Loppu.
Lauantai-aamuna ilmestyi "Salama" tavalliseen aikaan.
Harry parhaallaan tutki kamarissaan Snellmania, kun valtioneuvos
tulistunein liikkein avasi oven. Hän oli vielä aamupuvussaan päässä
tupsuniekka turkkilainen fetshi, yllä harmaa karkeavillainen aamunuttu,
mikä on nivusilta vyötetty tupsuniekkavyöllä, ja jalassa koruompeleiset
tohvelit.
Näin tulee sisälle valtioneuvos kädessään tuore "Salama".
Hänen haukankatseensa mittaa Harryä, joka nousee istuimeltaan hiukan
säikähtäen.
-- Tämä tässä "Rakkaus omaan k-kansaan, kirjoitti Harri Nikkilä" on
_sinun_ lempeästä kynästäsi valunut? Niinhän? tiedustaa valtioneuvos.
-- Niin on.
-- S' on kirjoitettu niin läpinäkyvästi, että nyt olet minut,
poika-rukka, läpihäpäissyt! Ja sinä, joka vielä viime syksynä
Seurahuoneen lasikuistissa Seuraklubin vuosijuhla-iltana lupasit,
ett'et _sinä_... Mutta mitä maksaa niitä muistella? Kirottu lurkki!
Valtioneuvos kohottaa kätensä.
-- Pappa! Älä viitsi lyödä!
-- Mutta minä lyön! Sukusi hylkiö!
Harry nostaa tuolin suojakseen. Siinä syntyy käsirysy. Sillä
valtioneuvos raivoaa kuin hullu tiikeri.
Harry mietti, ruvetako itsepuolustukseen vaiko alistua isälliseen
kuritukseen.
Siinä samassa hän keksii pelastuksen. Hän hyppää pöydän yli, jonka
kaataa, ja pakenee huoneesta eteiseen. Ja sitä tietä ulos.
Mutta valtioneuvos huutaa jälkeen:
-- Etsi asunto! Emme sovi saman katon alle! Olet minut tuiki pettänyt!
Snellman makaa hujan hajan kamarin lattialla. Muste valuu kalliille
matolle. Ja pöydän koko runsas varasto on nurin.
Valtioneuvos vaipuu sohvalle käsi silmien päällä ja huokaa
valittavasti:
-- Pettänyt ... pettänyt!
Hänen kätensä käy nyrkkiin. Mutta kiristettyin hampaiden takaa lähtee:
-- Nyt, te suomikiihkoiset, teette tällaisia leikkauksia meidän
ruotsalaisiin koteihimme. Mutta aika tulee, jolloin joku toinen aate
tekee samallaisia _teidän_ koteihinne. Ei fennomaania ole maailman
viimeinen aate! Ei!
Tämä vanha herra on todellakin säälittävä. Näytti kuin hänen koko
tähänastinen maailmansa olisi mennyt nurin kuin tuo kaatunut pöytä
tuossa. Ja hänen sydänverensä juoksisi kuiviin kuin tuo suuri
musteastia, mikä purkaa purkamistaan sisällystään lattialle.
-- Ja minunko piti valmistaa fennomaanialle valmiit aseet ... ensin
kouluttaa Tervo ja sitten ... sitten kasvattaa oma ainoa lapseni sen
apostoliksi...! kirkaisee valtioneuvos, lyö otsalleen ja on kuin avuton
lapsi.
Sinä päivänä jäi valtioneuvos pois virastosta. Harry menee Tervon luo.
-- Nyt olen koditon ja isätön, puhkeaa Harry puhumaan.
Silloin sieppaa maisteri Harryn kuumaan syleilyyn ja puristaa häntä
lujasti sydäntänsä vasten.
-- Et ... et ole koditon. Sillä nyt olet juuri löytänyt suuren kotisi:
kansasi ja isänmaasi. Oma köyhä veriin pilkattu heimosi on sinulle nyt
rakas. Ja se rakentaa sinulle kyllä kodin.
Maisteri liikutettuna itkee. Ja syleilee ... syleilee Harryä.
-- Veljellisesti tässä koti jaetaan ... jos viihdyt, puhuu.
-- En toki sinun vaivaksesi. Käyn hakemassa itselleni asunnon, vastaa
Harry.
Ja Harry taas lähtee. Hän koettaa hymyillä, vaikka sydän vuotaa verta.
Mutta hän puraisee hammasta ja menee.
Pian hän asunnon sai. Mutta yhdessä paikassa ei hän voinut olla.
Hän kulkee ... kulkee.
Kulkee pitkin kaupungin ympäristöä ikäänkuin etsien jotain, joka
kadonnut oli.
Ja joutuu illalla koskille.
Talvipakkasessa on kosken karva keltaisenharmaa. Ja siitä nousee
tiheän-tiheän usva. Kuutamossa niinkuin nyt se usva on hyvin
fantastinen.
Keskiuomassa koski pauhaten lentää. Mutta rannalla on jää, mitä myöten
tie vie ylös joelle. Jään alla vesi huokaa, mutta uhkaakin. Ja solisten
siellä virtaa.
Korkealle vedestä kohoaa jäinen penger, jota myöten tie pitkin kosken
paltaa kulkee. Sille tielle Harry lopuksi kääntyy ... pois kaupungista.
Sillä hänestä tuntuu, että hän nyt on ventovieras tässä omassa
kotikaupungissa.
Sääsket sankkana mustana parvena hääräävät jään reunassa. Ja
myöhästynyt koskelopariskunta: sukeltaa hopeavirrassa kaloja etsien.
Harry kävelee kauas ... kauas. Poikkeaa muutamaan maataloon, jossa
häntä katsotaan kovin oudoin silmin. Hän pyytää ruokaa, jota ei
kuitenkaan syö. Vaikka syömättä on ollut pitkän päivän.
Ja lähtee uudelleen matkalle ulos talviseen luontoon. Ikäänkuin etsien
jotain, joka kadonnut oli.
Tähti lentää taivaalla. Lumi narskaa jaloissa. Kuu paistaa. Mutta
sisäinen levottomuus Harryä ajaa.
Pari päivää sitten laskettiin mamma maan kylmään multaan. Nyt aamulla
pappa ajoi hänet ainiaaksi pois kodista...
Näinkö suuria uhrauksia häneltä uusi aate vaatii? Vanhempiensako
kadottamisella hänen pitää elämänsä onni ostaa? Näinkö pitää veren
ensimäisten siteiden katketa? Mikä on aate ja mikä puolue, jolla on
tällainen hirmuvalta ihmisen yli?
Eikö kaikki tämä ole luonnotonta?
Nämä kysymykset toistuvat Harryn sielussa kuin samat äänet sävelmässä.
Hän katselee pitkin jokea. Ja hänelle tulee mieleen se Tervon
vainajien-kulkue.
Siis tuolla ... tuolla kaukana on se onnettomien koti, josta Tervo
puhui.
Kalman henkeä ja kuoleman voihkintaa ovat nyt Harrystä kosken kuohut.
Ja orpojen itkua sen aallokon tyrskivä huuto.
Yön selässä palailee Harry kaupunkiin takaisin. Eivät siellä enää juuri
tulet loista. Siellä nukutaan. Mahtava kuorsaus ikäänkuin tuntuu öisen
kulkijan korviin. Sen mielikuvan luovat nuo tiukasti alasvedetyt pimeät
akkunaverhot ja suljetut portit ja keskiyön hiljaisuus.
Sydän vapisten lähestyy Harry kotitalonsa porttia. Se on jäänyt auki,
vaikka se tavallisesti aina yöksi suljettiin. Se kuin kutsuen häntä
odottaa.
Harry pysähtyy portille. Mielenliikutus hänet siinä valtaa. Kyynel
nousee silmäkuoppaan. Sillä kuinka monta kertaa hän tästä portista on
sisällemennyt? Aina pikkupojasta alkaen tähän päivään asti.
Tämän portin sisäpuolella oli aina lämmin vastaanotto. Kodin tuoksu
tuntui aina jo rappusilla ja suuri eteinen astuessa kumahteli kuin
tervetuloa toivottaen.
Mutta nyt on tämä portti häneltä suljettu, vaikka se aukikin on ... on
suljettu!
Valtioneuvoksen huoneesta kuumottaa tuli. Harry kävelee katua hiljaisin
askelin ja painaa korvansa seinään.
Kuuntelee ... kuuntelee.
Sieltä sisältä kuuluvat levottomat askeleet. Kuuluu puolinaista
pidätettyä puhetta. Ja akkunaverhoon kuvastuu käsi, joka pitelee
täysinäistä lasia.
-- Pappa-raukka! huokaa Harry ja vapisee mielenliikutuksesta.
Ja lähtee kohti uutta kotiaan.
-- Pappa ... pappa ... pappa ... hokee hän kulkiessaan öistä katua.
Ja rintaa repii kuin terävällä puukolla.
Harry nousee komeaan parihuoneeseensa.
Mutta täällä hän jää levotonna kävelemään.
Lattia parkuu hänen jalkainsa alla. Seinät kuiskivat hänelle
salaperäisesti. Ja huonekalut varoittavat häntä.
Peukalot pistettyinä liivin hihareikiin kulkee hän pitäen puoliääneen
puhetta. Aivan kuin pappa siellä toisen kadun partaassa.
Erotus on vain siinä, ettei hänellä ole viinilasia kädessä.
Harry pysähtyy. Sillä tuolta loukosta nousee kuin aaveita, jotka
asettuvat tanssimaan piiriä hänen ympärillään. Ja niitä johtaa vanha
herra, jolla on pitkä aamunuttu ja turkkilainen fetshi. Häntä
seuruttelee lumivalkoisessa ruumispuvussa liitukasvoinen nainen ja
nostaa sormensa varoittavasti kohti Harryä.
Kaikki menee hänen päässään ympäri. Suhisee ... sihisee ...
valittaa ... voivottaa.
Mutta tästä sielua kiduttavasta piinan kauhusta nousee lopuksi ylös
kuin kirkastuksen vuorelle kanta-äiti Heta Antintytär Poropudas ja
hänen miehensä räätäli Nikkilä Sotkamosta.
Ja he kysyvät Harryltä:
-- Tunnetko meitä? Jos tunnet, niin tyynny. Sillä meille vain maksoit
verivelkasi, minkä jälkeläisemme tähän päivään asti ovat jättäneet
maksamatta. Nyt on sieluillamme iankaikkisuudessa rauha.
Ja Harry ilostuu. Outo sisäisen tyydytyksen riemu täyttää hänen
olemuksensa. Se tulee jostain hyvin kaukaa. Mutta kasvaa valtavaksi
kuin lumivyöry. Ja lopuksi ryöpsähtää kuumana tiiviinä onnen tunnelmana
hänen sieluunsa. Ja sen tulvilleen täyttää.
Tämä on sitä kansallista lumousta. Nyt tuntee Harry päässeensä vaikean
vuorivaelluksensa loppuun. Ja ihailevansa korkeimmalta huipulta
kaukaisia näköaloja.
Siinä pöydällä sattuu hänen silmiinsä "Salama", jossa on hänen tuo
paljon tuskaa tuonut kirjoituksensa.
Hän nostaa sen huulilleen, suutelee sitä ja silmään kohoaa riemun
kyynel.