HERTTUATAR (kreivittärelle).
Ken oli täällä, sisko? Minä kuulin
vilkasta puhetta.
KREIVITÄR.
Ei ollut ketään.
HERTTUATAR.
Niin arka olen. Joka risahdus
ennustaa mulle turmansanomaa.
Sanokaa, sisko, mulle, kuink' on laita!
Taipuuko hän nyt tahtoon keisarin,
lähettää kardinaalille[58] ne huovit?
Ja saiko Questenberg, kun läksi pois,
suotuisan vastauksen? --
KREIVITÄR.
Ei, ei saanut.
HERTTUATAR.
Oi, hukassa siis kaikki! Näen nyt
pahimman seuraavan. Ne päällikkyyden
häneltä ottavat, taas kaiken käy
kuin Regensburgiss' ennen.
KREIVITÄR.
Eipä niin.
Ei tällä kertaa. Siitä rauhass' olkaa!
(Thekla ankaran mielenliikutuksen vallassa syöksyy
äitinsä luo ja itkien sulkee hänet syliinsä.)
HERTTUATAR.
Voi sitä jäykkää, hillitöntä miestä!
Mit' olenkaan jo nähnyt, kärsinyt
avioliitossani, joka täynnä
onnettomuuksia on ollut! Sillä
ikäänkuin tulipyörään kahlittuna,
jok' iäti ja taukoomatta kiitää,
mä hänen kanssaan olen viettänyt
tuskaista elämää; hän mua raastoi
huimaavan, jyrkän kuilun reunaa kohti. --
Äl' itke, lapsi! Älä kärsintääni
pahaksi enteeks katso, älä salli
vastaista liittoas sen katkeroittaa!
Vain yksi Friedland on; ei sinun, lapsi,
pelätä tarvis äitis kohtaloa.
THEKLA.
Oi, pian paetkaamme, rakas äiti!
Tää olopaikk' ei ole meitä varten.
Jokainen uusi hetki synnyttää
tääll' uuden, suunnattoman kauhukuvan!
HERTTUATAR.
Tyynemmän osan saat! -- Myös meill' on ollut,
minulla sekä sinun isälläsi,
ihanat päivät; vielä muistelen
iloisin mielin alkuvuosiamme.
Viel' iloisna hän silloin ponnisteli
ja maineenhimonsa ol' liekki, joka
lämmitti vienosti, ei riehunut
tulena tuhoovana. Keisarikin
rakasti häntä sekä häneen luotti,
ja mihin ryhtyi hän, se onnistui.
Vaan jälkeen Regensburgin turmanpäivän,
mi syöksi hänet korkeudestansa,
on häneen tullut synkkä, harhaileva,
epäileväinen, seuranarka henki.
Pakeni rauha häntä; vanhaan onneen
ja omaan voimaan enää luottamatta
hän kiintyi salataitoihin, jotk' eivät
harjoittajalleen onnea tuo koskaan.
KREIVITÄR.
Sen omin silmin näätte -- Mutta häntä
me _tämmöisinkö_ puhein odotamme?
Hän heti tääll' on. Tuommoisnako hän
nyt tapaa _tyttärensä_?
HERTTUATAR.
Tule, lapsi,
ja pyyhi kyyneleesi! Näyttäydy
iloisna isälles -- Kas, ruusukkeesi
on irti -- Hiukses on solmittava.
Oi tule, älä itke -- himmentyy
suloinen silmäs -- Mitä aioin virkkaa?
Niin, onhan tämä Piccolomini
arvoisa, ansiokas ylimys.
KREIVITÄR.
On kyllä, sisko.
THEKLA (tuskaisena kreivittärelle).
Täti, ettehän
pahastu? (Aikoo poistua.)
KREIVITÄR.
Minne? Isännehän tulee.
THEKLA.
En nyt voi häntä nähdä.
KREIVITÄR.
Vaan hän kaipaa
ja kysyy teitä.
HERTTUATAR.
Miksi menee hän?
THEKLA.
En kestää jaksa hänen näkemistään.
KREIVITÄR (herttuattarelle).
Hän pahoin voi.
HERTTUATAR (huolissaan).
Laps armas, mikä sull' on?
(Molemmat seuraavat neitoa ja koettavat häntä pidättää.
Wallenstein tulee puhellen Illon kanssa.)