Matkan päästä, akkuna-aukon kautta he katselivat toisiaan silmiin --
Mora seisoi kesäisen päivänpaisteen täydessä loistossa, kukoistavan
naisellisuuden säteilevänä ilmestyksenä -- Hugh pitosalin varjossa,
laihtuneena ja tomuisena, mutta silmissä kuitenkin sen lemmen liekki,
joka ei koskaan petä. Mutta Moran kiinnittäessä katseensa näihin
tummiin silmiin ne värähtivät, muuttuivat ja kääntyivät pois, kuin
eivät ne kauemmin sietäisi nähdä edessään olevaa päivänpaisteista
ilmestystä.
Ääretön sääli täytti Moran sydämen. Hän luuli olevansa varma, että Hugh
aikoi pettää hänet, mutta tämä petos oli liikuttava senkautta että
Hugh'n oman rakkauden voima teki kiusauksen ylivoimaiseksi.
Nopeasti riensi Mora pitosaliin, kiiruhti Hugh'n luokse, kiersi
käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja kurkotti huulensa hänelle.
"Minä kiitän Jumalaa, rakkaani", sanoi hän, "että hän on sallinut sinun
terveenä palata luokseni."
Hugh kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä vastaansa.
Mutta hänen päänsä pysyi pystyssä. Hänen niskalihaksensa tuntuivat kuin
raudalta Moran sormiin. Hän saattoi nähdä syvennyksen Hugh'n leuassa,
hänen huuliensa ankaran viivan. Mutta hänen katseensa oli kääntynyt
pois.
Mora tunsi suurta halua sanoa: "Hugh, piispan ensimäinen kirje, joka
hukkui matkalla, on joutunut minun käsiini. Minä tiedän jo totuuden
näystä."
Mutta sensijaan Mora takertui hänen kaulaansa huutaen: "Suutele minua,
Hugh! Suutele minua!"
Hän ei saanut riistää mieheltään mahdollisuutta osoittautua
vilpittömäksi. Ja jos tämä aikoi pettää hänet, oli parempi että hän
teki sen Moran tieten, kuin että tämä ainaisesti saisi kiusata itseään
kysymyksellä: "Jos minä _en_ olisi puhunut, olisiko hän silloin
vaiennut?"
Mutta niin kauan kuin Hugh oli hänen ja hänen kunniansa tahriintumaton,
ikävöi Mora hänen huultensa kosketusta.
"Suutele minua", kuiskasi hän uudelleen, tietämättä kuinka monin
kerroin vaikeammaksi hän siten teki Hugh'n olon.
Mutta Hugh irroitti käsivartensa hänen ympäriltään, otti hänen kasvonsa
käsiensä väliin, ja katseli häntä kauan silmiin, omissaan sellainen
jäytävä kaipaus ja murhe, että Moran sydän seisahtui. Ja samalla
kun Mora sulki silmänsä, jotka läheisyyden vuoksi vain hämärästi
havaitsivat Hugh'n, tunsi hän tämän huulet omillaan.
Tällä hetkellä ei Mora tajunnut mitään muuta kuin että hän oli Hugh'n.
Sitten hänen ajatuksensa kiisivät takaisin hetkeen, jolloin he
viimeksi olivat näin seisseet yhdessä. Taaskin tuntui kostean maan
ummehtunut haju heidän ympärillään; taaskin rakkaus ja sääli raateli
Moran sydäntä; taaskin luuli hän näkevänsä Hugh'n astuvan pimeydestä
helmenkarvaiseen valoon, joka hiipi kryptasta alas -- ja hän tajusi,
että tähän toiseenkin suudelmaan sisältyi enemmän eron ahdistusta kuin
yhtymisen hurmaa.
Ennenkuin Mora vielä oli ehtinyt selvittää itselleen asemaa, oli Hugh
päästänyt hänet, irroitti lempeästi hänen kätensä kaulaltaan ja vei
hänet tuolille istumaan.
Sitten pisti Hugh käden poveensa, ja hänen vetäessään sen takaisin näki
Mora hänen kämmenellään jotain, joka kimalsi kun valo lankesi siihen.
Ja Hugh puhui, seistessään Moran edessä, silmät kohdistettuina siihen,
mitä hänellä oli kädessään.
"Mora, minun on pakko kertoa sinulle outoja asioita, jotka, kuten
suuresti pelkään, tulevat aiheuttamaan sinulle paljon surua ja
levottomuutta. Mutta ensin minä tahdon antaa sinulle tämän, jonka
piispa on lähettänyt sinulle monin rakkain tervehdyksin; ja hän käskee
minun myös sanoa sinulle, että jos sinä, kun olen puhunut asiani,
haluat palata Worcesteriin, tulee hän itse sinua vastaan, lausuu
sinut tervetulleeksi, johdattaa sinut luostariin ja asettaa sinut
uudelleen Valkoisten sisarten priorittareksi kaikella asianmukaisella
juhlallisuudella. Minä lausun tämän sinulle heti, säästääkseni sinulta
mahdollisimman paljon järkytystä ja ahdistusta, kun kuulet sen, minkä
nyt täytyy seurata."
Polvistuen Moran eteen laski Hugh jalokiviristin hänen helmaansa.
"Vaimoni", sanoi hän yksinkertaisesti, puhuen matalalla äänellä ja
kumartunein päin, "ennenkun puhun sinulle enemmän, tahdon sinun
tietävän, että olet vapaa palaamaan takaisin siihen tilanteeseen,
jossa vanhan maallikkosisaren, Mary Antonyn näky, ensinnä ryhtyi sinun
kohtaloasi ohjaamaan. Senvuoksi minä tuon sinulle takaisin ristin, joka
sinulla oli Valkoisten sisarten priorittarena."
Mora nauroi ääneen helpotuksen tunteen herättämän suuren iloisuuden
vallassa; ylpeys, jota hän tunsi Hugh'sta, hurmasi häntä.
"Kuinka voi _sinun vaimosi_ olla Valkoisten sisarten prioritar?"
huudahti hän, ja painoi Hugh'n päätä rintaansa vasten, sille kohdalle,
missä risti tavallisesti lepäsi, ja kyyneliä ja suudelmia satoi Hugh'n
hiuksiin,
Ja tuokion ajan Hugh, kasvot painettuina Moraa vastaan, vastasi
hänelle, puhuen ylitsetulvivia lemmen sanoja.
Sitten hän taas sai itsensä hillityksi.
"Oh, vaikeaa, rakkaani!" sanoi hän. "Älä pidätä minua! Päästä minut
taikka minä kautta pyhän Neitsyen nytkin petän tehtävän, joka minulla
on edessäni."
"Herramme, joka tuntee miehen sydämen", sanoi Mora, "on tehnyt mieheni
niin voimakkaaksi, ettei hän lankea."
Mutta hän päästi Hugh'n kuitenkin ja ritari nousi seisomaan hänen
eteensä.
"Kirje, jonka veli Philip toi minulle", alkoi hän, "kertoi minulle
asian, jonka minä nyt vuorostani tahdon kertoa sinulle. Mutta
minä en voinut puhua siitä sinulle, ennenkuin tunsin sen kaikkine
yksityiskohtineen ja olin neuvotellut piispan kanssa sen mahdollisista
vaikutuksista sinun tulevaisuuteesi. Siitä aiheutui minun äkkinäinen
lähtöni Worcesteriin. Sen minkä minä nyt sinulle kerron, olen minä
kaikissa yksityiskohdissaan kuullut piispalta meidän salaisissa
keskusteluissamme. Vain hän ynnä minä tunnemme asian."
Ja kädet ristissä rinnalla, katse kiinnitettynä akkunasta näkyvään
aurinkoiseen puutarhaan, äänessään syvä suru, masennus, jopa toisinaan
kammokin Hugh d'Argent kertoi luullun näyn koko tarinan; alkoi
mainitsemalla, kuinka Mary Antony oli kätkeytynyt sisäkammioon, ja
kuinka tämä oli pelännyt kunnianarvoisan äidin vuoksi, kuten hän oli
piispalle kertonut, kuinka piispan satunnainen huomautus oli saanut
eukon keksimään taitavan suunnitelmansa, jonka kautta prioritar
pakoitettaisiin ottamaan vastaan onnensa.
Ja kun Hugh kertoi asian, laskeutui pyhän häväisy kuin synkkä varjo
heidän välilleen, himmentäen heidän rakkautensakin loiston. Ja kun
tämä ei enää Moraa huikaissut, joutui hän nyt tarkastelemaan toista
niistä kahdesta mahdollisuudesta, jotka hänellä oli edessään: Jos pyhä
Neitsyt todellisuudessa ei ollutkaan ihmeellisellä tavalla ilmaissut
hyväksymistään siihen, että Mora poistuisi luostarista, niin mitä
oikeutta oli hänellä jäädä maailmaan?
Nyt Hugh ryhtyi kertomaan vanhan maallikkosisaren täydestä
tunnustuksesta ja kuolemasta. Hän esitti sen kunnioittavan
koruttomasti. Ainoakaan piispan huumorin välkkeistä ei heijastunut
ritarin kuvauksesta.
Ja sitten hänen äänensä äkkiä vaikeni. Tarina oli kerrottu.
* * * * *
Mora oli istunut eteenpäin kumartuneena, hänen oikea kyynärpäänsä
nojasi polveen, hänen leukansa lepäsi vasemman käden kämmenellä, hänen
vasen kätensä sormieli hänen helmassaan olevaa ristiä.
Hän kohotti katseensa.
"Hugh, sinä et ole yhtään maininnut mikä käsitys piispalla oli siitä,
millä tavoin tämä vaikuttaisi minuun. Kehoittiko hän sinua kertomaan
minulle totuuden kokonaisuudessaan?"
Ritari epäröi.
"Ei", myönsi hän lopuksi, kun hän ei voinut välttää vastausta. "Kuten
tiedät, oli piispa alusta saakka pitänyt aikaisempaa kihlaustasi ja
sisaresi petosta riittävinä vapauttamaan sinut kaikista valoista, joita
tämä kavallus oli aiheuttanut. Paavin lupakirjalla varustettuna ei
piispa pitänyt mitään jumalallista ilmestystä tarpeellisena ja alusta
saakka puuttui häneltä usko tämän vanhan maallikkosisaren näkyyn. Mutta
kun hän tiesi kuinka suuren arvon sinä sille annoit, pelkäsi hän sinun
mielenrauhasi järkkyvän, jos saisit kuulla totuuden kokonaisuudessaan."
"Kehoittiko hän sinua olemaan kertomatta minulle totuutta, Hugh?"
"Rakkaudesta sinua kohtaan, Mora, hellästi huolehtien sinun onnestasi,
neuvoi piispa minua olemaan sitä kertomatta."
"Hän olisi tahtonut, että sinä yhdessä hänen ynnä Mary Antonyn kanssa
olisit ollut osallisena minun jatkuvassa pettämisessäni?"
Hugh oli rehellinen ystävä.
"Hän olisi tahtonut minua yhdessä itsensä kanssa takaamaan sinulle
jatkuvan rauhan, Mora", sanoi hän jyrkästi.
Tämä jyrkkyys oli Moran mieleen. Niin suuresti ihaili Mora ritariaan
siitä, että tämä oli voittanut siinä, missä Mora varmasti oli luullut
hänen lankeavan, niin suuresti halveksi hän itseään siitä, että oli
arvostanut Hugh'n luonteen niin halvaksi, että hän olisi saattanut
langeta maahan ja syleillä Hugh'n jalkoja! Mutta hänen täytyi päästä
selvyyteen ja mielenrauhaan!
"Kuinka tulit siis sinä, Hugh, kertomaan minulle sellaista, mikä voi
saattaa vaaranalaiseksi paitsi minun rauhani myös sinun oman onnesi?"
"Mora", lausui ritari, "jos olen tehnyt väärin, suokoon pyhä Neitsyt
minulle anteeksi ja vahvistakoon sinua. Mutta minä en voinut ottaa
vastaan onneani, kun tiesin että minä siitä sain kiittää sinua
kohtaan harjoitettua petosta. Meidän rakkautemme perustana täytyy
olla täydellinen todenmukaisuus. Ja mehän olemme molemmat käsittäneet
näyn jumalalliseksi. Minä olen sinun nähtesi polvistunut kiittämään
pyhää Neitsyttä tästä erikoisesta armosta, joka oli minun onnekseni
suotu. Mutta nyt kun tiesin sen olleenkin vain herjaavaa petosta, minä
olisin joka kerran, kun kuulin sinun iloiten puhuvan tästä erikoisesta
armosta, siunaavan Neitsyttä hänen laupeutensa vuoksi, vaikenemiseni,
mykän myöntymyksen! kautta tullut herjaukseen uudelleen syypääksi.
Ja kun sinä tuona ihmeellisenä hetkenä, jonka jo lupasit lähestyvän,
jolloin sanoisit minulle: 'Ota minut! Minä olen aina ollut sinun. Pyhä
Neitsyt on pitänyt minut sinua varten!' olisi kunniani tahraantunut
ainaiseksi, jos minä vaikenemalla olisin käyttänyt hyväkseni sinun
uskoasi sanoihin, jotka tuo vanha nunna oli itse keksinyt ja pistänyt
pyhän Neitsyen suuhun. Piispa piti minua itsekkäänä, kun minä enemmän
varjelin kunniaani kuin ikävöin sinua. Hän sanoi, etten minä nähnyt
muuta kuin omat ylpeät kasvoni hopeakilpeni kirkkaassa kuvastimessa.
Mutta" -- ritari kohotti oikeaa kättään ja puhui juhlallisella äänellä
-- "ehkäpä minä siinä näenkin Jumalan kasvot tai ne mitä tiedän niitä
läheisimmiksi; ja niiden takana minä näen sinun kasvosi, oma armaani.
Minun korkein tarpeeni on asettaa se, mitä minä olen velkapää omalle
kunnialleni ja meidän keskinäiselle luottamuksellemme, yli oman onneni
ja ikävöintini. Minä häpeäisin kutsua sinua vaimokseni, jos tekisin
toisin, ajatella sinua kotini haltijaksi ja sydämeni kuningattareksi."
Moran käsi oli hapuillut piispan kirjettä, mutta nyt hän antoi sen
pysyä piilossaan. Hän ei saattanut himmentää ritarin tänä hetkenä
saavuttamaa ylvästä voittoa, puhumalla omasta ennakkotiedostaan. Jos
Hugh olisi langennut, olisi hänen täytynyt ottaa esiin ensimäinen
kirje. Mutta kun Hugh osoittautui uskolliseksi, saattoi se kernaasti
jäädä odottamaan.
Syntyi pitkä vaitiolo. Ristiä sormiellen katseli Mora eteensä
näkemättömin silmin. Hugh oli huomaavinaan, että tämä hänen korkean
virkansa merkki Moran silmissä oli käynyt ylen merkitseväksi.
"Puku on täällä myös", sanoi Hugh.
"Mikä puku?" kysyi Mora hämmästyneenä.
Hugh viittasi paikkaan, jonne hän oli sen asettanut: vaipan, hunnun,
hilkan, vyön -- Valkoisten sisarten nunnakunnan priorittaren puvun.
Mora käänsi hämmästyneen katseensa siihen. Sitten hän kiireesti katsoi
pois.
"Piditkö sinä itse, Hugh, tarpeellisena näkyä, jotta minulla olisi
ollut oikeus poistua luostarista?"
"En", huusi Hugh. "Ensi hetkestä saakka minä pidin sinua omanani Luojan
silmien edessä."
"Arveletko sinä nyt, että kun näky ei ollutkaan mikään näky, minun on
palattava sinne takaisin?"
"En!" sanoi ritari -- ja sana putosi kuin sotakirveen isku.
"Odottaako piispa minun palaavan?"
"Kyllä", vastasi ritari, tyytymättömänä siihen, että Mora nyt oli
muuttanut kysymystensä muotoa.
"Hän odottaa sitä", mietiskeli Mora. "Hän on varma minun paluustani.
Hän muistaa minun itsepäisen luonteeni ja käskevän tahtoni. Hän muistaa
kuinka minä revin rikki paavin lupakirjan ja poljin sitä jaloillani.
Hän tietää minun sanoneen, ettei minulle riitä muu kuin jumalallinen
ilmestys. Ja hän tuntee hyvin nunnan sydämen; ja kun minä kysyin
häneltä, voiko nunnan sydän tulla samanlaiseksi kuin toisten naisten
sydän, hän hurskaasti huudahti: 'Taivas siitä varjelkoon!'"
Pieniä hilpeyden värähdyksiä näkyi Moran silmäkulmassa. Piispa olisi
huomannut ne ja hymyillyt niille vastaan. Mutta synkkä ritari ei niitä
huomannut.
"Mora", sanoi hän, "minä annan sinulle vapauden. Minä en katso minkään
petoksen ja vilpin kautta syntyneiden lupausten sinua sitovan.
Minä asetan sinun mielenrauhasi omaa tyydytystäni ylemmäs, sinun
hyvinvointisi omien halujeni edelle. Antaessani sinulle vapauden,
armas, annan minä sinulle vapauden valita. Mutta kun minä rakastan
sinua näin, en minä voi jäädä tänne ja samalla jättää sinut vapaaksi.
Lykkäytymisen aiheuttama pelkoni kahlehtisi sinua. Senvuoksi aion minä
nyt ratsastaa omaan kotiini. Martin tulee mukaani. Mutta hän palaa
huomenna kysymään, onko mitään sanomaa minulle, ja samoin kunakin
seuraavana päivänä. Piispa myönsi neljän päivän harkinta-ajan. Jos sinä
päätät palata luostariin, kehoittaa hän sinua ratsastamaan viimeisen
osan matkaa täydessä asussasi, virkaristi rinnallasi. Hän tulee sinua
vastaan neljän peninkulman päähän Worcesterista, ratsastaa kanssasi
juhlallisesti luostariin ja ilmoittaa siellä, että kun korkeampi
tehtävä, johonka Pyhä Isä kutsui sinut, nyt on täytetty --"
"Täytettykö, Hugh?"
Ritari hymyili masentuneesti. "Minä vain toistan piispan sanoja,
Mora. Hän tarkoittaa, että hän asettaa sinut uudelleen nunnakunnan
priorittareksi. Koko luostari on siitä iloitseva, sanoo hän, ja hän on
itse pitävä huolen siitä, että kaikki käy sinulle hyvin."
"Nämä suunnitelmat ovat huolellisesti laaditut. Hugh."
"Ihmiset, jotka rakastavat sinua, ovat ne laatineet, Mora."
"Kuka ratsastaa kanssani täältä Worcesteriin?"
"Martin Goodfellow ja pieni joukko omaa väkeäsi. Nopea sanansaattaja
lähtee edeltä ilmoittamaan piispalle sinun tulosi."
"Entä miten käy sinun?" kysyi Mora. "Minun?" toisti ritari, ikäänkuin
sana olisi ollut vailla merkitystä. "Minä lähden pois, hakemaan jotain
jaloa asiaa, jonka puolesta voin taistella, rukoillen, että Jumala
sallisi minun kaatua taistelussa."
Mora painoi yhteenliitetyitä käsiään rintaansa, missä Hugh'n pää oli
levännyt.
"Ja jospa minä huomaan, etten voikaan palata, Hugh? Jos minä päätän
jäädä?"
Hugh käännähti ympäri ja katsoi Moraan.
"Mora, onko jotain toivoa? Piispa sanoi, ettei sellaista ollut yhtään?"
"Hugh", vastasi Mora hitaasti, kovin vakavasti puhuen, "eikö minun pidä
saada tosi näkyä, joka opastaisi minua tässä pulmassani?"
"Pyhä Neitsyt sen suokoon", sanoi Hugh. "Jos sinä päätät jäädä, riittää
yksi sana tuomaan minut takaisin. Ellet, Mora -- on tämä meidän
lopullinen eromme."
Hugh astui askelen eteenpäin.
Mora peitti kasvot kädellään. Silmänräpäyksessä olisivat Hugh'n
käsivarret saattaneet kiertyä hänen ympärilleen. Hän ei enää olisi
voinut kestää kolmatta jäähyväissuudelmaa. Hän ei vielä ollut
selvittänyt itselleen toista kysymystään. Mutta -- oli näky mikä
tahansa -- jos Hugh nyt koskisi häneen, niin hän antautuisi.
"Mene!" kuiskasi hän. "Sääli minua ja mene! Nunnan sydän on kärsivä
tämänkin. Mutta minä pyydän sinua säälimään naisen sydäntä!"
Mora kuuli ritarin nyyhkytyksen, kun hän polvistui, ja vei Moran hameen
liepeen huulilleen.
Sitten kuuli Mora hänen astuvan ovelle.
Ja kohta kajahtelivat hevosen kaviot kivityksellä.
Mora vapisi kiireestä kantapäähän, mutta hän astui akkunan ääreen,
mistä näkyi pihalle.
Mark sulki juuri porttia. Zachary nousi mahtipontisena ylös portaita.
Hugh, hänen miehensä -- Hugh, jonka uskollisuus kävi yli kaiken
odotuksen -- tuo rakas Hopeisen Kilven ritari -- oli ratsastanut pois,
yksin, kotiin, jonne hän niin palavasti oli halunnut viedä Moransa --
yksin, ja hänen rakkautensa oli toivoton, sydämensä tyydyttämätön,
mutta kunniansa tahraton.
Kääntyen pois akkunasta otti Mora nunnapukunsa ja ristinsä ja
astui makuuhuoneeseensa, jossa hänellä nyt oli yksinäisyydessään
ratkaistavana vaikea toinen kysymyksensä.