Laskevan auringon vinot säteet lankesivat kultaisin juovin luostarin
pylväskäytävän kivilaatoille. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi.
Valkoiset sisaret olivat palanneet iltamessusta. Oman kammionsa
yksinäisyydessä kulutti nyt jokainen heistä rukouksessa ja
mietiskelyssä tunnin, kunnes refektorion kello soisi.
Pylväskäytävään johtava suuri ovi oli avoinna.
Alaprioritar tuli kaukana näkyviin, hän kulki luostarikäytävää
alaspäin. Sivuuttaessaan pitkän rivin suljettuja ovia hän käänsi
nopeasti päätään puolelta toiselle ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan,
painaen korvansa laudoitusta vastaan.
Nyt tuli hän viileästä siimeksestä pylväskäytävän kirkkaaseen
päivänpaisteeseen.
Hän ei räpytellyt silmiänsä kuten Mary Antony eukolla oli tapana.
Hänen tihrusilmänsä tuijottivat hunnun poimuista yhtä terävästi
päivänpaisteessa kuin varjossa.
Kuitenkin ilmeni alapriorittaren eleissä jotakin erikoisen kaihtavaa
hänen astuessaan pylväskäytävään. Kuunnellessaan kammioiden
ovella oli hän toiminut vain virkansa puolesta, liikkuen nopealla
täsmällisyydellä, minkä pitkä tottumus herättää. Nyt hän epäröi; hän
pälyili ympärilleen kuin tullakseen varmaksi siitä, ettei kukaan
häntä huomannut, ja selvästi piteli hän vasemmassa kädessään jotakin
kätkettynä.
Astuen eteenpäin pitkin pylväskäytävää hän istuutui holvikerroksen
alla olevalle kivipenkille, josta näkyi nurmikko ja sämpyläsaksan puu;
sitten otti hän vaippansa alta esiin kuluneen nahkalaukun, joka ennen
oli ollut vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn oma.
Samassa kuului heikko siivensihahdus ja satakieli livahti penkille,
tuskin kolmen jalan päähän alapriorittaren kyynärpäästä.
Ylen kirkassilmäinen ja korkeajalkainen oli Mary Antonyn pieni houkkio.
Pää kallellaan se tutkivasti katseli aliprioritarta ja huntunsa aukosta
tuijotti aliprioritar siihen takaisin.
Täydellinen hiljaisuus teki kohtauksen juhlalliseksi. Ei mitään
joutavaa puhetta leipurinpojista ja sämpyläsaksoista. Ei mitään
iloisia odotuksen liverryksiä. Saadessaan juustoa alapriorittarelta,
jolle tämän antaminen oli vain velvollisuus, lintu otti osaa pyhään
toimitukseen. Satakieli oli kuitenkin tullut juustoaan saamaan, ja
alaprioritar sitä antamaan.
Nyt alaprioritar verkkaan avasi pussin, otti sieltä muutamia valittuja
murusia, ja siroitti ne penkille.
"Kas tässä, lintu", sanoi hän töykeästi. "Minä en voi jättää sinua
vaille juustoasi, vaikka tuo hupsu vanhus, joka opetti sinut sitä
vaatimaan, ei enää tulekaan tänne. Ota se ja mene tiehesi!"
Tämä oli tavallinen kehoitus.
Siitä pahastumatta -- vaikka katse oli ankara ja ääni käskevä -- "hupsu
pikku maallikko" hilpeästi hyppäsi lähemmä ja nokki innokkaasti.
Mitkään ammottavat suut eivät enää odottaneet sen palaamista. Sen
poikaset olivat varttuneet ja lentäneet tiehensä. Vihdoin saattoi se
herkutella itsekin.
Alaprioritar käänsi selkänsä ja katseli vastakkaista holvikaarta.
Hänellä ei ollut mitään halua nähdä linnun iloa.
Silloin tapahtui jotakin omituista.
Nokittuaan kaiken mitä halusi käänsi satakieli kirkkaan silmänsä
vieressään istuvaan liikkumattomaan hahmoon, joka saavuttamattomana
verhoutui läpitunkemattomaan hiljaisuuteen.
Lukuunottamatta Mary Antonyn kuolinhetkeä ei hänen rakastettu
pikku lintunsa koskaan ollut uskaltanut tulla häntä sen lähemmäksi
kuin hyppimään penkille ja nokkimaan hänen sormiansa, kun hän sen
urhoollisuutta koetellakseen ojensi ne, peittäen niillä juuston.
Mutta kas nyt kuului vain pieni siiven sihahdus ja lintu lehahti
alapriorittaren polvelle. Ja kun tämä hämmästyksestä tuskin uskalsi
hengittää, hyppäsi se hänen käsivarrelleen ja nokki hiljaa hänen
huntuaan.
Silloin suli jotakin alapriorittaren kylmässä sydämessä. Kyyneliä alkoi
verkkaan valua pitkin hänen ohuita poskiansa. Hän ei tahtonut liikahtaa
eikä senvuoksi nostanut kättään pyyhkiäkseen ne pois, vaan ne putosivat
raskaina pisaroina hänen yhteenliitetyille sormilleen.
Vihdoin hän puheli, katkonaisin kuiskein.
"Voi sinä pieni siivekäs olento, joka niin helposti voisit lentää
tiehesi luotani! Käytätkö sinä nyt näitä siipiäsi, jotka sinulla
on vapauttasi varten, tullaksesi lähemmäs? Tässä korkeiden muurien
ja ahtaiden kammioiden kehyksessä ihmiset, joilla ei ole täyttä
vapautta, käyttävät sen mikä heillä on kääntyäkseen pois ja paetakseen
minun luotani. Jos he saisivat valita, ei ainoakaan valitsisi minun
läheisyyttäni... Onko mitään kunniaa niin suurta kuin olla kaikkien
pelkäämänä? Onko mikään yksinäisyys niin suuri kuin olla kaikkien
vihaama? Tämän kunnian, pikku lintu, minä omistan. Ja myös tämän
yksinäisyyden. Kuka siis on käskenyt sinut koettamaan ottaa minulta
molemmat?"
Raskaita kyyneliä pisarteli edelleenkin hänen yhteenliitetyille
käsilleen; henkinen kärsimys murti hänen kuihtuneita kasvojaan. Kun
alapriorittaren jähmettynyt sielu oli sulanut, tunkeutui siihen
itsetunnon tutkain ja aiheutti sanomatonta kipua. Mutta kuitenkaan hän
ei uskaltanut nyyhkyttää, jottei hänen paisuva povensa peloittaisi pois
pikku lintua, joka niin kevyesti oli lehahtanut hänen käsivarrelleen.
Se että tämä pieni elävä olento ilmeisesti luotti häneen, oli
ensimäinen oljenkorsi, mihinkä alaprioritar tarttui tänä hetkenä,
jolloin katumuksen ja epätoivon synkät vedet kuohuivat hänen päänsä yli
-- oljenkorsi, joka totisesti oli ylen hauras: kirkas silmäpari, pieni
tarttuva jalka, kaksi lepäävää siipeä. Mutta rakkauden ja luottamuksen
hauraimmatkin säikeet ovat, kun haaksirikko uhkaa sydämiä, parempia
pelastusneuvoja kuin velvollisuuden rautaketjut.
Mutta nyt ruma epäilys valtasi alapriorittaren. Oliko satakieli ahminut
kaiken juuston ja tullut hänen luokseen vain pyytämään lisää?
Hyvin hiljaa uskalsi hän kääntää päätään, kunnes hänen kyynärpäänsä
luona oleva penkinsyrjä tuli hänen näköpiiriinsä.
Ja ylpeys ja onni lämmitti hänen sydäntään! Kolme -- neljä -- viisi
murusta oli jälellä. Ahmiakseen tai liehitelläkseen tämä pieni villi
olento ei vapaasta tahdostaan ollut tullut lähemmäs.
Miksi siis?...
Alaprioritar kuiskasi vastauksen, ja hänen kuiskatessaan alkoivat hänen
kyyneleensä uudelleen vuotaa, mutta nyt ei niissä ollut katkeruutta;
tervehdyttävä lähde tuntui puhjenneen hänen sulaneeseen sydämeensä.
Rakkaudestako? Niin, totisesti. Rakkaudesta häneen nämä pienet ruskeat
siivet olivat tuoneet hänet lähemmäksi, nämä loistavat silmät olivat
pelottomat.
"Rakkaudesta minuun", kuiskasi hän. "Rakkaudesta minuun."
Kun lintu vihdoin livertäen lensi pois, istui alaprioritar yhä
liikkumattomana, kuunnellen, kuinka se lauloi iltalauluaan yhä tuolla
sämpyläsaksan puussa.
Sitten hän nousi ja pyyhkäsi koskematta jääneet murut takaisin
laukkuun. Ja teki sen voitonriemuisesti.
"Rakkaudesta", sanoi hän. "Ei senvuoksi mitä minä sille toin ja annoin,
vaan senvuoksi, mitä se luuli minun olevan."
Verkkaan poistui hän pylväskäytävästä, astellen kumartunein päin,
kunnes hän pääsi sen tyhjän huoneen avoimelle ovelle, joka oli ollut
kunnianarvoisan äidin.
Ennen pitkää tämä huone oli oleva hänen. Puolipäivän aikaan oli
hän saanut piispalta sanan, että tämän aikomus oli nimittää hänet
priorittareksi niiksi vuosiksi, mitkä olivat kunnianarvoisan äidin
virkakaudesta jälellä.
Hän oli tuntenut synkkää iloa siitä, että piispan mahtisana niin oli
korottanut hänet tähän korkeaan asemaan, hän kun oli varma siitä, että
jos olisi toimitettu tavallinen vaali äänestyslippujen avulla, olisi
yksi ainoa nunnakunnan jäsen kirjoittanut hänen nimensä.
Mutta nyt, tässä oudon pehmeässä mielentilassaan hän kuitenkin toivoi,
että kun asia huomenna ilmoitettaisiin, niin edes muutamilla kasvoilla
näkyisi ilon ja tyytyväisyyden ilme.
Alaprioritar astui kammioon ja sulki oven.
Päivänlaskun loisto sai hänet astumaan kohti läntistä akkunaa. Mutta
ennenkuin hän ehti sinne, pysähdytti hänet odottamatta Neitsyen ja
lapsen marmoriryhmä.
Nähdessään alastoman lapsen tunsi alaprioritar aina ärtymystä ihmisiä
kohtaan, jotka olivat jättäneet sen soveliaasti vaatettamatta. Ehkäpä
tämä oli ollut syynä siihen, että hän oli kiireesti katsellut muuanne,
kun hänen silmänsä sattuivat lankeamaan priorittaren kammiossa olevaan
kauniiseen veistokseen.
Nyt hän ensi kertaa todellakin näki sen.
Hän seisoi tuijottaen; sitten hän polvistui ja koetti ymmärtää.
Hellyys kohosi hänen sydämeensä ja puisti sitä. Syleilevät käsivarret,
rakastava rinta, tarkkaavat äidinsilmät, ylevin ihmisrakkaus, jonka
välttämättömyys oli virittänyt, pienokaisen riippuvaisuus ja avuttomuus.
Ja eikö ollut sieluja, jotka olivat aivan yhtä avuttomia, ja sydämiä,
jotka olivat riippuvaisia myötätunnosta ja hellyydestä?
Prioritar oli ymmärtänyt tämän ja hallinnut rakkauden avulla. Mutta
alaprioritar oli katsonut paremmaksi orjantappurat ja vihamielen.
Hänen mieleensä muistui keskustelu, joka hänellä oli ollut pari päivää
aikaisemmin priorin ja kappalaisen kanssa, kun nämä olivat tulleet
neuvottelemaan hänen kanssaan nunnakunnan tulevaisuudesta. Puhuessaan
entisestä priorittaresta lausui priori: "Oli kuin hän aina olisi ollut
erikoinen olento, kulkenut tähtien tasalla; ja kuitenkin hän oli
ylitsevuotavan täynnä inhimillisen ystävyyden rieskaa ja myötätunnon
parantavaa voidetta." Sitten hän oli kysynyt alapriorittarelta, tunsiko
tämä pystyvänsä astumaan hänen jälkiään. Kysymyksen loukkaamana oli
alaprioritar tähän vastannut happamesti: "Ei, minä en osaa kulkea
pitkin linnunrataa!" Johonka isä Benedict, synkillä kasvoillaan
äkillinen hyväksynnän välähdys, oli huomauttanut: "Tosiaankin --
meidän oivallinen alapriorittaremme ei tunne linnunrataa! Hän on
orjantappuravitsa, joka on ankarasti kurittanut sisarten arkaa lihaa.
Hän on nokkosvuode, josta väsyneinkin siirtyy muualle lepäämään."
Nämä hyväksyvät sanat olivat tarkoitetut miellyttämään, ja ensin olivat
ne liehitelleet alaprioritarta. Mutta silmäys priorin ystävällisiin
kasvoihin oli herättänyt hänessä tunnon, kuin olisi hän yhdessä isä
Benedictin kanssa suljettuna johonkin peloittavaan omatekoiseen
kiirastuleen, tai jopa helvettiin, missä sääli, armahtavaisuus ja
rakkaus olivat tuntemattomat.
Ehkäpä tämä oli se hetki, jolloin priorittaren mielenmuutos
todellisuudessa oli alkanut, sillä isä Benedictin peloittava, mutta
todenperäinen kuvaus hänen menettelytavoistaan ja hallinnastaan palasi
nyt voimakkaasti hänen mieleensä.
Ojentaen tutisevan kätensä hän kosketti pienokaisen jalkaa.
"Anna minulle hellämielisyyttä", lausui hän, ja nöyrä anonta kuului
hänen äänessään. Kyynelvirta pehmitti hänen tylyjä kasvonpiirteitään.
Pyhä Neitsyt hymyili ja suloinen pienokainen näytti iloiselta.
Alaprioritar astui akkunan ääreen. Pyöreä ja veripunainen aurinko,
joka juuri tällä hetkellä heijastui Hugh d'Argentin kilvestä, oli
vaipumaisillaan taivaanrannan alle. Kun se ensi kerran nousi, oli
alkava se päivä, joka näkisi hänet Worcesterin Valkoisten sisarten
priorittarena.
Hän kääntyi priorittaren tyhjään valtatuoliin päin. Kävellessä
tuomiokirkkoon ja takaisin hän oli aikonut yksin tulla tähän huoneeseen
ja istuutua tuoliin, joka jo oli oleva hänen. Mutta nyt outo nöyryys
pidätti häntä. Langeten polvilleen tyhjän tuolin eteen hän ojensi
ristityt kätensä taivasta kohti.
"Oi Jumala", lausui hän. "Minä en ole arvokas asettumaan hänen
paikalleen. Minun sydämeni on kylmä ja kova, minun kieleni on usein
julma, henkeni näykkivä. Mutta lintu ja pienokainen ovat opettaneet
minulle jotain, ja mitä minä en tiedä, opeta sinä se minulle. Luo
minuun uusi sydän, oi Jumala, ja anna minulle uusi vahva henki. Salli
minun seurata edeltäjäni laupeita jälkiä, ja hallita, kuten hän
hallitsi, rakkauden avulla, joka ei koskaan petä."
Ja kumartuen maahan suuteli hän paikkaa, missä priorittaren jalka
tavallisesti lepäsi.
Aurinko oli painunut etäisten kukkuloiden taa, kun alaprioritar nousi
polviltaan.
Sanomaton rauha täytti hänen sielunsa. Hän oli rukoillut, mainiten
nimeltä kunkin nunnakunnan jäsenen, ja rukous oli lahjoittanut hänelle
rakkautta heitä kutakin kohtaan.
Ah, jospa he saisivat huomata ennen huomispäivää, että orjantappurain
sijasta odotti heitä myrttipuu.
Tämän toiveen täyttäessä alapriorittaren sydämen hän kiiruhti käytävää
pitkin ja soitti luostarin kelloa.
* * * * *
Tällä hetkellä seisoi Mora huoneessaan katsellen yli pengermän, laakson
ja metsän, minne aurinko oli häipynyt taivaanrannan taa, jättäen
jälkeensä syvän sinipunaisen hehkun, joka ylhäällä suli heleään sineen,
missä äsken sytytetyn lampun lailla kirkkaana loisti iltatähti.
Hugh'n käsivarret olivat yhä kiertyneinä hänen ympärilleen. Heidän
seistessään yhdessä akkuna-aukossa nojasi Mora hänen rinnalleen. Hänen
voimansa virtasi Moraan. Hänen rakkautensa viritti Morassa ihmeellisen
hyvänolon ja kodikkuuden tunnon.
Äkkiä Mora kohotti päätään kuin kuunnellakseen.
"Vait!" kuiskasi hän. "Minä olen kuulevinani luostarin kellon."
Hugh'n käsivarret kiertyivät tiukemmin hänen ympärilleen.
"Ei, rakkaani", sanoi hän. "Luostarin äänillä ei ole mitään sijaa minun
kotini sopusoinnussa."
Mora käänsi katseensa häneen.
Hänen silmänsä olivat lemmestä raukeat, mutta niissä loisti sisäinen
valo.
"Armaani", sanoi hän -- kiiruhtaen rauhoittamaan Hugh'n, sillä tämän
katseessa näkyi levoton kysymys -- "minä olen tullut sinun luoksesi
saadakseni ilolla antautua sinulle rajoituksitta, tavalla jota en
ole uneksinutkaan ja jota tuskin vieläkään ymmärrän. Mutta, Hugh,
mieheni, ihmisellä, joka on tuntenut luostarin rauhan, on aina
olevan sisimmässään pyhäkkö, missä rukouksen ja valvonnan ääni häntä
kutsuu. Minä en silti ole vähemmän sinun -- ei, pikemminkin olen vain
täydellisemmin sinun senvuoksi, että kun ensi kerran seisoimme yhdessä
huoneessamme, kuulin minä luostarin kellon."
Ja hän silmäsi mieheensä nähdäkseen oliko tämä ymmärtänyt ja kätki
sitten taas nopeaan kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Hugh lausui vastauksensa hyvin matalalla äänellä, huulet lähellä Moran
korvaa.
Mutta hänen katseensa -- jonka loistetta Moran onnellinen sydän tuskin
sieti nähdä -- oli kohdistettuna iltatähteen.