Worcesterin Symon kääntyi, asteli verkalleen poikki pihan, meni joen
varrella olevan kaiteen ääreen ja seisoi siinä kauan, kumartunein päin,
katsellen Severnin nopeata juoksua.
Hänen silmänsä kiintyivät siihen kohtaan, missä ritari oli syöksynyt
veden pinnalle, sukeltaessaan hakemaan valkoista kiveä, joka piispan
omain sanojen mukaan kuvasti hänen mahdollisuuksiaan voittaa prioritar
omakseen.
Piispan käsi lepäsi kaiteella. Hänen sormuksensa kivi ei heijastanut
sinisiä eikä purppuraisia säteitä. Sen väri oli haalistunut ja
haihtunut. Se loisti -- kuten prioritar kerran oli nähnyt sen loistavan
-- kuin suuri kyynel piispan sormessa.
Piispan asento kuvasti syvää masennusta. Pois ratsastaneen ritarin
mukana tuntui jotain voimakasta ja elämänintoista väistyneen hänen
elämästään.
Häntä painosti tunne epäonnistumisestaan. Hänen ei ollut onnistunut
taivuttaa Hugh d'Argentin tahtoa halunsa mukaan eikä hän myöskään
jaksanut iloita tämän ritarillisuudesta, kun hän ei tahtonut nauttia
onnestaan kunniansa kustannuksella.
Mutta vaikka hänen järkensä ei hyväksynyt ritarin siveysoppia, hänen
sydämensä halasi sitä ylistää.
Kun hänen silmämääränään loppuun saakka oli Moran mielenrauha, oli hän
muuttumatta pysynyt paheksuvalla kannallaan.
Hän ei koskaan enää voisi korottaa ääntänsä Hopeakilven kunniaksi.
Viisastelunsa kautta oli hän taitavin sormin koettanut purkaa ritarin
loistavaa asua. Missä määrin hän oli onnistunut, sitä hän ei voinut
tietää. Mutta katsellessaan tässä kiireesti juoksevaa jokea, hän
havaitsi toivovansa, että hän olisi saanut sitä vahvistaa, eikä
heikentää, hänen asuaan vyöttää ja sonnustaa, sensijaan että hän
sitä varkain avasi ja purki. Ja olisihan hän niin tehdessään taannut
itselleen oman onnensa, palauttanut omaan sydämeensä elämänilon niiden
kahden kustannuksella, jotka hän oli yhdistänyt toisiinsa pyhän
kolminaisuuden nimessä.
Jos Hugh pysyi ajattelemattomuudessaan, menettäisi hän morsiamensa,
mutta mennessään asettamaan prioritarta takaisin virkaansa, olisi
piispalla tietoisuus siitä, että hän loppuun saakka oli koettanut saada
ritaria luopumaan aikeestaan.
Jos toisaalta Hugh, pohjoiseen päin ratsastaessaan, palaisi järkiinsä
ja päättäisi vaieta asian, kas silloin odottaisi Symonia, Worcesterin
piispaa, hänen rakastamansa aurinkoinen maa ja kardinaalin hattu.
Mutta välillä oli kaksiviikkoinen epävarmuus, ja piispa ei voinut
sietää epävarmuutta.
Hän kääntyi joesta pois ja alkoi kävellä edestakaisin kentällä,
kumartunein päin, kädet selän takana ristissä.
Joka kerran kun hän saapui puutarhan ja pihan välissä olevalle
muurille, havaitsi hän edessään kaksi ruusupensasta, punaisen ja
valkoisen, jotka kasvoivat niin lähellä toisiaan, että niiden oksat
takertuivat toisiinsa, ja punaisten kukkien rehevät terät loistivat
niiden valkoisten naapurien tuoksuvan kauneuden vastakohtana.
Vihdoin ruusut muuttuivat piispalle vertauskuviksi -- valkoinen kuvasi
priorittaren suloista seuraa, punainen häntä Roomassa odottavaa korkeaa
kunniaa.
Hän sai päähänsä sellaisen uuden ajatuksen, että jos hän sulkisi
silmänsä, rukoilisi pyhää Josefia ohjaamaan kättään, ottaisi kolme
askelta eteenpäin ja poimisi ensimäisen kukan, jota hänen kätensä
koskettaisi, saisi hän lopetetuksi tämän väsyttävän epävarmuuden.
Mutta tämä lapsellinen mielikuva sai hänet hymyilemään. Se toi mieleen
vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn, joka leikki herneillään ja luotti
satakieleensä. Sitäpaitsi piispa ei koskaan tehnyt mitään suljetuin
silmin. Hän olisi tahtonut nukkuakin silmät auki, ellei luonto olisi
säätänyt toisin.
Vielä kerran käveli hän koko kentän poikki, kädet yhteenliitettyinä
selän takana, silmät tähdättyinä yli joen, kaukaisiin kumpuihin.
"Tuleeko hän vai menenkö minä? Lähdenkö minä vai palaako hän?"
Hänen kääntyessään kaiteen luona tuntui itsepintainen ääni kuiskaavan:
"Valkoinen ruusu tarkoittaa hänen paluutaan luostariin, punainen lähtöä
Roomaan."
Ja kun hän taas saapui muurille, tirkistivät häneen porttiholvista
pikkutytön kirkkaat silmät.
Piispa seisahtui aivan hiljaa katselemaan häntä.
Milloinkaan hän ei ollut nähnyt niin viehättävää keijukaista.
Päivänsäde näytti kätkeytyneen jokaiseen hänen tuuhean tukkansa
kiharaan. Hänen pienillä ruskeilla kasvoillaan oli kypsän persikan
kukkeus; hänen katseessaan oli havahtuneen kauriin arka loiste.
Piispa hymyili.
Loistavista silmistä hävisi niiden pelokas välke, ne sädehtivät
vastaukseksi. Piispa viittasi.
Pikku tyttö hiipi porttiholvista esiin, sai lisää rohkeutta, kiisi
kentän yli ja seisoi piispan ja ruusujen välillä.
"Mistä sinä tulit tänne, pienokaiseni", kysyi Worcesterin Symon
lempeimmällä äänellään.
"Iso portti oli auki ja minä juoksin siitä sisään."
"Entä mikä on nimesi, pikku tyttö?"
"Verity", kuiskasi lapsi arasti ja punastui lausuessaan oman nimensä.
"Niinkö", mutisi piispa. "Onko Totuus [Verity = totuus. (Suom.)]
tosiaankin tullut avoimesta veräjästäni sisään?"
Sitten hän sanoi, hymyillen kohti pieniä kasvoja, jotka olivat
luottavaisesti kääntyneet häneen päin.
"Haluatko jotain, enkelilapsi, mitä minä voin sinulle antaa?"
Toinen paljaista ruskeista pikku jaloista hankasi levottomasti toista
vastaan. Viisi paljasta ruskeata pikku varvasta kaivautui nurmeen.
"Älä pelkää", lausui piispa. "Pyydä minulta mitä tahdot, ja minä annan
sen sinulle, vaikkapa se olisi puolet valtakuntaa. Niin, vaikkapa se
olisi isä Benedictin pää vadissa."
"Ruusun", sanoi lapsi innoissaan, ollenkaan huomaamatta isä Benedictin
pään ja puolen valtakunnan tarjousta. "Ruusun tuosta kauniista puusta!
Minä näin muurin takaa, miten kauniit ne olivat!"
Piispan huulet hymyilivät vielä, mutta hänen silmänsä kävivät äkkiä
vakaviksi.
"Pyhä Josef!" mutisi hän ja teki ristinmerkin.
Sitten hän kumartui lapsen yli ja laski kätensä hänen kiharoilleen.
"Aivan niin, pikku Verity", sanoi hän, "sinä saat itse ottaa yhden
ruusun ja antaa minulle toisen. Saat itse valita! Katso, minä liitän
käteni yhteen selkäni taakse -- näin! Niin pian kuin minä olen
kääntänyt selkäni, tulee sinun poimia kaksi ruusua. Juokse ruskeine
pikku jalkoinesi luokseni ja pane toinen ruusu -- kumman tahdot --
minun käteeni. Juokse sitten itse kotiin toisen kera. Hyvästi, pikku
enkelilapsi. Jumalan siunaus olkoon otsallasi."
Piispa kääntyi ja asteli verkalleen kentän yli, kumartunein päin, kädet
liitettynä yhteen selän taakse.
Pienien paljasten jalkojen askel ei nurmikolla kuulunut. Mutta
ennenkuin piispa oli ehtinyt puolimatkaakaan, pistettiin ruusun vana
hänen sormiensa väliin. Kun ne sulkeutuivat sen ympäri, kuului hilpeä
naurunhelähdys hänen takanaan, häipyen etäisyyteen.
Enkelilapsi oli tehnyt valintansa ja juossut tiehensä oman ruusunsa
kera. Piispan kohtalon oli hän jättänyt, tämän omaan suljettuun käteen.
Pysähtymättä tai ympärilleen katsomatta astui piispa eteenpäin,
tuijottaen hetkisen säihkyvään vedenkalvoon; sitten loi hän katseensa
sen yli, etäisiin metsiin, joiden kautta ritari parhaillaan ratsasti.
Vihdoin hän kääntyi yhä pitäen käsiään selkänsä takana, astui sisään
puutarha-ovesta, joka oli jäänyt selälleen, ja meni kirjastoon.
Mutta vasta kun hän polvistui pyhän Josefin alttarin eteen, liikutti
hän oikeaa kättään ja saattoi näkyviin Verityn siihen asettaman ruusun.
Monta vuotta oli kulunut siitä kun piispa viimeksi itki. Hän ei ollut
luullut enää koskaan itkevänsä. Mutta hänen nähdessään nyt enkelilapsen
poimiman ruusun jokin hänessä herpaantui ja hän raukesi avuttomaan
itkuun.
Parrakas ja roteva pyhä Josef näytti surkutellen katselevan
kumartunutta päätä ja sen rehevää hopeista tukkaa.
Näin oli hän mahtanut itsekin itkeä, kun Jumalan enkeli ilmestyi
hänelle hänen kovan koettelemuksensa hetkenä sanoen: "Älä pelkää!"
Tuokion kuluttua piispa poistui alttarin luota, meni pöydän ääreen ja
laski ruusun valkoisen kiven viereen.
"Kas niin, rakas Hugh", mutisi hän, "sinun kivesi ja minun ruusuni.
Hyvinpä ne sopivatkin yhteen. Molemmat kuvastavat lujan päätöksen
voittoa. Mutta minun ruusuni on pian lakastuva, kun sensijaan sinun
kivesi, rakas poika, on kestävä aina."
Piispa istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja soitti hopeakelloa.
Maallikkoveli astui huoneeseen.
"Pyydä veli Andrea Philippoa heti tulemaan tänne", sanoi piispa. "Minun
täytyy puhutella häntä viivyttelemättä."