Hänestä nyt alan. Mene!
(Illo menee ulos, toiset ovat sillävälin taas tulleet etualalle.)
Kas, äiti sekä rakas tyttäremme!
Puuhista levätkäämme hiukkasen --
Halunnut olen hetken valoisan
rakkaiden omaisteni seurass' olla.
KREIVITÄR.
On kauan, veli, yhdess'-olostamme.
WALLENSTEIN (syrjään, kreivittärelle).
Hän jaksaako sen kuulla? Onko valmis?
KREIVITÄR.
Ei vielä.
WALLENSTEIN.
Tyttäreni, istu tänne!
On hyvä henki sinun huulillasi,
sun taitoas on äiti kiittänyt,
sinussa sointuisuuden vieno ääni
asuvan kuuluu, joka sielun lumoo.
Semmoista ääntä nyt mä tarvitsen
pois saamaan pahan hengen, joka lentää
mun pääni ympärillä mustin siivin.
HERTTUATAR.
Miss' on nyt kitarrisi, Thekla? Tule!
Suo isäsi nyt joku näyte kuulla
sun taiteestas!
THEKLA.
Voi, oma äiti! Taivas!
HERTTUATAR.
No tule, Thekla, isääs ilahduta!
THEKLA.
En saata, äiti --
KREIVITÄR.
Kuinka? Siskontytär!
THEKLA (kreivittärelle).
Voi, armahtakaa -- Nytkö -- kun tää tuska
kouristaa sieluani -- laulaa hälle,
jok' oman äitini nyt syöksee hautaan!
HERTTUATAR.
No, Thekla, oikkujako? Käykö siis
turhaksi hyvän isäs toivomus?
KREIVITÄR.
On tässä kitarri.
THEKLA.
Voi -- Kuinka saatan --
(Pitää soitinta vapisevassa kädessään, sielunsa ankarasti
kamppaillessa, ja juuri kun hän on ryhtymäisillään laulamaan
hän kauhistuu, viskaa soittimen pois ja rientää huoneesta.)
HERTTUATAR.
Oi lapsi-kulta -- hän on sairas!
WALLENSTEIN.
No, mikä tytöll' on? Noin onko muulloin?
KREIVITÄR.
Kun hän sen ilmaisi,[59] en minäkään
jää vaiti.
WALLENSTEIN.
Mitä siis?
KREIVITÄR.
Hän rakastaa.
WALLENSTEIN.
Rakastaa! Ketä?
KREIVITÄR.
Piccolominia.
Sit' etkö huomaa? Eikö siskonikaan?
HERTTUATAR.
Oi, sekö painoi hänen sydäntänsä?
Siunatkoon Luoja lastani! Ei sua
häpäise valintasi.
KREIVITÄR.
Tämä matka --
Jos tät' et ole tarkoittanut, syytä
täst' itseäsi! Sinun oisi tullut
valita toinen teille saattajaksi!
WALLENSTEIN.
Tietääkö Max?
KREIVITÄR.
Hän toivoo Theklaa.
WALLENSTEIN.
Häntä
omakseen -- Onko poika hullu?
KREIVITÄR.
Thekla
sais itse kuulla!
WALLENSTEIN.
Friedlandittaren
hän uskoo saavansa? Tuo päähänpisto
on hauska! Pojan tuumat maass' ei mada.
KREIVITÄR.
Kun olet häntä aina suosinut,
niin --
WALLENSTEIN.
-- tahtoo hän mun viimein periäkin.
Rakastan poikaa, kunnioitan; vaan
se merkitseekö tyttäreni kättä?
Osoitetaanko suosiota juuri
ainoilla lapsillaan ja tyttärillään?
HERTTUATAR.
Henkensä aateluus ja jalot tavat --
WALLENSTEIN.
Saa niillä sydämeni, tytärt' ei.
HERTTUATAR.
Ja sääty, esi-isät --
WALLENSTEIN.
Esi-isät!
Hän alamainen on, ja vävyn minä
Euroopan valtaistuimilta haen.
HERTTUATAR.
Älkäämme liian ylös yritelkö,
ettemme vajoaisi liian alas!
WALLENSTEIN.
Sitäkö varten paljon uhrasin
ylhäälle yli toisten noustakseni,
jott' elonosan suuren päättää saisin
vain halpaan sukulaisuussuhteeseen? --
Olenko sitä varten --
(Pysähtyy äkisti, malttaen mielensä.[60])
Tytär yksin
minulta jälkeen jääpi; hänen päässään
haluan nähdä kruunun, taikka sitten
en elää tahdo enää. Mitä? Kaikki --
niin, kaikki alttiiks annan, että _hänet_
suureksi voisin tehdä -- _nytpä_ juuri,
kun puhelemme[61] --
(Malttaa mielensä.)
Pitäisikö mun,
kuin heikon isän, porvarillisesti
ne naittaa, jotka toistaan rakastavat?
Ja juuri nyt, kun minä haluan
valmiiksisaadun työni seppelöidä --
Ei, hän on säästämäni kalleus,
viimeinen, aarteistoni paras raha,
todella sit' en halvemmasta anna
kuin kuninkaallisesta valtikasta --
HERTTUATAR.
Oi puolisoni! Aina rakennatte,
edelleen yhä, aina pilviin asti,
mut ette ajattele, ettei kestä
horjakkaa rakennusta kaita pohja.
WALLENSTEIN (kreivittärelle).
Sanoitko hälle, minne asunnon
hänelle määrään?
KREIVITÄR.
Itse sanokaa!
HERTTUATAR.
Kuink'? Eikös palatakaan Kärnteniin?
WALLENSTEIN.
Ei.
HERTTUATAR.
Taikka yhdellekään tilallenne?
WALLENSTEIN.
Ei siell' ois turvaa.
HERTTUATAR.
Keisarinko maissa
ei turvaa eikä hänen suojassaan?
WALLENSTEIN.
Friedlandin puolisolle sit' ei suoda.
HERTTUATAR.
Oi Luoja! Niinkö pitkällä te ootte!
WALLENSTEIN.
Te Hollannissa saatte suojaa.
HERTTUATAR.
Kuinka?
Luterisiinko maihin vietäis meidät?
WALLENSTEIN.
Frans, Lauenburgin herttua,[62] on teitä
seuraava sinne.
HERTTUATAR.
Lauenburgilainen?
Hän Ruotsin liitoss' on, ei keisarin!
WALLENSTEIN.
Ken keisarin on vihollinen, nyt
ei ole mun.
HERTTUATAR (kauhistuneena katsellen herttuaa ja kreivitärtä).
Siis totta? Ne siis teidät
kukisti? Päällikkyydest' eroittivat?
Oi taivaan Luoja!
KREIVITÄR (syrjästä herttualle).
Jääköön siihen luuloon!
Totuutta[63] näät ei jaksaisi hän kestää.