ANTTI. No niin?
HELENA. Olinhan sen sitonut sinun käteesi.
MARIA. Ah, minä jo aavistan.
ANTTI. Ja sinä luulit--?
HELENA. Suo anteeksi, isä,--sinä et silloin ollut aivan selvällä päällä,
ja sentähden luulin sinun tehneesi tuon rikoksen.
MARIA. Rakas lapsi!
ANTTI. Tyttö, tyttö!
NIILO (lyö otsaansa). Enkö epäillyt jotakin tuonlaista!
HELENA. Älä minua nyt toru, isä kulta!
ANTTI. Otinhan huivin kädestäni irti ennenkuin läksin ja heitin sen
penkille--
PELTOLA. Josta Penttula sen sieppasi ja jätti huoneeseni, kääntääkseen
epäluuloa Helenaan.
HELENA. Näes, sitä en tiennyt, isä,--muistin vaan: »viina vie miehen
mieltä vaille, naurun naiselta lopettaa».
ANTTI. Kirottu viina! Tästä lähtien et mun enää näe viinaa nauttivan,
lapseni!
HELENA. Isä, onko se totta?--Siunattu olkoon sitten hetki, jolloin minua
vankeuteen raastettiin.
PELTOLA. Ah--nyt vasta asia on minulle täydellisesti selvä. Antti hyvä,
anna minulle selkään, anna oikein miehen kädestä, ja lyödään sitten
kättä sovinnoksi. Minä pyydän sinua--
ANTTI. Minäkö antaisin teitä selkään? Ei--eihän toki! Kaukana olkoon
minusta vihan vimma ja koston himo tänä onnen ja ilon hetkenä. Tuossa,
isäntä, käteni! Valmis olen sovintoon ja sitten on kaikki hyvin.
PELTOLA. Ei vielä kaikki.
NIILO (erikseen). Ei vielä kaikki!
ANTTI. Mikä meiltä vielä puuttuisi. Olemmehan saaneet takaisin
kadonneen karitsamme--
MARIA ja ANTTI (yhtaikaa). Karitsamme, joka sitä paitse on ainoamme.
PELTOLA. Vielä painaa eräs asia mun sydäntäni.
ANTTI. Purkakaa se sieltä, keventäkää mielenne ja sitten--ilo ja riemu
vaan seassamme vallitkoon. Tämä on siunattu päivä, tämä on onnen hetki!
PELTOLA. Helena,--mieltäni karvastelee, kun tässä tuonoin kielsin Niiloa
kosimasta sinua. Voitko unhottaa ukon tyhmyyden?
HELENA. Isäntä hyvä!
PELTOLA. Silmäni ovat auenneet. Näes, nyt pitäisin sen suurena onnena,
jos sinun saisimme emännäksi taloomme. Mitä sanot?
NIILO. Helena, anna minulle anteeksi!
HELENA (heittäytyy Niilon syliin). Oi, Niilo, tämä on liian paljon
yhtähaavaa!
NIILO. Sinä olet minun--minun omani!
HELENA. Iäti! Ainiaan!
HOPPULAINEN (tulee iloisesti juosten vasemmalta, pysähtyy äkkiä
nähdessään Niilon syleilevän Helenaa; käy totiseksi). Taivahan
talikynttilät!
ANTTI. Iloisia uutisia, Hoppulainen. Helena on vapaa ja kihloissa Niilon
kanssa.
HOPPULAINEN. Kihloissa Niilon kanssa! Hyvä juttu, sanoi Sumeili, kun
selkäänsä sai.
PELTOLA. No, mies, mikä sinua vaivaa? Olethan totinen kuin vanha
lapanen.
HOPPULAINEN. Ensimmäinen yö pahin hirsipuussa.
ANTTI. Niin,--älä pane pahaksesi, veli kulta. Kyllähän minä tytön
sinulle lupasin, mutta itse hän on toisen valinnut.
HOPPULAINEN. Ei katti kaikkea saa, mitä pyytää.
HELENA (tarttuu molemmin käsin Hoppulaisen käteen). Kuinka voin teitä
kiittää, niinkuin tahtoisin, Hoppulainen! En koskaan, koskaan unhota
sitä hyvää, jonka minulle olette tehnyt.
HOPPULAINEN. Mutta hylkäätpä minun kuitenkin, Helena,--jätät mun yksin
kuin poltetun petäjän, tahi kuin kuivan kuusenoksan, tahi karsitun
katajan.
HELENA. Ei yksin, Hoppulainen, teillä on tästä päivästä lähtien
uskollisia ystäviä.
NIILO. Sinun pitää muuttaman meille, Hoppulainen, ja niin kauvan kuin
talossamme leipää on, ei sitä sinultakaan pidä puuttuman.
PELTOLA. Oikein, Niilo! Helena tulee sinulle kumppaniksi, Hoppulainen
minulle.
ANTTI. Nauru hyvälle, nauru pahalle, suomalainen sananlasku;--eikös
niin, Hoppulainen?
HOPPULAINEN. Juuri niin! No--ei muuta kuin kättä myllyssä ja lykka till!
(Kättelee Niiloa ja Helenaa; laulaa:) »En mä huoli surrakaan, en kanna
suurta huolta. Ei se taia tyttöin tähden tämä poika kuolla.»
MUUT. Vielä vain! No, johan nyt!
HOPPULAINEN. Mutta yksi asia vaan on varma, siitä ei pääse mihinkään.
MUUT. Mikä se on, Hoppulainen?
HOPPULAINEN. Tahdotteko sen tietää!
MUUT. Sano, sano!
HOPPULAINEN. Varma on, että tää mailma on kiperä ja kapera kuin pukin
sarvi.
[1883.]