Yhdeksäntenä päivänä Hugh'n lähdöstä, sinä päivänä, jolloin hän
nopeasti ratsastamalla saattoi saapua ennen päivänlaskua, nousi Mora
aikaisin vuoteesta.
Samana tuntina, jolloin hän oli tottunut soittamaan luostarin kelloa,
käveli hän kiiruusti yli nummen ja kapusi yli kanervapeittoisten
kumpujen.
Hänen mieleensä oli muistunut pieni kappeli korkealla vuoristossa,
missä asui pyhä erakko, jolle oli hankkinut suurta mainetta hänen pyhä
elämänsä, hänen viisautensa antaessaan hengellisiä neuvoja ja hänen
taitonsa sairaita hoivatessaan.
Mora oli tullut ajatelleeksi, rukoillessaan ja mietiskellessään läpi
yön, että jos hän voisi tehdä täyden tunnustuksen tälle pyhälle
miehelle, voisi tämä kenties luoda valoa hänen sekavaan ahdinkotilaansa.
Tämä toivo täytti hänet innolla kävellessään eteenpäin.
"Luo valoa pimeyteeni! Ohjaa minut selkeälle tielle!" niin huusi hänen
ahdistunut sielunsa.
Hänen oli mielestään punnittava kahta mahdollisuutta. Ensinnäkin
kysymystä, tulisiko Hugh piispan neuvosta vaikenemaan, siten joutuen
petokseen osalliseksi. Toiseksi asemaa, johonka hän oli joutunut,
tämän petoksen perusteella jätettyään luostarin. Mutta tällä hetkellä
edellinen kysymys oli niin verrattomasti paljon tärkeämpi, että Mora
havaitsi jättävänsä toisen vallan taka-alalle, sallien sen jäädä
myöhemmin tarkastettavaksi, kun tämä ylen tähdellinen kohta, Hugh'n
suhtautuminen asiaan, oli ratkaistu.
Mora käveli kiiruusti eteenpäin, hänessä oli vallalla vain yksi ajatus:
että hän kiiruhti kohti mahdollista apua.
Hän ei hidastanut askeleitaan, ennenkuin kappeli tuli näkyviin, sen
harmaat muurit välkkyivät aamuvalossa, sikermä tuuheita pihlajia
kohosi sen vieressä; sen takana oli mahtava kallio, joka entisaikoina
oli syössyt maahan ylempänä kohoavalta vuorelta. Tässä kalliopaadessa
olevasta syvästä halkeamasta kohosi esiin nuori tammi, jonka tuores
vihanta verhosi kappelin harjaa. Kaikkialla sen ympärillä, jokaisessa
raossa kasvoi sananjalkoja, hienovartisia kissankelloja, kookkaita ja
suoria sinikelloja ja punertavia kanervapehkoja.
Lähellä oli erakon matala maja. Ovi oli raollaan.
Mora lähestyi sitä hiljaa ja koputti ovelle.
Mikään ääni ei vastannut.
Hänen koputuksensa vaan korosti vallitsevaa hiljaisuutta.
Työntäen oven auki uskalsi Mora katsahtaa sisään.
Erakon kammio oli tyhjä. Kasvisaterian jäännöksiä näkyi karkealla
pöydällä. Niinikään avoin, pahasti kulunut rukouskirja. Pöydän
toisessa päässä oli kimppu lääkeyrttejä, sennäköisessä kasassa, kuin
olisi ne kiiruusti puistettu niiden vieressä makaavasta laukusta.
Todennäköisesti pyhä mies oli nauttiessaan varhaista murkinaansa saanut
kutsun jonkun sairaan luo.
Mora käännähti ovella ja varjostaen silmiään tarkasteli hän maisemaa.
Aluksi hän näki vain lampaita, jotka verkkaan liikkuivat mättäältä
toiselle kalutessaan niiden lyhyttä ruohoa, taikka vuohia, jotka
hyppelivät paadelta toiselle ja äkkiä hävisivät korkean saniaisen
sekaan.
Mutta pianpa hän eräällä etäisellä kukkulalla havaitsi kaksi
ihmishahmoa, huomasi erakon ruskean kaavun ja pään ynnä pienen pojan,
joka juosten pysytteli edellisen kintereillä hänen nopeassa tahdissaan.
He hävisivät erään kummun harjan taakse, ja Mora -- yksinään tässä
autiossa seudussa -- oivalsi, että oli kuluva monta tuntia ennenkuin
erakko palaisi.
Sensijaan että tämä seikka, joka esti häntä toteuttamasta
tarkoitustaan, olisi herättänyt hänessä tyytymättömyyttä, täytti se
hänen sydämensä äkillisellä helpotuksen tunteella.
Erakon kammion sisustus oli elävästi palauttanut hänen mieleensä hänen
jylhän luostarielämänsä. Erakko olisi todennäköisesti katsellut hänen
asiaansa kokonaan tämän elämän kannalta.
Hän ei mitenkään olisi saattanut tajuta näiden päivien yhä yltyvää
ihmettä, joka oli ilmennyt siitä saakka kuin hän ynnä Hugh ratsastivat
pois Warwickista ja joka kohosi huippuunsa tuona ihmeellisenä
hetkenä linnan muurilla, jolloin Mora oli Hugh'lle kertonut näkynsä,
kuiskaten ilmaissut täyden antaumuksensa, ja Hugh siitä huolimatta oli
koskettanut häntä vain hehkuvilla silmillään.
Kuinka saattaisi pyhä erakko, joka eli yksinään keskellä hiljaisia
kumpujaan, tajuta väkevän keskinäisen rakkauden peloittavan voiman,
sen hehkun, ilon, syvän, suloisen levottomuuden, sielujen keskinäisen
kutsun, sydänten nyyhkyn, joka täytti yhteisen yön enkelisiipien
suihkeella?
Kuinka saattaisi pyhä erakko tajuta Hugh'n saaman iskun, kuinka hän
voisi käsittää lykkäyksen hullaannuttavan kärsimyksen, epätoivon
kuilun, johonka hänet oli syössyt piispan kirje, kun se oli saapunut
niin pian sen jälkeen kuin hän oli sanonut: "Minä en pyydä mitään
korkeampaa iloa kuin odottaa sen päivän koittoa, jolloin saan
viedä sinut kotiin." Mutta päivän koitto olikin tuonut mukanaan
välttämättömyyden, joka oli riistänyt hänet pois morsiamensa luota.
Mutta miksi? Mitenkä paljon sisälsi toinen kirje? Oliko se vähemmän
yksityiskohtainen kuin ensimäinen? Oliko Hugh ratsastanut etelään
saadakseen kuulla totuuden kokonaisuudessaan. Vai oliko hänen
tarkoituksensa piispan kanssa järjestää asiat niin, että Mora
voitaisiin aina pitää petettynä?
Seistessään tässä kukkulan kiireellä, missä aamutuuli puhalsi hänen
ympärillään, auringon kohotessa voittoisana taivaalle "kuin ylkä,
joka astuu ulos kammiostaan", kaikkialla ympärillä kanervan tuoksua,
mehiläisten surinaa, liitelevän leivosen iloista liverrystä, samalla
kun hänen oma ruumiinsa sykki täynnä eloa kiireisen kiipeämisen jälkeen
-- tunsi Mora mahdottomaksi, että Hugh voisi vastustaa kiusausta
pidättää itselleen omansa millä hinnalla hyvänsä. Ja kuinka saattaisi
pyhä erakko arvostella häntä yhtä säälivästi kuin Mora -- nainen, joka
häntä rakasti -- tiesi häntä täytyvän arvostella?
Mora tunsi kiitollisuutta tämän kunnon miehen poissaolon johdosta,
vaikka hänen avuntarpeensa olikin jäänyt tyydyttämättä.
Katsoessaan taakseen kohti matalaa majaa, huomasi hän ovenkamanaan
jonkun tunnuslauseen karkeasti veistetyksi. Hän huomasi siinä olevan
latinaisia sanoja ja mentyään lähemmä hän, kun oli monen vuoden
kuluessa tottunut jäljentämään ja kääntämään, saattoi vaikeudetta lukea
ne.
"Hänen kanssaan, pyhällä vuorella", oli kirjoitettu erakon majan
ovenkamanaan.
Mora toisti näitä sanoja yhä uudelleen, ja hänen niin tehdessään valui
hänen ylitseen tunto jonkun näkymättömän läsnäolosta keskellä tätä
yksinäisyyttä.
"Hänen kanssaan pyhällä vuorella."
Mora katsahti kappeliin. Senkin oven kamanaan oli veistetty kirjaimia.
Hän astui lähemmäksi lukeakseen ne.
"Ja kun he olivat kohottaneet katseensa eivät he nähneet ketään
ihmistä, ainoastaan Jesuksen yksinään".
Mora avasi oven ja astui pieneen kappeliin.
Tullessa kirkkaasta ulkoilmasta se ensinnä näytti pimeältä, mutta hän
oli jättänyt oven auki ja siitä tulvi valoa sisään.
Sitten hän kohotti katseensa ja näki; ja nähdessään hän ymmärsi
sisäänkäytävän yläpuolella olevain sanojen merkityksen.
Pienessä kappelissa oli vain yksi veistokuva. Siellä ei ollut
pyhimyksen kuvia, ei pyhän Neitsyen eikä ristiinnaulitun kuvaa.
Mutta alttarin yläpuolella olevassa syvennyksessä seisoi ihmeellinen
Kristus-kuva; se ei esittänyt häntä vainajana eikä kuolevana, ei
kirkastettuna eikä taivaaseen-astuvana, vaan ihmisenä, joka astui maan
kamaralla ihmishahmossa, ja kuitenkin erehtymättömästi, voittoisasti
jumalallisena.
Tämän marmorikuvan oli veistänyt sama käsi, joka oli tehnyt sen
Madonnankuvan, jonka piispa oli tuonut Roomasta mukanaan ja sijoittanut
Moran luostarikammioon. Se oli ollut piispan lahja vanhalle
erakko-ystävälleen. Heti ensi silmäyksellä Mora muisti, mitenkä piispa
oli kuvannut sen hänelle. Sitten veistoksen kauneus valtasi hänet ja
hän unohti kaiken muun.
Se eli! Sen katseessa ilmeni tutkivaa hellyyttä; sen huulilla oli
rakastavan ymmärtämyksen hymy; sen ojennetun käden ilmeestä puhui
ääretön sääli. Mora lankesi polvilleen. Vaistomaisesti hän palautti
mieleensä isä Gervaisen ankaran kehoituksen katumuksentekijöille,
että he, ennenkuin polvistuivat ristiinnaulitun eteen, toistaisivat
mielessään: "Hän elää ainaisesti ollakseen minun välimiehenäni."
Ja omituista kylläkin muisti hän samalla kuinka Mary Seraphine oli
hurjalla äänellä huutanut, kun häntä kehoitettiin kohdistamaan
katseensa kuolevaan Vapahtajaan: "Minä tahdon elämää -- en kuolemaa!"
Tässä oli tosiaankin Elämä! Tässä oli maailman Vapahtaja kuolevaisen
hahmossa, lihaksi tullut Sana.
Mora kohotti katseensa ja luki sanat, jotka kultakirjaimin koristivat
seinäsyvennyksen holvikaarta ja loistivat päivänpaisteessa Jumalihmisen
kärsivällisen pään yläpuolella.
"Kaikissa kiusauksissa koeteltuna kuin me ja kuitenkin synnitönnä."
Ja vieläkin ylempänä, holvikaaren yläpuolella:
"Suuri Ylimmäinen pappi... Astui taivaaseen." Tässä hiiskumattomassa
hiljaisuudessa ei Mora, joka niin äskettäin oli ollut Valkoisten
sisarten prioritar, voinut muuta kuin polvistua ja rukoilla.
Näkymättömän läsnäolo tuntui selvemmin. Mora sulki silmänsä. Herran
käsi lepäsi hänen sydämellään.
Kammiossaan Mora oli rukoillut, että Vapahtajan puuhun naulittu jalka
tulisi hänelle yhtä läheiseksi kuin pienokaisen jalka Neitsyt-äidin
helmassa. Hänen murheessaan oli tämä rukous hänelle täytetty.
Mutta nyt kun hän oli joutunut ulkomaailmaan, tarvitsi hän enemmän. Hän
tarvitsi sitä jalkaa, joka käy ja liikkuu, astuu ihmiskoteihin, joka
pysähtyy lieden ääreen, tulee hääjuhlaan ja äskenluodun haudan viereen,
jalkaa, johon on tarttunut tomu elämän valtatieltä, jalkaa, joka on
taivaltanut työläitä teitä, eikä koskaan ole kompastunut.
"Kaikissa kiusauksissa koeteltu"... Silloinpa tässä oli Hän, joka
saattoi ymmärtää Hugh'n kovan koettelemuksen, joka saattoi armahtaa,
jos Hugh lankesi. Tässä oli Hän, joka saattoi ymmärtää Moran poloisen
sydämen murtumisen, jos hänen täytyi jättää Hugh nyt, kun hän häntä
näin rakasti. "Suuri Ylimmäinen pappi"... Mitä muita pappeja oli
tarvis, kun sai olla "Hänen kanssaan pyhällä vuorella". Joka oli
astunut taivaaseen ja kuitenkin aina eli meidän välimiehenämme.
Syvä rauha valui Moran sydämeen, kun hän hartaana polvistui tälle
pyhälle paikalle, missä hän ensi kerran uskonnollisen elämänsä aikana
oli kohdannut "Jesuksen yksinään".
"Oi, vanhurskas Luoja!" huudahti hän vihdoin... "Sinä joka tunnet
miehen sydämen, ja voit aavistaa, minkälainen on naisen sydän, suo
minulle tänä päivänä tosi näky -- näky, joka tavalla, mikä ei jätä
epäilykselle mitään sijaa, osoittaa minulle Sinun tahtosi minuun
nähden".