Kääntyessään pois valtatieltä ja ohjatessaan Iconin syrjäiselle
metsäpolulle huudahti Mora kerran toisensa jälkeen ääneen, sillä kukaan
ei ollut kuulemassa: "Minä menen mieheni luo ja minä haluan ratsastaa
yksin."
Miten ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan tämä meno miehensä luo, tämä
hänen syvempi antautuminen, tämä runsaampi palkitseminen.
Kun Mora oli mennyt hänen luokseen kryptassa, oli hänen ruumiinsa
kaihtanut häntä, hänen sielunsa oli häpeissään, nöyryytetty ja
vastahakoinen. Vain hänen tahtonsa oli saanut hänet kulkemaan
päätöksensä mukaista uraa, pidättänyt hänet paareilla, kunnes oli liika
myöhäistä huutaa ääneen tai palata takaisin.
Hurja ilo puistatti Moraa.
Pehmeä salaperäinen metsäpolku, joka poimutteli avarien lehväholvien
alatse, näytti loihdutulta. Iconin kaviot painuivat kaiuttomasti
sammaleeseen. Hiljaisuus tuntui olevan tulvillaan kuiskivaa elämää.
Jänis vihelsi mättäällä ja livahti tiehensä. Suuria lintuja lähti
odottamatta suhisevin siivin lentoon. Pelottomat pikkulinnut jäivät
oksilleen visertelemään.
Pensaiden ja paasien välissä oli hoppua, vilkkuvia, tarkkaavaisia
silmiä, elämää, joka itse näkymättömänä pysyi varuillaan. Mutta kaikki
nämä vaihtelevat äänet, mitä luonto siroitteli metsän siimekseen,
vain korostivat suurta hiljaisuutta, äärimäistä yksinäisyyttä,
ihmisasuntojen kaukaista etäisyyttä. Verkalleen huojuvien lehvien
lomitse lankesi päivänvalo kultaisina kimppuina tai vaihtelevina
keltaisina läikkinä alas metsäpolulle.
Ratsastajatarta värähdyttävä ilo tuntui siirtyvän ratsuun. Se nelisti
yli nummen ja sitä oli vaikea saada pidätetyksi, kun kuljettiin
hankalien kallioiden lomitse tai äkkiä käännyttiin odottamattomaan
suuntaan.
Mora ratsasti kuin unissaan. "Minä menen mieheni luo!" huusi hän
metsään, "ja minä tahdon ratsastaa yksin!" Ja äkkiä puhkesi hän
veisaamaan vastustamatonta ylistysvirttä: "Jesu dulcis memorial" Ja kun
hän vaikeni, vastasivat näkymättömät kuoripojat lehväholvista: "Dulcis,
dulcis!" Ja joka kerran kuin Icon kuuli hänen äänensä luimisti se
korviaan ja ravasi ripeämmin.
Vähän ennen kuin tultiin perille laskeutui tie metsän sisustassa
olevaan syvänteeseen.
Tänne pääsivät päivänsäteet tuskin tunkeutumaan, polku kävi hankalaksi
ja livettäväksi, vesisuoni pulppusi esiin irtokivien välistä.
Icon haki huolellisesti tietään, mutta siitä huolimatta se vähän väliä
kadotti sen näkyvistään.
Äkkiä jokin kookas villieläin syöksyi ryskien esiin pensaikosta.
Kuului raskaita askeleita Iconin askelten rinnalla, puunrunkojen takana.
Mutta tämä varjojen laakso ei pystynyt, herättämään kammoa naisessa,
jonka sydän oli päässyt niin suloiseen rauhaan.
Jätettyään taakseen epäilyn ja epäröinnin synkät seudut kohosi hän nyt
voittoisana luottamuksen ja varmuuden siivillä.
"Minä ratsastan mieheni luo", kuiskasi hän, kuin olisi näissä sanoissa
ollut loihtu, joka herätti hänessä tunnon Hugh'n väkevästä syleilystä,
"ja minä tahdon ratsastaa yksin."
Taputtaen hiljaa ratsun lumivalkean kaulan kaarta ja kuiskaten lempeitä
sanoja sen levottomiin korviin hän yllytti sitä eteenpäin.
Vihdoin kiersivät he suuren harmaan paaden ympäri, ja metsätie alkoi
taas kohota.
Ilosta hirnahtaen luimisti Icon korviansa ja yltyi ravaamaan.
He kiisivät polkua ylös, ulos päivänpaisteeseen, avoimelle maalle.
Tässä oli nummi! Tässä oli valtatie, vihdoinkin! Ja tuolla kaukana
Hugh'n linnan harmaat muurit ja kotiportti.
* * * * *
Ritarin uskottu kasvatusveli, Martin Goodfellow piteli Iconin
suitsia, hämmästyneenä, mutta kuitenkin iloisesti toivottaen Moran
tervetulleeksi, kun tämä pihalla laskeutui satulasta. Hän hyväili
ratsun turpaa ja painoi poskensa sen niskalle. Tällä hetkellä täytyi
hänen peittää onnelliset silmänsä tältäkin uskolliselta kumppanilta,
johon hän oli tottunut täydellisesti luottamaan.
"Icon, sinä uljas ja kaunis!" kuiskasi hän. "Sinä olet tuonut minut
tänne, missä halajan olla. Sinun jalkasi olivat melkein yhtä nopeat
kuin minun haluni."
Sitten hän kääntyi, kuiskaten kiiruusti:
"Martin, missä on mieheni? Mistä minä löydän sir Hugh'n?"
"Rouva", vastasi Martin, "minä näin hänet viimeksi asehuoneessa."
"Asehuoneessa?" tiedusteli Mora.
"Se on suureen halliin avautuva huone, jonka akkunat ovat länteen käsin
ja josta portaat, johtavat alas pihalle."
"Kuten minunkin huoneestani?"
"Asehuoneen ovi on vastapäätä teidän huoneenne ovea, kreivitär. Koko
halli on niiden välissä."
"Voinko minä päästä huoneeseeni, menemättä halliin tai kulkematta
asehuoneen akkunain editse? Minä tahtoisin vapautua matkatomustani,
ennenkuin näyttäydyn sir Hugh'lle."
"Menkää oikealle ja sitten ruokahuoneen kautta, silloin pääsette
puutarhaan ja huoneeseenne vieville portaille asehuoneen tuolla puolen."
"Hyvä. Älä mainitse kenellekään minun tulostani, Martin. Minulla on
huoneeni avain. Onko sir Hugh pyytänyt sitä?"
"Ei, rouva, eikä hän myöskään tiedustanut, kuinka usein me olimme
käyneet täällä. Me tulimme linnaan tuskin kaksi tuntia sitten. Ritari
kylpi ja vaihtoi tomuiset vaatteensa; sitten söi hän päivällistä
yksinään. Senjälkeen meni hän asehuoneeseen."
"Milloinka näit hänet viimeksi, Martin?"
"Kaksi minuuttia sitten, rouva. Minä tulin juuri hallista."
"Mitä hän teki, Martin?"
Martin Goodfellow epäröi. Hän tiesi hieman mitä rakkaus on, ja naisista
senverran kuin kunniallinen mies saattaa tietää. Hän saattoi aavistaa,
mitä Mora odotti ritarin tehneen. Ja hänellä oli suuri kiusaus kuvata
sir Hugh lemmenjättönä ja murheisena.
Hän katseli itseensä kohdistettuihin kirkkaihin silmiin, vilkasi lujaan
käteen, joka hyväillessään Iconin niskaa oli hetkeksi pysähtynyt
paikalleen, ja sitten hän päätti, että vaikka totuus epäilemättä tulisi
olemaan odottamaton, niin vale varmastikin olisi epäviisas.
"Totta puhuen", sanoi Martin Goodfellow, "koetteli sir Hugh
haarniskaansa ja teroitti taistelukirvestä."
* * * * *
Astuessaan ruokahuoneen viileään hämärään tunsi Mora hyvin selvää
hämmästystä. Hän oli kuvaillut. Hugh'ta yksinäisessä kodissaan,
hemmottelemassa ikävöivää sydäntään alakuloisen lietensä ääressä.
Hän oli kuvaillut itsensä hiljaa tulevan hänen taakseen, laskevansa
hellästi kätensä hänen kumartuneille hartioilleen, ja kun Hugh sitten
kohottaisi katseensa, joiden syvä epätoivo vaihtuisi ihmetteleväksi
iloksi, sanoisi hän: "Hugh, minä olen tullut kotiin."
Mutta nyt astuessaan ruokahuoneen kautta Mora totesi, ettei hän
taaskaan ollut arvannut oikein rakastamaansa miestä.
Hugh ei ollut se, joka jäi murehtimaan menetettyä onnea. Jos hän
lopultakaan ei saanut Moraa, oli hän valmis tässä, kuten kaikessa
muussakin, miehenä kulkemaan tietänsä suoraan eteenpäin, turhan surun
pidättämättä.
Taaskin Moran ylpeys siitä, että Hugh oli uljaampi kuin hän oli
kuvaillut, sai hänen rakkautensa hehkumaan, joskin tämä samalla
nöyryytti Moraa itseään. Riemukas ilo sädehti Moran kasvoilla hänen
astuessaan parvekkeen kautta, joka kylpi päivänpaisteessa, huoneeseen,
jonka hän oli pannut kuntoon Hugh'n poissa ollessa.
Kaikki oli siten, kuin hän oli sen jättänyt. Mora sulki oven, josta
hän oli tullut, ja avasi äänettömästi toisen, josta mentiin suureen
halliin. Halli oli hämärä ja autio, mutta asehuoneeseen vievä ovi oli
raollaan.
Kultainen valojuova tulvi puoliavoimesta akkunasta sisään.
Mora kuuli aseiden helinää. Hän ei saattanut nähdä Hugh'ta, mutta
seistessään oman ovensa pielessä hän saattoi kuulla, että Hugh
työskennellessään lauloi katkelmaa Blondelin viimeisestä laulusta.
Sykkivin sydämin Mora kääntyi ja sulki ovensa.