Hugh d'Argent oli kiilloittanut haarniskansa, pannut toisen terän
sotakirveeseensä ja hieronut pois ruosteen miekoistaan.
Hän saattoi paremmin kestää epätietoisuuden ja pettyneen toiveen
tuskan, kun hän kohdisti ajatuksensa tuleviin taisteluihin ja pani
lihaksensa tarmokkaaseen toimintaan.
Sitä, mitenkä täydellisen onnen malja oli temmaistu aivan hänen
huuliltaan, hän ei rohjennut ajatellakaan.
Kuin ainakin soturi kohdisti hän koko sielunsa nykyisyyteen ja valmisti
tulevaisuutta, hukkaamatta tarmoaan menneitten vaiheitten hyödyttömään
tarkasteluun.
Hän oli toiminut niin kuin hän oli tuntenut kunnian itseään
velvoittavan. Voitto tai menetys ei ollut hänelle ratkaisevana. Samoin
saattoi kiihkeissä otteluissa saraseeneja vastaan voitto tai tappio
olla seurauksena hetken taistelusta, mutta pyhän haudan omistus oli se
päämäärä, jonka vuoksi jokainen soturi oli ottanut ristin, jonka vuoksi
hän heilutti miekkaansa ja sotakirvestänsä.
Oliko pyrkimys pitää kunnia tahrattomana paikallaan tässä, hänen
elämänsä onnen haudalla? Kolme päivää oli epätietoisuutta kestävä,
jolloin Mora harkitsi ja hän ynnä piispa odottivat. Oliko kolmantena
päivänä rakkaus nouseva voittoisana, kärsimyksen puhdistamana,
loistavaan valkeuteen vaatetettuna? Oliko päivä sarastava hänen
sydämessään ja syvä rauha hänen kodissaan? Vai oliko hänen
lemmittynsä kerran vielä verhoutuva liinoihinsa, tuliko Vatikaanin
sinetti painettavaksi luostarisääntöjen hautakivelle, tehden sen
järkkymättömäksi. Pitikö hänen, synkästi kääntymällä pois täyttyneiden
toiveiden Sionista, epätoivon vallassa käydä aution kotinsa Emmaukseen
saamatta toivoa kirkkaamman päivän koittoa?
Mutta ajatellessaan tämän pyhän kohtauksen vertauskuvallisuutta ritari
muisti, että niiden kahden, jotka pimeydessä vaelsivat, ei kauan
tarvinnut vaeltaa yksin. Eräs hiljainen kulkija astui heidän luokseen,
hän tiesi kaiken, mutta teki helliä kysymyksiä; mestari, jota he
surivat, tuli itse heidän vierelleen.
Hugh d'Argentin mielestä tuntui, että jos näin todellinen matkakumppani
yhtyisi häneen ja Moraan tässä heidän synkässä tienhaarassaan, jos vain
heidän uskonnollaan olisi ollut sellainen elinvoima, silloin olisivat
he saaneet luoda elämään tosisilmäyksen, joka olisi paljastanut näiden
monivuotisten kärsimysten syyn ja osoittanut tien onneen, jonka täytyi
seurata. Silloin, ei vain kirkon ja piispan, vaan Kristuksen itsensä
siunaamina, -- hänen, joka Kanaan häissä tarjosi parhaan viinin, kun
maallinen juoma loppui -- silloin jättäisivät he taakseen rauenneiden
toiveiden tyhjän haudan ja yhdessä palaisivat ylimmän ilon Jerusalemiin.
Hugh laski kädestään miekan, ojensihe ja katsoi suoraan kultaiseen
päivänlaskuun.
Hän ei voinut sitä itselleen selvittää -- mutta jollakin tavoin oli
synkkyys keventynyt. Yksinäisyyden tunne oli haihtunut. Näkymätön
tuntui olevan hänen luonaan. Ja rukous virisi hänen avuttomassa
sielussaan, kuin voimakkaiden valkeiden siipien kohottava lyönti.
"Oi Jumala", sanoi hän, "sinä näytit minusta vieraalta, kun minä
kohtasin sinut oman elämäni tiellä. Minä tunnen sinut jumalallisena
lapsena, minä tunnen sinut ristiinnaulittuna, minä tunnen sinut
ylösnousseena ja taivaaseen astuneena, minne minun maalliset silmäni
eivät voi sinua seurata. Mutta jos sinä joskus olet astunut lähelle
jokapäiväisen elämän kivistä polkua, silloin ovat silmäni olleet
ummessa enkä minä ole sinua tuntenut."
Hugh seisoi liikkumattomana, katse kiinnitettynä päivänlaskun loistoon.
Ja hänelle tulivat mieleen, niin selvinä kuin olisi ne vast'ikään
lausuttu, isä Gervaisen sanat: "Hän elää aina meidän välimiehenämme."
Ritari kohotti kättään. "Oh, jos sinä elät", sanoi hän, "ja elävänä
tiedät kaiken, ja tietävänä rakastat, niin suo minun havaita läsnäolosi
-- suo minulle elämän ja rakkauden ilmestys, joka valaisee tämän
epätietoisuuden sumun."
* * * * *
Kun Hugh kääntyi takaisin työhönsä, tuntui niin raskas paino
vierähtäneen; hänen sydämeltään, että hän puhkesi lauluun, vaihtaessaan
uuden terän kirveeseensä.
Sitten meni hän nurkkaan, missä seisoi hänen hopeinen kilpensä.
Tähän saakka oli hän pitänyt silmänsä siitä poissa. Se herätti
hänessä ajatuksia, joita hän oli koettanut torjua. Mutta nyt istuutui
hän kiilloittamaan sitä, kunnes sen pinta loisti kuin peili. Ja
työskennellessään lausui hän itsekseen: "Mitä sanoi piispa? Että
minulle ei hopeakilvestä heijastunut muuta kuin omat ylpeät kasvoni.
Mutta minä sanoin vaimolleni, että minä näin siinä Jumalan kasvot tai
mitä minä sitä lähinnä tiedän, ja hänen takanaan lemmittyni kasvot,
ja jos minä en olisi asettanut kunnian vaatimusta ensi sijalle, olisi
rakkauteni häntä kohtaan tahrautunut".
Hugh seisoi niin, että hopeakilpi heijasti auringonlaskua, mutta
polvistuessaan toiselle jalalleen ei hän saattanut nähdä omaa
peilikuvaansa.
Pyöreä ja veripunainen aurinko, joka oli vaipumaisillaan taivaanrannan
alle, näytti hehkuvan esiin kilven syvimmästä sydämestä.
Hugh muisti kaksi säettä eräästä heprealaisesta runosta, jota rabbilla
oli tapana lausua auringonlaskussa: "Herra Jumala on aurinko ja kilpi:
Herra on antava armon ja kunnian, mitään hyvää ei hän ole kätkevä
niiltä, jotka vanhurskaasti vaeltavat. Oi kodittomien Jumala, autuas on
se, ken sinuun luottaa."
Ja silmät kohdistettuina kilpeen, kädet polven yli liitettyinä lausui
Hugh hiljaa: "Jumalan kasvot, rakkaani, tai mitä häntä lähinnä tiedän.
Ja hänen takanaan sinun kasvosi --"
Mutta hänen äänensä katkesi äkkiä. Hänen sydämensä hypähti, hänen
sormensa tarttuivat polveen; sillä jokin liikkui hiljaa kilven
loistavalla pinnalla, ja siitä katselivat häntä vastaan hänen
rakastamansa naisen kasvot.
Hugh'n olisi ollut mahdoton sanoa, mitenkä kauan hän liikahtamatta
tuijotti. Elämä pysähtyi sinä hetkenä eikä hän ollut tietoinen ajasta.
Mutta vihdoin Hugh painautui lähemmäksi, hänen oma tumma päänsä tuli
kilvessä näkyviin, ja sen yläpuolella, häneen päin kumartuneena, Mora,
joka loisti kauneimmassa valkeassa puvussaan kuin hääaamunaan, kädet
ojennettuina, silmät täynnä hellää ikävää.
"Ilmestys, jota minä anoin!" huusi ritari. "Oi Jumalani! Onko tämä
merkki sinun läheisyydestäsi? Onko tämä lupaus siitä, että vaimoni
tulee luokseni?"
Hugh kätki kasvot käsiinsä.
"Ei lupaus, Hugh", kuului hellä kuiskaus aivan hänen takanaan. "Merkki
Jumalan läheisyydestä ja todistus omastani. Hugh, oma rakas ritarini.
Vaimosi on tullut kotiin."
Hugh hypähti pystyyn ja kääntyi, yhäkin hän tuijotti epäuskoisena.
Mikään haamu se ei ollut. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään,
kauniina kuin hääaamunaan, jalokivinauha sitoi hänen hiustensa kullan.
Mutta Hugh'n silmät tavoittivat vain Moran katseen.
Kuitenkin pysyi hän loitolla.
"Mora?" kuiskasi hän. "Kotona? Jäädäksesi tänne? Oletko sitten saanut
toden näyn?"
"Oi Hugh!," vastasi Mora. "Minä olen katsonut syvään toden miehen
sydämeen. Minä olen havainnut itseni arvottomaksi sinun suuren
rehellisyytesi valossa. Minä olen nähnyt kaikkien muiden lankeavan,
mutta Hopeakilven ritarini seisovan horjumatta. Minä olen saanut nähdä
tämän niin omituisten olosuhteiden vallitessa, että minä nöyrästi
käsitän sen Jumalan sormeksi, joka osoittaa minulle hänen tahtonsa
tien. Ylpeyteni on lyöty tomuun. Oma tahtoni on isketty maahan. Mutta
rakkauteni sinua kohtaan on minulle tullut suurimmaksi asiaksi,
mitä naisen sydän voi tuntea. Sinun uskollisuutesi saattaa minun
epäilykseni häpeään. Ja niin saattaa vaimosi vihdoinkin tulla luoksesi
tuntematta epäilystä, vapisematta ja epäröimättä, hän on kaikkinensa
yksinkertaisesti vain sinun. Oh, Hugh, sinun omasi -- tehdäksesi
hänelle mitä mielit. Kaikki nämä vuodet -- sinua varten. Ota minut --
ah!... Oh, Hugh, sinun vaimosi! Onko tämä rakkautta, vai onko olemassa
jokin väkevämpi sana? Oi rakas mieheni, mitenkä vahvojen onkaan
sulkujen täytynyt olla, kun _tällainen_ voima on ollut patoutuneena
niiden taakse!"
* * * * *
Hugh vei hänet suuressa hallissa olevan lieden ääreen ja istutti hänet
tuoliin, jossa hänen äidillään oli tapana istua.
Ja yhä pidellen käsivarsiaan hänen ympärillään hän polvistui Moran
eteen, ja kohotti kasvonsa, joiden silmistä hehkui syvempi tuli kuin
intohimon haihtuva liekki.
"Madonna!" sanoi hän. "Kotini Madonna!"
Hän kumartui ja kohotti Moran hameen helman huulilleen.
"Ei priorittarena", sanoi hän, "vaan minun jumaloituna vaimonani."
Ja uudestaan kumartui hän ja painoi sen huulilleen.
"Ei nunnaparven kunnianarvoisena äitinä", sanoi hän, "vaan --"
Mora otti Hugh'n pään käsiensä väliin, kätkien hänen hehkuvat silmänsä
rintaansa vasten.
"Entä tuliko väkesi sinun mukanasi, Mora? Ja kuinka saatoit suorittaa
kolmen tunnin matkan tässä hääasussa? Ah, taivas minua auttakoon, Mora!
Sinä olet niin kaunis!"
"Vait!" vastasi Mora, "sinä rakas, hupsu mies! Taivas on auttanut
sinut vaikeampienkin vaiheiden läpi! Ei, minä ratsastin yksinäni ja
minulla oli vihreä ratsastuspuku ylläni. Tänne saavuttuani minä omassa
huoneessani vaihdoin ylleni tämän puvun."
"Omassa huoneessasi?" Hugh katsoi häneen hämmästynein silmin. "Täälläkö
-- omassa huoneessasi, Mora?"
Mora tunsi äidillistä hellyyttä, kun hän kumartui katsomaan näihin
hämmästyneisiin silmiin. Tällä kertaa tunsi hän olevansa vanhempi
ja viisaampi kuin Hugh. Kokemattomuuden tunne haihtui. Hänen hilpeä
mielensä sai hänet naurahtamaan vastatessaan.
"Armaani", sanoi hän. "Tuskinpa voisin tulla kotiin, ellei minulla
olisi huonetta mihinkä tulla! Martin näytti minulle sinun äitisi
entisen huoneen, ja joka päivä sinun poissa ollessasi hän ynnä minä
ratsastimme tänne, pannaksemme kaiken kuntoon sinun paluutasi varten.
"Kaiken kuntoon?" sanoi Hugh. "_Minun_ paluutani varten?"
Mora painoi huulensa hänen hiuksiinsa.
"Minä toivon, että se on sinulle mieleen, jalo herrani", sanoi Mora.
"Tule katsomaan."
Mora yritti nousta, mutta väkevin käsin pidätti Hugh häntä. Hänen
suuren voimansa täytyi päästä jotenkin purkautumaan, jottei hänen
lempeä rakkautensa tukehtuisi siihen. Ehkä hänessä myös äkkiä virisivät
hänen soturi-esi-isiensä villit vaistot.
"Minun täytyy kantaa sinua", sanoi hän. "Et askeltakaan sinä sinne
kävele. Omat jalkasi toivat sinut kryptaan, muut kantoivat sinut
sieltä. Ratsu kantoi sinut kotiin. Mutta omaan huoneeseesi, vaimoni,
kannan minä sinut yksin."
Mora olisi mieluummin kulkenut omin jaloin, mutta tänään halusi hän
täyttää kaikki Hugh'n toivomukset.
Kun Hugh kumartui hänen ylitseen, sanoi hän: "Kanna minut siis,
rakkaani, mutta älä pudota minua."
Hugh nauroi; ja hänen nostaessaan Moran tuolista syliinsä ja astuessaan
poikki suuren hallin, missä illanrusko vielä loisti, Mora äkkiä tiesi,
miksi Hugh oli tahtonut kantaa häntä: näin oli Hugh hänen omistajansa,
ja Mora tunsi olevansa kokonaan hänen.
Huoneen kynnyksellä Hugh seisahtui.
Taivuttaen päätään hän kosketti Moran huulia hellävaroen, ja kuiskasi
sitten hänen korvaansa: "Lausu uudelleen samat sanat, jotka lausuit
kymmenen päivää sitten, kun me aamun sarastaessa erosimme linnan
muurilla."
"Minä rakastan sinua", kuiskasi Mora ja sulki silmänsä.
Ja Hugh astui huoneeseen.