Samana iltana, tuntia ennen auringonlaskua, molemmat miehet, jotka
Moraa rakastivat, katselivat toisiansa valmistautuen lausumaan
toisillensa lopulliset jäähyväiset.
Piispa oli sanonut sanottavansa. Keskeytymättä oli hänen sanojensa
virta vuotanut, kaunopuheisena, sovittavana, vakuuttavana.
Hän näki edessään ritarin pään, hänen yhteen liitetyt ja pöydän yli
ojennetut kätensä.
Hän ihmetteli itsekseen, mitä ajatuksia mahtoi askarrella tämän tumman,
kiharan tukan alla. Hän oli toivonut, että tämä epätoivon jäykkä asento
olisi pehmennyt. Hän oli käyttänyt kaikkein vakuuttavinta äänensävyä
saadakseen tämän tuloksen aikaan, mutta menestyksettä. Hän oli
toivonut, että ritari katkaisisi vaitiolon, vaikkapa raivotakseen tai
vastustaakseen. Sitä varten oli piispa päästänyt puheeseensa tahallisen
tosiasiain vääristyksenkin ja myöhemmin tehnyt kouraantuntuvasti väärän
päätelmän. Mutta kumpikaan ei ollut saanut ritaria liikkeelle.
Hetken kuluttua oli Hugh kohottanut päätään ja nojannut taapäin
tuolissaan; hän vuorostaan oli kiinnittänyt katseensa orsista
riippuvaan lippuun.
Se oli lakannut hulmuamasta. Nähtävästi oli isä Benedict sulkenut
kattoluukun, joka oli piilossa pystyn hirren takana ja josta hänellä
oli tapana väijyä alas pitosaliin, katsoakseen oliko kaikki kunnossa,
eikö kunnianarvoisa isä tarvinnut mitään.
Mainittakoon tässä ohimennen, että tämä isä Benedictin ylen suuri
valppaus sai vain vähän kiitosta osakseen. Sillä huomatessaan ritarin
kanssa keskustellessaan lipun hulmuavan oli piispa aavistanut jotain
juonta ja arvannut sen oikein, jonka johdosta hän oli salaa antanut
veli Philipille määräyksen, sillä seurauksella, että kun kappalainen
seuraavalla kerralla vaani salissa tapahtuvaa yksityiskeskustelua,
hän sen päätyttyä havaitsi ullakkohuoneen oven ulkoapäin suljetuksi,
ja kun hän väkivoimalla oli sen avannut, ei hänen asemansa ollut
parantunut, kun tikapuut, jotka olivat yhdistäneet sen alla olevaan
käyttämättömään huoneeseen, oli poistettu. Senjälkeen sai hän nähdä
piispan ynnä hänen vieraansa nauttivan kolme ateriaa, ennenkuin hän
sai ilmaistuksi tukalan asemansa ja pääsi siitä pois. Ja silloinkin
piispa hämmästyttävän hitaasti pystyi huomaamaan, mistä päin apua anova
hätääntynyt ääni oli lähtöisin. Useampia veljiä kutsuttiin avuksi,
niin että vallan pieni ihmisjoukko seisoi tuijottamassa isä Benedictin
kalpeisiin kasvoihin, jotka näkyivät kattoluukusta, kun hän makasi
siellä tyhjällä vatsallaan, huutaen vastauksia piispan kysymyksiin
ja koettaen turhaan esittää jotain järjellistä syytä omituiseen
asemapaikkaansa.
Mutta palatkaamme kohtaukseen, joka aiheutti tämän aineesta
poikkeamisen.
Ritari oli kohottanut päätään, mutta yhä pysyi hän vaiteliaana ja
eleettömänä.
Kun piispa vihdoin oli vaiennut, odottaen jotakin vastausta, oli Hugh
d'Argent kääntänyt katseensa pois orsista ja kysynyt:
"Missä te, jalo herra, voisitte kohdata Moran, jos vaimoni, kuultuaan
totuuden, haluaa palata luostariin?"
Täten oli piispan pakko todeta, että hänen vuolas kaunopuheisuutensa,
hänen läikkyvä huumorinsa, hänen sitova todistelunsa, hänen
hellittelevät sanansa, hänen uhkaustensa ukkoset, kaikki olivat yhtä
turhaan iskeneet ritarin järkähtämätöntä päätöstä vastaan ja jättäneet
sen ennalleen.
Silloin piispa vaieten nousi ja astui kirjastoon. Täällä he nyt
katsoivat toisiinsa, sanoakseen lopulliset jäähyväiset.
Kumpikin tiesi, että hänen menetyksensä olisi toisen voitto; hänen
voittonsa toisen korvaamaton menetys.
Ja kuitenkin kumpikin tällä hetkellä ajatteli vain Moran mielenrauhaa.
Heillä vain oli eri käsitys siitä, millä tavoin tämä rauha oli paraiten
säilytettävissä.
"Minun täytyy ottaa hänen ristinsä, herra piispa", lausui ritari
päättävästi.
Piispa meni huoneen nurkassa olevan pöydän ääreen ja kumartui sen yli,
kääntäen selkänsä Hugh d'Argentille. Sitten hän pujotti käden poveensa
ja otti sieltä jalokivin koristetun kultaristin. Sulkien pöydän vanhan
kannen hän palasi takaisin ja laski ristin ritarin ojennettuun käteen.
"Minä luovutan sen sinulle, rakas Hugh, vain yhdellä ehdolla: että
minä varmasti saan sen takaisin kahden viikon kuluttua. Jos sinä
päätät kertoa vaimollesi totuuden näystä, pitää minun nähdä tämä risti
hänen rinnallaan, kun hän ratsastaa takaisin Worcesteriin, uudelleen
Valkoisten sisarten priorittarena. Mutta jos taas viisaampi harkinta
pääsee valtaan ja sinä päätät olla kertomatta, täytyy sinun nopean
lähetin kautta palauttaa se minulle sinetöidyssä käärössä."
"Minä tulen kertomaan", vastasi ritari. "Jos hän päättää jättää minut,
tulette näkemään ristin hänen rinnallaan, jalo herra. Jos hän päättää
jäädä luokseni, saatte te sen nopean lähetin kautta."
"Hän päättää jättää sinut", sanoi piispa. "Jos kerrot hänelle, niin hän
päättää jättää sinut."
"Hän rakastaa minua", sanoi ritari, ja hänen äänessään kuului hellä
kunnioitus ja hänen silmissään oli katse, jolla ihminen puhuu uskosta
Jumalaansa.
"Hugh", sanoi piispa synkästi; "Hugh, rakas poikani, sinulla on niin
vähän kokemusta nunnan sydämestä. Kuta enemmän hän rakastaa, sitä
päättäväisemmin on hän jättävä sinut, jos sinä annat hänelle aihetta
pitää rakkauttaan epäoikeutettuna. Juuri se mikä nyt tuottaa hänelle
autuutta, on heti herättävä hänessä pelkoa. Hän on karttava sinua kuin
puhdas sydän karttaa syntiä; koska hänen ilonsa sinun tyhmyytesi tähden
on näyttävä hänestä synniltä. Poikani!" -- ja piispa ojensi kätensä;
hänen äänessään kuului liikuttava vetoaminen -- "Jumala ja pyhä kirkko
on antanut sinulle vaimosi. Jos sinä kerrot hänelle tuon asian, menetät
sinä hänet."
"Minun täytyy ottaa mukaani hänen jättämänsä puku", sanoi ritari, "niin
että jos hän päättää lähteä luotani, hän voi palata täydessä asussaan."
Piispa meni taas pöydän ääreen, kohotti raskasta kantta ja nosti esiin
valkoisen, keräksi käärityn puvun. Sen nähdessään molemmat miehet
vaikenivat kuin vainajan kohdatessaan ja ritari tunsi pelon jähmettävän
sydämensä, ottaessaan sen vastaan piispan kädestä.
He astuivat yhdessä jokipenkereelle, sieltä nurmikolle ja pihalle.
Veli Philip istui siellä ratsun selässä odottamassa ja toinen
maallikkoveli piteli ritarin hevosta.
Kun hevoset tulivat heidän näkyviinsä lausui piispa: "Philip on
saattava sinua muutaman peninkulman matkallasi."
"Kiitän teitä, isä", vastasi ritari, "mutta se ei ole tarpeen. Tämä
kunnon veli on saanut istua monta vuorokautta satulassa."
"Se on hyvin tarpeellista", sanoi piispa. "Anna Philipin ratsastaa
rinnallasi, kunnes te olette sivuuttanut Munkkimetsän ja onnellisesti
olette päässeet avoimille maille sen takana. Silloin voit, jos tahdot,
käskeä häntä palaamaan."
"Worcesterin salamurhaajiako vastaan tämä toimenpide on tarpeen, jalo
herra?"
Piispa hymyili.
"Kenties", sanoi hän. "Saraseeneja voit rankaisematta iskeä kuoliaaksi,
mutta sinun emme voi sallia joutuvan sellaisen kohtalon alaiseksi.
Sinulla on, rakas Hugh, liian kallisarvoisia kappaleita muassasi,
jotta mikään yllätys saisi tulla kysymykseen. Nyt on levottomat ajat
ja vaaroja uhkaa kaupungin ympärillä. Päästyäsi kolme peninkulmaa
eteenpäin voit lähettää veli Philipin takaisin ja ratsastaa eteenpäin
yksin."
Heidän tultuaan hevosten luo, ritari varovaisesti asetteli
kantamuksensa satulansa taakse. Sitten hän laskeutui toiselle
polvelleen, taivuttaen päänsä piispan siunattavaksi.
Worcesterin Symon luki siunauksen. Kumartuen lisäsi hän sitten
matalalla äänellä: "Ja ohjatkoon Jumala ja pyhimykset sinua kaikissa
asioissa oikein päättämään."
"Amen", sanoi Hugh d'Argent ja suuteli piispan sormusta.
Sitten hän nousi ratsaille ja ratsasti taaksensa katsomatta palatsin
portista ulos veli Philipin seuraamana.