Uusi- ja ihmeellinen oli se maailma, jonka Mora kohtasi kääntyessään
kappelista pois ja ohjatessaan askeleensa kotiinpäin.
Hän oli tottunut pitämään kiusausta itseäänkin synnillisenä, mutta
nyt tuo pyhä sana "kaikissa kiusauksissa koeteltu kuten mekin" näytti
puhdistavan tämän sieluntilan, kunhan hän vaan saattoi siihen lisätä
voittoisasti: "ja kuitenkin synnitön".
Astuessaan kiireisin askelin ruohoisia polkuja myöten kanervan lomitse
tunsi hän Näkymättömän kulkevan vierellään.
Omituiselta tuntui, että hän ulkona maailmassa oli oppinut tuntemaan
Näkymättömän alituisen läsnäolon suloisen salaisuuden, jota hän
ei ollut luostarissa tajunnut. Usein kun hänen velvollisuutensa
luostarissa olivat vaatineet häntä poistumaan kammiostaan, kun hän
oli kävellyt maanalaista tietä tuomiokirkosta palatessaan tai kun hän
vain virkistyksekseen oli astellut luostarin puutarhassa, kaipasi
hän kappelin pyhää hiljaisuutta, tai omaa kammiotansa, missä hän sai
polvistua pyhän Neitsyen alttarin eteen ja tajuta hänen sydämensä
taivaallisen puhtauden, missä hän sai langeta maahan ristiinnaulitun
kuvan eteen, kiinnittää katseensa tähän lävistettyyn jalkaan ja
pakoittaa kylmän sydämensä käsittämään sen valtavan totuuden, että
jumalallinen Vapahtaja näin oli riippunut ja kärsinyt hänen syntiensä
vuoksi.
Hän oli sen hetkittäin tajunnut kammiossaan tai valvoessaan luostarin
kappelissa tai katsellessaan tuomiokirkon parven korkeudesta
pääalttaria, palavia kynttilöitä, huojuvia suitsutusastioita ja
kuunnellessaan munkkien laulua ja hopeakellon kilinää. Mutta silloin
oli hän päässyt tajuamaan sen vain oman tahtonsa kautta. Itsetietoisen
ponnistuksen lakattua tämä tajunta haihtui, ja hänen sydämensä oli
tuntunut entistäänkin kylmemmältä, hänen henkensä entistä enemmän
lamaantuneelta. Jota suuremmalla ponnistuksella hän oli itsessään
koettanut herättää tätä tajuntaa, sitä täydellisemmin oli se sen
lakattua häneltä haihtunut.
Mutta nyt, tässä uudessa ihmeellisessä kokemuksessa hän ei tarvinnut
mitään ponnistusta. Hän oli vain odottanut, ja jokainen hänen olentonsa
huokonen oli ollut valmis ottamaan vastaan. Ja nyt tunsi hän todellakin
Näkymättömän läsnäolon itsessään ja ympärillään. Ylösnoussut Kristus
astui hänen vieressään. Mikään verho ei enää häntä estänyt tajuamasta
Häntä, sillä luvattu parakleetti täytti hänet, poisti sumun hänen
sielunsa silmistä ja kuiskasi hänen hehkuvassa sydämessään: "Hän on
Herra!"
"Tämän äänen me kuulimme", kirjoitti pyhä Pietari, "ollessamme hänen
kanssaan pyhällä vuorella." Morakin oli ensinnä kuullut sen siellä;
mutta hänen sieltä laskeutuessaan se yhä oli hänen luonaan. Lintujen
laulu, virran kohina, honkien humina, mehiläisten surina, koko luonto
tuntui lausuvan: "Hän on Herra!"
* * * * *
Murhe, kärsimys, pettymys ehkä odottivat häntä alhaalla, mutta
Näkymättömän kulkiessa hänen vieressään ja hänen äänensä kuuluessa
hänen sisässään hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi kohtaamaan ja
voittamaan ne.
Puolipäivän aikaan hän taas oli puutarhassaan, tyvenin ja seesteisin
mielin; samalla hän sykkivin sydämin odotti, saapuisiko Hugh
päivänlaskussa perille. Ja Mora kummeksi, mitä tehdä, jos Hugh, jonkun
tekosyyn avulla selittäisi matkansa Worcesteriin ja pettäisi hänet
kuten muut olivat hänet pettäneet.
Ja näin itseltään kysyessään Mora verkkaan astui parveketta kohti.
Hetkeksi hän seisahtui paikalleen punnitsemaan tätä kovaa kysymystä,
kohdistaen katseensa korkeisiin kukkuloihin.
Mutta samassa jokin sai hänet kääntymään ja katsahtamaan pitosaliin
päin, ja siellä -- samassa paikassa missä Hugh heidän erotessaan
oli polvistunut, pyytäen Moran siunausta -- seisoi sama Hugh, kädet
ristissä, katse kiinnitettynä Moraan, odottaen, että tämä huomaisi
hänet.