Piispa istui pyöreän pöydän ääressä keskellä pitosalia, ryypäten vettä
rubiininvärisestä pikaristaan, sillaikaa kun ritari aterioitsi.
He eivät olleet yksinään. Maallikkoveljiä, sandaalit jalassa, kulki
äänettömästi edestakaisin, ja veli Philip seisoi liikkumattomana
piispan tuolin takana.
Piispa puheli rauhallisesti kaikenlaisista asioista, tarkastellen sillä
välin Hugh'ta, ja iloiten kylvyn vaikutuksesta. Se oli epäilemättä
huuhtonut pois muutakin kuin matkatomun.
Ukkospilvi oli haihtunut ritarin otsalta; hänen silmänsä eivät enää
olleet synkät, vaikka vielä väsyneet; hänen käytöksensä oli vielä
kohteliaampi ja kunnioittavampi kuin tavallista, ikäänkuin olisi hän
tahtonut hävittää töykeän ensi esiintymisensä vaikutuksen.
Hän kuunteli aivan vaieten piispan hiljaista puhelua, mutta saman
piirteen oli piispa huomannut hänessä ennenkin; ja olihan helposti
ymmärrettävissä, että vaitioloon vaipui mies, joka oli matkustanut
kaukaa niukan muonan varassa ja nyt istui hyvinvarustetun pöydän
ääressä.
Mutta ritari vain maisteli runsasta ateriaa ja tuskin liikuttikaan
mainiota Italian viiniä.
Kun päivällinen oli päättynyt, lähetti piispa veli Philipin ja
palvelevat munkit pois, nousi pöydästä ja meni lieden ääressä olevaan
nojatuoliin viitaten ritaria asettumaan toiseen.
Niin istuivat he taas samalla tavoin kuin sinä yönä, jolloin paavin
lähetti saapui, mutta nyt ei liedessä ollut tulta eikä kynttilöitä
palanut pöydällä. Sensijaan loisti nyt kesäinen auringonpaiste sisään
avoimista akkunoista.
"No, rakas Hugh", sanoi piispa, "kai sinä nyt kerrot, mikä on saanut
sinut tulemaan. Vain ylen tärkeä seikka on saattanut aiheuttaa, että
niin harras rakastaja ja aviomies on jättänyt morsiamensa ja lähtenyt
hänestä neljän päivämatkan päähän, vain kaksi viikkoa hääpäivästä."
"Minä olen tullut, herra piispa", lausui ritari, joka puhui matalalla
äänellä ja ilmeisesti itseänsä pakoittaen, "kuullakseni teiltä täyden
totuuden näystä, joka sai Valkoisten sisarten priorittaren luulemaan,
että hän oli vapaa valoistaan, jättämään luostarin ja päättämään
avioliitolla kihlauksen, jossa hän oli ollut ennen luostariin menoaan."
"Vait!" sanoi piispa. "Valkoisilla sisarilla ei ole prioritarta.
Alaprioritar hoitaa sitä tointa, kunnes priori ja minä täytämme sen
uudelleen. Me emme ole tässä puhuaksemme priorittaresta, vaan siitä
jalosta naisesta, joka Jumalan ja pyhän Neitsyen armosta on tullut
sinun vaimoksesi. Pidä huoli siitä, että jatkuvasti saat nauttia suurta
onneasi."
Ritari ei vastustanut pyhän Neitsyen mainintaa, mutta hänen vasen
kätensä tarttui kultaketjussa hänen kaulassaan riippuvaan medaljongiin
ja puristi sitä lujasti.
Piispa keskeytti puheensa, mutta huomatessaan, että ritari uudelleen
oli vaipunut vaitioloon, hän jatkoi:
"Sinä siis tahdot kuulla kokonaisuudessaan kertomuksen vanhan
maallikkosisaren, Mary Antonyn hurskaasta uskollisuudesta -- olkoon
Jumala hänen sielulleen armollinen." Molemmat miehet tekivät hartaina
ristinmerkin, kun piispa mainitsi vainajan. "Onko minun esitettävä se
sinulle nyt, vai tahdotko odottaa huomiseen, kunnes oiva yölepo saa
sinut siitä paremmin nauttimaan?"
"Herra piispa", sanoi Hugh, "ennenkuin tämä aurinko laskee, toivon minä
olevani monta peninkulmaa kotimatkalla."
"Siinä tapauksessa", lausui piispa, "on minun kerrottava sinulle tämä
liikuttava tarina enempää viivyttelemättä."
Alkaen mainitsemalla Mary Antonyn tavasta laskea Valkoiset sisaret
kuivien herneiden avulla, kertoi piispa ritarille hänen koko osuutensa
luostarin tapahtumiin sinä päivänä, jolloin ritari tunkeusi sinne, ynnä
kaiken mitä sitten seurasi, ja tehosti erikoisesti eukon kiintymystä
Moraan ja hänen pysyvää rukoustaan, että pyhä Neitsyt terästäisi hänen
vanhaa järkeään.
Piispan aikomus oli epäilemättä antaa kertomukselleen enemmän
mystillistä ja ylevää sävyä kuin mitä tosiseikat oikeastaan sisälsivät.
Mutta kun hän kerran antautui sen valtaan, ei hän huumorinaistissaan
voinut olla nauttimatta siitä sellaisenaan. Kaiken mieltäliikuttavan
hän tosin asetti oikeaan valoonsa, mutta hän antoi myös hilpeän
kajastuksen langeta kaikkeen naurettavaan. Hän kuvasi Mary Antonyn
niin havainnollisesti, että vanhan maallikkosisaren eriskummainen
käytös ja liikehtiminen piirtyi silmään, kuulija oli näkevinään hänen
mumisevat huulensa ja nokkelat vihjauksensa. Esiin astui alaprioritar,
kettumaisesti väijyen, ja sisar Mary Rebecca, joka pitkänenäisenä ja
litteäjalkaisena koetti vainuta jotain väärää. Ja viimeksi kertoi
piispa keskustelustaan Moran kanssa ruusutarhassa, ja siinäpä oli Mora
hartaana ja uskonintoisena. "Sinä olet salannut nämä asiat viisailta
ja taidollisilta ja paljastanut ne lapsille", johonka piispa oli
vastannut, puoleksi hilpeänä, puoleksi epäuskoisena: "Vanha lapsi!
Tosiaankin erinomaisen viisas ja taitava lapsi!" Sitten kohtaus
priorittaren kammion ovella, kun piispa avasi oven, ynnä Mary Antonyn
täysi tunnustus ja liikuttava kuolema.
Kaikkea sitä kuunteli ritari vaieten, peittäen kasvonsa kädellään.
"Senvuoksi, poikani", lopetti Worcesterin piispa, "kun minä äkkiä
muistin keskustelumme tuolla kentällä, jolloin mainitsin sinulle
luulevani, että vanha maallikkosisar tiesi käynnistäsi luostarissa ja
että hän oli nähnyt sinut Moran kammiossa, minä kiiruhdin lähettämään
sinulle varoituksen, jotta sinä et huomaamattasi mainitsisi tätä
asiaa Moralle ja siten herättäisi hänessä epäilyksiä näyn aitoudesta,
häiritsisi hänen mielenrauhaansa ja saattaisi vaaranalaiseksi hänen
onneaan ynnä omaasi. Onko hän jo kertonut sinulle näystä?"
Yhä varjostaen kasvojaan vastasi ritari hyvin matalalla äänellä:
"Iltaa ennen kuin lähetti, joka toi teidän kirjeenne, saapui, kertoi
hän minulle näyn."
"Etkö maininnut mitään minun sanoistani sinulle?"
"Heti kun hän mainitsi nimen Mary Antony, mainitsin minä muistavani
teidän, herra piispa, kertoneen, että hän yksin tiesi käynnistäni
luostarissa. Mutta Mora väitti heti, että hän itse oli sen minulle
kertonut silloin kun minä vielä valepuvussa olin hänen kammiossaan,
mutta että maallikkosisar myöhemmin oli tunnustanut erehtyneensä.
Tämä näytti minusta selittävän asian, jonka vuoksi en puhunut siitä
sen enempää, enkä minä hetkeäkään epäillyt, että näky ei ollutkaan
jumalallinen ihme."
"Olkoon siitä pyhimyksille kiitos", sanoi piispa. "Silloin ei
mitään vahinkoa ole tapahtunut. Sinä ja minä yksin tunnemme asian
kokonaisuudessaan, ja sinun ja minun, jotka tahdomme suojella Moran
onnea hengellämme, on katsominen, ettei hän koskaan saa aihetta
epäilyksiin."
Hugh d'Argent kohotti päätään ja katsoi suoraan piispaan.
"Herra piispa", sanoi hän, "luuletteko että Mora olisi poistunut
luostarista ja tullut minun luokseni, ellei olisi esiintynyt mitään
näkyä eikä ilmestystä, jonka kautta pyhä Neitsyt laski hänen kätensä
omaani?"
"Ei, rakas poika, sitä hän ei olisi tehnyt. Olihan hän vielä samana
aamuna, kuten sinulle kerroin, jaloin polkenut paavin lupakirjaa eikä
tahtonut ottaa vastaan mitään vapautusta valoistaan. Mikään muu ei
riittäisi, sanoi hän, kuin suoranainen ilmestys, joka olisi lähtöisin
pyhästä Neitsyestä itsestään."
"Mutta", lausui ritari verkkaan, "eikö siis ollut mitään näkyä, herra
piispa? Ei mitään ilmestystä? Ei mitään lausuttua sanaa tai annettua
merkkiä?"
Piispa kohtasi hänen vakavan katseensa, täynnä syvää tutkistelua. Hän
tuijotti eteensä vaivautuneesti, sitten hän hymyili ja teki torjuvan
kädenliikkeen.
"Meidän kesken sanoen, rakas Hugh -- vaikka ei ole hyvä näinkään ollen
sanoa se liika selvään -- meidän kesken sanoen ei tietenkään mitään
-- _ihmeellistä_ tapahtunut, sitä lukuun ottamatta että pyhä Neitsyt
epäilemättä terästi Antony eukon järjen. Siksi on sinun vaimostasi
varmastikin kiittäminen juuri tätä järkeä, ja saat ylistää pyhää
Neitsyttä sen terästämisestä."
Mutta silloinpa ritari nousi seisoalleen.
"Mutta minä en suvaitse", sanoi hän, "että minun on vaimostani
kiittäminen rienausta ja petosta."
Piispa kumartui eteenpäin ja tarttui molemmin käsin tuolinsa
kädensijoihin. Hänen kasvonsa olivat vallan värittömät, mutta hänen
silmänsä näyttivät terästutkaimien tavoin lävistävän ritarin, joka ei
saanut katsettaan irroitetuksi niiden terävästä valosta.
Kun piispa vihdoin puhui, oli hänen kuiskauksensa järkyttävämpi kuin
jos hän olisi huutanut.
"Hullu!" sanoi hän. "Kiittämätön, harkitsematon hullu! Mitä sinä
moisilla sanoilla tarkoitat?"
"Nimittäkää minua hulluksi, jos tahdotte, herra piispa", sanoi ritari,
"se on minulle yhdentekevää niin kauan kuin omatuntoni ei nimitä minua
roistoksi."
"Mitä sinä moisilla sanoilla tarkoitat?" jatkoi piispa.
"Minä tarkoitan, herra piispa, että jos totuus avaisi eteeni kuilun,
joka syöksisi minut helvettiin, tahtoisin kuitenkin kernaammin
omistaa sen, kuin yrittää päästä paratiisiin valheen hataria keinoja
käyttämällä."
Monen vuoden kuluessa oli piispa Symon ollut lakkaamatta työssä,
hän oli paljon kärsinyt, paljon aikaansaanut, paljon menettänyt.
Ihmeteltävää ei liene, että hän nyt menetti malttinsa.
"Kautta pyhän Pietarin avaimen!" huusi hän.
"Minä en välitä, herra ritari, putoatko helvettiin vai kiipeätkö
paratiisiin. Mutta minun asiani on katsoa, että sinä et järkytä sen
naisen mielenrauhaa, jonka kanssa olet mennyt naimisiin. Senvuoksi minä
varoitan sinua, että jos sinä lähdet täältä sellaisissa aikeissa, et
elävänä pääse määräpaikkaasi."
Ritari hymyili. Uupumuksen verho kohosi kuin taian vaikutuksesta hänen
silmistään, ne loistivat taas kirkkaina.
"Pelkät uhkaukset eivät voi saada minua paljastamaan miekkaani, herra
piispa, mutta hahmoittukootpa nämä uhkaukset ihmismuotoon, niin kautta
pyhän Yrjänän minä tulen mielihalulla vastaamaan niihin. Tällä samalla
miekalla minä kerran raivasin itselleni tien saraseenijoukon läpi.
Luuletteko, että tusina Worcesterin salamurhaajia voisi estää minua
saavuttamasta vaimoani?"
Joku sävy ritarin sanoissa tyynnytti piispaa, jokin välke hänen
silmissään tukahutti kirkkoruhtinaan suuttumuksen. Edellisessä
tajusi hän sellaisen lemmen syvyyden, johon hän ei olisi uskonut
Hugh d'Argentin pystyvän; jälkimäisessä tyyntä rohkeutta, jopa iloa
lähestyvän vaaran johdosta, johonka hänen uhkauksensa murtuisivat kuin
myrskylaineet graniittikallioita vastaan.
Piispa omisti sen arvokkaan, mutta harvinaisen kyvyn, että hän pystyi
heti huomaamaan sen mikä on välttämätöntä ja siihen alistumaan. Ja kun
hän oli astunut askelen harhaan, oivalsi hän sen ja ryhtyi erehdystään
korjaamaan jo ennenkuin hänen vastustajansa oli sitä huomannutkaan.
Vihastus valtasi piispan niin harvoin, että se nyt koski häneen
ruumiillisesti kipeänä voimattomuuden tuntona. Suljetuin silmin
nojasi hän päänsä tuolin selustaan. Hänen muutenkin hienonkalpeat
kasvonsa näyttivät nyt kuin norsunluuhun veistetyiltä. Hänen huulensa
avautuivat, mutta hengitys ei sujunut. Silmäluomien heikkoa väristystä
lukuunottamatta olivat piispan kasvot elottomat.
Suuresti hämmästyneenä ja levottomana katseli Hugh ympärilleen
keksiäkseen jonkun keinon, millä auttaa piispaa, mutta ei huomannut
mitään.
Kiiruhtaen pöydän ääreen kaasi hän viiniä venetsialaiseen maljakkoon ja
kostutti sillä piispan huulia. Laskeutuen toiselle polvelleen irroitti
hän sitten hänen kylmät sormensa nojatuolin kädensijoista ja hieroi
niitä omiensa välissä.
Piispa avasi silmänsä -- ne eivät enää olleet teräsvälkkyisiä, vaan
lempeitä ja uneksivia kuin sinikellojen sikermä kaukaisilla kummuilla.
Näkemättömin silmin katseli hän päänsä tasalla oleviin hätääntyneisiin
kasvoihin; sitten hän verkkaan käänsi katseensa rubiininväriseen
maljakkoon, jonka ritari oli nostanut lattialta, koettaen pitää sitä
hänen huulillaan.
Torjuen sen luotaan pisti piispa sormensa vyöhönsä ja otti esiin pienen
sirotekoisen kultarasian, joka oli jalokivillä koristettu.
Tähän hän tuijotti tuokion, kuin epätietoisena mitä tehdä, sitten
kosketti hän siinä olevaa jousta ja kun kansi aukeni, otti hän rasiasta
pienen valkean öylätin. Sen hän pudotti viiniin.
Ritari, joka katseli tapahtumaa levottomin silmin, näki, miten se
maljan pohjaan vaipuessaan nopeasti liukeni.
Mutta kaikki tietoisuus öylätistä, viinistä, polvistuneesta ritarista
näytti hetkellisesti haihtuneen piispasta. Hän näytti uneksivasti
katselevan lippua, joka näennäisesti ilman aihetta liehui edestakaisin,
riippuessaan pitkässä tammitangossaan korkealla katto-orsien tasalla.
"Miksi se liehuu?" mutisi piispa, lisäten tällä suuresti ritarin
levottomuutta. "Miksi -- miksi se liehuu?"
"Juokaa tämä, kunnianarvoisa isä", kehoitteli ritari. "Minä pyydän
teitä, rakas herra, juokaa tämä."
"Siellä täytyy olla vetoa", mutisi piispa.
"Tämähän on teidän mainiota Italian viiniänne", sanoi ritari. "Minä
rukoilen teitä, juokaa."
"Orsien luona", sanoi piispa, mutta hän istuutui, otti maljan ritarin
kädestä ja joi verkkaan sen sisällön.
Melkein heti heikko värinhäive alkoi näkyä hänen poskillaan ja
huulillaan; hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän hymyili ritarille,
asettaessaan tyhjän maljan vieressään olevalle pöydälle.
"Ah, rakas Hugh", sanoi hän, ojentaen kätensä, "minulle on mieluista,
että sinä olet täällä. Jatkakaamme keskusteluamme, jos sinä olet kyllin
levännyt ja virkistynyt. Minulla on paljon sinulle sanottavana."
Tuntien suurta helpoitusta tarttui Hugh d'Argent ojennettuun käteen ja
suuteli innokkaasti piispan sormusta.
Se oli vain vilpittömän sydämen kunnioituksen ilmaus. Mutta sulavasti
säestäessään sitä _Benedicite_-toivotuksellaan, tunsi piispa pienen
omantunnon pistoksen, mikä hänelle oli yhtä poikkeuksellinen
kokemus kuin hänen äskeinen kuohahduksensa. Hän tarttui keskustelun
katkenneeseen lankaan juuri sillä kohdalla, minne hänestä oli
tarkoituksenmukaisinta palata, nimittäin missä hän oli ensi kerran
astunut harhaan.
"Senvuoksi, rakas Hugh, olen nyt yksityiskohtaisesti kuvannut sinulle
näyn, osoittaen sinulle, että meidän siitä on kiittäminen enemmänkin
maallista kiintymystä kuin jumalallista vaikutusta -- vaikkapa toinen
hyvin saattaa olla toisen käyttämä keino. Nyt meidän on harkittava
ja päätettävä, millä tavoin menettelemme Moraan nähden niin, että
parhaiten varjelemme hänen mielenrauhansa.
"Minä olen harkinnut, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari
yksinkertaisesti; "ja tehnyt päätökseni."
"Mitä sinä olet päättänyt tehdä, poikani?" kysyi piispa lempeimmällä
äänellään.
"Kertoa Moralle, niin pian kuin palaan, totuuden kokonaisuudessaan."
Piispa kohotti katseensa, nähdäkseen vieläkö lippu hulmahteli.
Sen se teki.
Varmastikin kävi tuulenhenki orsien välissä.
"Ja mitä sinä luulet, poikani, sellaisen ilmoituksen vaikuttavan
vaimosi mielentilaan?"
"Minun asiani ei ole muodostaa mitään arveluita; minä tiedän vain
tosiseikoista."
"Aivan niin, poikani, aivan niin", vastasi piispa, puristaen sormenpäät
yhteen ja kohottaen ne huulilleen. "Mutta kun kerran olemme tekemisissä
syiden kanssa, saattaa toisinaan olla paikallaan tutkistella niiden
seurauksia, jotteivät ne yllätä meitä vallan valmistumattomina. Oletko
ottanut huomioon, että koska vaimosi katsoi olevansa oikeutettu
poistumaan luostarista ja solmimaan avioliiton kanssasi ainoastaan
sillä perusteella, että pyhä Neitsyt ihmeellisellä tavalla antoi
hänelle siihen luvan, hän nyt, saadessaan kuulla, että mitään tällaista
ihmeellistä lupaa ei olekaan esiintynyt, ei enää tunne olevansa siihen
oikeutettu?"
"Se on suuresti pelättävää", vastasi ritari.
"Oletko itsekin nyt sitä mieltä, ettei hän ole siihen oikeutettu?"
"En!" vastasi ritari äkillisellä kiihkolla. "Siitä saakka kun minä
sain kuulla, millä tavoin hänen sisarensa oli pettänyt hänet, olen
aina pitänyt häntä omanani. Taivas tiesi, kun hän vannoi nunnavalansa,
että minä yhä olin uskollinen, ja että hän siis oli minun kihlattuni.
Taivas salli minun paljastaa totuuden ja löytää hänet -- elossa ja yhä
naimattomana. Minun nähdäkseni mikään jumalallinen tahdonilmaus ei
ollut tarpeen. Ja lain pyhän Isän lupakirja saapui, ilmoittaen kirkon
hyväksynnän, ei todella enää mitään näyttänyt olevan välillämme. Mutta
Mora ajatteli toisin."
Heikko välkähdys loisti piispan silmistä; se oli kuin äärimäisen
herkistyneenä sama viekas katse, joka niin usein pilkisti Mary Antony
eukon silmistä.
"Oletko koskaan kuullut sanottavan, poikani, että kaksinkertainen
kielto on samaa kuin myöntö. Etkö luule, että hiukan samalla tavoin
kaksinkertainen petos voi käydä totuudesta? Mora oli petoksen uhri
astuessaan luostariin ja petettynä hän sieltä poistui; mutta tästä
kaksinkertaisesta petoksesta astuu ilmi se suuri totuus, että hän
taivaan silmissä aina on ollut sinun. Ensimäinen petos tekee tyhjäksi
toisen, ja jälelle jää vain se tosiseikka, että Mora on sinun vaimosi,
että sinun on varjeltava häntä ja suojeltava häntä surulta; ja mitä
Jumala on yhdistänyt, ei kenenkään ihmisen pidä eroittaman."
Hugh d'Argent nosti kätensä otsalleen.
"Minä toivon, että Mora on käsittävä asian niin", sanoi hän.
Lippu hulmusi yhä hiljaa. Piispa ryhtyi miettimään, mistä veto saattoi
olla lähtöisin.
"Hän ei tule käsittämään asiaa niin", sanoi hän sitten. "Hyvä Hugh, kun
vaimosi saa sinulta kuulla, että Mary Antony eukko oli pettänyt hänet,
palaa hän takaisin samaan mielentilaan, missä hän oli ennen luultua
näkyä, ja on yhä tunteva olevansa Valkoisten sisarten prioritar."
"Minunkin tietoisuudessani hän on ollut se siitä saakka kuin asia tuli
minun tietooni", myönsi ritari.
Piispan nauttiman suloisen juoman vaikutus oli tehokkaimmillaan.
"Entä mitä ehdotat, poikani, tehtäväksi tälle naimisissa olevalle
priorittarelle? Luuletko hänen jäävän kotiisi, tyytyväisenä täyttämään
aviolliset velvollisuutensa?"
"Minä pelkään", vastasi ritari synkästi, "että hän jättää minut."
"Ja minä olen varma siitä, että hän jättää sinut", vastasi piispa.
"Tämä tulevaisuuden pelko minut saikin tulemaan luoksenne, herra
piispa. Jos Mora, kuten sanotte, haluaa pysyä samana, kuin hän oli,
ennenkuin petos sai hänet poistumaan luostarista, tahdotteko te silloin
järjestää asiat niin, että hän huomiota herättämättä voi palata
paikalleen Worcesterin Valkoisten sisarten priorittareksi?"
"Mahdotonta", vastasi piispa lyhyesti. "Se on liika myöhäistä. Meillä
ei luostarissa voi olla muita madonna-ryhmiä kuin ne mitä on veistetty
marmoriin tai puuhun."
Seurasi hiljaisuus, joka kesti useampia minuutteja.
Vihdoin ritari pakoitetusti puhuen lausui hyvin hiljaa.
"Se _ei_ ole liika myöhäistä."
Heti kääntyivät tutkivat silmät häneen. Punainen juova välähti piispan
poskille, kuin piiskan siiman jälki.
"Hupsu!" kuiskasi hän, mutta sanassa tuntui enemmän säälivää hellyyttä
kuin vihaa. Oliko koskaan nähty niin ritarillista hupsua tai niin
hupsua ritaria. "Mikä on ollut esteenä, poika? Luulitko huomanneesi,
ettei hän kaikesta huolimatta rakastanutkaan sinua?"
"En", vastasi Hugh nopeaan. "Minä kiitän Luojaa ja pyhää Neitsyttä,
vaimoni rakastaa minua niinkuin en koskaan olisi voinut kuvitella
hänen kaltaisensa täydellisen olennon voivan rakastaa minua. Mutta
-- ensinnäkin -- kaikki oli niin uutta ja outoa hänelle. Kyllin
kummallista oli jo joutua uudelleen maailmaan, saada vapaasti tulla ja
mennä, ratsastaa ulkona, nähdä ihmisiä ja esineitä. Minä asetin hänen
onnensa yli muun... Ei, helppoa se oli, kun rakastaa häntä niinkuin
minä teen, niin suuresti toivoen hänen parastaan. Isä, minä halusin
sitä mitä te tarkoititte, puhuessanne kodin madonnasta. Senvuoksi me
-- minun ehdotuksestani -- sovimme siitä, että vaikka vihkimys olikin
täytynyt näin kiireesti toimittaa, me yhä edelleenkin pitäisimme
toisiamme kihlautuneina, senkin jälkeen kuin saapuisimme Norellen
linnaan, niin monta päivää ja viikkoa kuin hän haluaisi; siihen saakka,
kunnes hän itse sanoisi haluavansa, että minä veisin hänet kotiini.
Mutta -- jokainen päivä, jonka me ratsastimme kohti pohjoista, oli
ollut edellistä täydellisempi, jokaisen päivän jokainen tunti oli
ollut suloisempi kuin edellinen. Täten tapahtui, että samana päivänä
kuin me saavuimme Moran kotiin, me erottuamme yöksi hänen huoneensa
ovella, tapasimme toisemme uudelleen linnanmuurilla, missä me vuosia
aikaisemmin olimme jättäneet toisillemme hyvästit; ja istuessamme
siellä kuutamossa, hän kertoi minulle pyhän Neitsyen armollisen näyn,
ja senjälkeen, mitä hellimmin sanoin, rakkautensa vielä suuremman
ihmeen, ja sanoi olevansa valmis ratsastamaan kotiin minun kanssani.
Näin me erosimme niin syvän ja puhtaan hurmion vallassa, että sen
pelkkä ilo sai meidät vaipumaan uneen. Mutta aikaisin aamulla minä
heräsin siihen, että veli Philip kolkutti ovelleni ja toi minulle
teidän kirjeenne, kunnianarvoisa isä."
"Ah!" sanoi piispa. "Kunpa minä olisin tiennyt, että hän pystyi
itselleen tyydyttävästi selittämään muiston, joka sinulla oli minun
sanoistani."
Mutta piispa puhui koneellisesti; hän puhui kuin se joka puhuessaan
ajattelee muita asioita. Sillä sydämessään kamppaili hän nyt kovinta
taistelua, mitä hän rakkautensa kaikissa vaiheissa oli kokenut.
Nopean ajatuslennon kautta oli hän mielessään palannut takaisin
penkin luo puutarhaan, minne Mary Antony oli jättänyt hänet
lähtiessään hakemaan kunnianarvoisaa äitiä. Hän oli näkevinään
luostarikäytävään päin vievän aurinkoisen kentän suuren pyökkipuun
varjosta. Hän näki priorittaren tulevan kookkaana ja komeana, hänen
virkaristinsä välkkymässä rinnalla, hänen suloisten silmiensä loistavan
tervehdykseksi. Ja äkkiä olivat he puhelemassa kuten he aina puhelivat
toisilleen, jolloin jokaisen sanan elävöitti ajatuksen täyteläisyys,
jolloin jokainen ajatus riensi toista vastaan, joka sen oli sytyttänyt.
Ja sitten oli piispa uudelleen istuvinaan samalla penkillä, katsellen
nurmikkoa myöten päivänpaisteiseen luostariin päin, todeten, ettei
hän enää koskaan saisi havaita priorittaren astuvan itseään vastaan,
huomaten ensi kertaa äärimäisen yksinäisyytensä, korvaamattoman
tappionsa, minkä hän oli kärsinyt Hugh'n ja Moran hyväksi.
Piispan mittaamaton menetys oli ollut Hugh'n ääretön voitto. Ja nyt kun
Hugh näytti olevan taipuvainen panemaan alttiiksi onnensa, oli suhde
päinvastainen. Olisihan hänen menetyksensä, jos hän pysyisi aikeessaan,
piispan voitto.
Kuinka helppo olisi mennä Moraa vastaan muutaman peninkulman päähän
Worcesterista; edetä komeassa kulkueessa Valkoisten sisarten
luostariin; käskeä avaamaan selälleen suuren portin, ratsastaa sisään
ja asettaa Mora taas priorittaren-toimeensa ilmoittamalla, että
korkeampi tehtävä, johon pyhä Isä oli kutsunut hänet, nyt oli täytetty.
Mikä ilo ikävöivässä sisarkunnassa! Mutta, ennen kaikkea, mikä ilo
taas saada nähdä häntä, puhella hänen kanssaan, istua hänen vieressään
siellä, milloin tahansa! Ei mitään yksinäisyyttä eikä lohduttomuutta
enää, ja Moran omatunto rauhoittuneena, tyytyväisenä.
Mutta niin pian kuin hän ajatuksissaan näin kohtasi rakastamansa
naisen, virisi hänen tosi olentonsa eloon ja hänen mielikuvituksensa
taantui.
Se nainen, joka mitä hellimmin sanoin oli Hugh d'Argentille puhunut
rakkautensa ihmeestä ja oli valmis seuraavana päivänä lähtemään hänen
kotiinsa, ei enää tyytyisi luostarin hiljaisuuteen.
Jos Hugh pysyi mielettömässä suoruudessaan ja järkytti hänen rauhansa,
saattoi hän kyllä jättää miehensä.
Jos piispa avaisi hänelle tien, saattaisi hän helposti palata
luostariin.
Mutta tosielämänsä olisi hän silloin jättänyt taakseen rakastajansa luo.
Hän toisi mukaansa luostariin rikkirevityn omantunnon ja murtuneen
sydämen.
Varmastikin nämä kaksi miestä, jotka häntä rakastivat, saattoivat
säästää hänet tältä ahdistukselta, jos he luopuivat kaikesta
itsekkyydestä ja ajattelivat vain häntä.
Heti päätti piispa täyttää oman osansa.
"Rakas Hugh", sanoi hän, "sinä teit oikein, kun tulit luokseni
neuvottelemaan näistä suunnitelmista, ennenkuin otit peruuttamattoman
askelen, pannaksesi ne täytäntöön. Vain minä saattaisin palauttaa
vaimosi Valkoisten sisarten priorittareksi ja senlisäksi olisi
minun välttämätöntä jatkuvasti oleskella täällä taatakseni hänelle
hankaluuksista vapaan elämän. Mutta minä en tule oleskelemaan täällä,
minä tulen kohdakkoin jättämään sekä Worcesterin että koko maan ja
palaamaan kauniiseen Italiaani. Pyhä Isä on suvainnut yksityisesti
ilmoittaa minulle että minulle piakkoin tarjotaan korkea virka-asema.
Minä olen tänään päättänyt ottaa sen vastaan. Minä palaan Italiaan
pyhän kirkon kardinaalina."
Hugh nousi ja kumarsi. Voimakas suuttumus välähti hänen katseestaan.
"Jalo herra Kardinaali, minä onnittelen teitä. Sen minä saatan
ymmärtää, että kardinaalinhattu saattaa houkuttaa teitä jättämään
katedraalinne, kaupunkinne ja kansanne, joka teitä rakastaa. Mutta
että te päästäksenne eteenpäin kirkollisella urallanne, vaikka kuinka
suuresti tahansa, olette valmis vapaaehtoisesti lähtemään ja jättämään
Moran suruun, Moran vaikeuksiin, Moran kaipaamaan apuanne --"
Ritari keskeytti hämmästyneenä sanatulvansa. Piispa, joka ei koskaan
nauranut, naurahti ääneen. Ja samalla hän, joka ei koskaan itkenyt, jo
näytti olevan purskahtamaisillaan itkuun.
Suomut putosivat Hugh'n silmistä, ennenkuin piispa oli sanonut
sanaakaan. Hän havaitsi toisen rakkauden yhtä suureksi kuin omansa.
"Ah, houkka!" sanoi Worcesterin Symon. "Sinä seuraat näin omia
ajatuksiasi, ja helppo on viedä sinut harhaan. Kun puhuin lähdöstäni,
puhuin siitä vain hänen takiaan, toivossa, että ajatus minun
poissaolostani estäisi sinua aikomustasi toteuttamasta. Mutta nyt
minä tosiaankin olen vakuutettu siitä, että sinä tulet antamaan
alttiiksi oman onnesi ja hänen onnensa. Tahdonpa siis miettiä
jotain keinoja millä pidättää pyhän Isän lähettiä, niin ettei minun
tarvitse antaa vastaustani ennenkuin kahden viikon kuluttua. Sinä
ehdit Moran luo viimeistään viiden päivän kuluttua tästä. Niin pian
kuin hän on päättänyt mitä hän tekee, lähetä minulle siitä tieto
nopean sanansaattajan kautta. Jos hän päättää palata luostariin,
niin ilmoita paikka ja aika tiellä, minne tulen häntä vastaan.
Hänen prioritar-pukunsa ja hänen virka-ristinsä minulla on täällä.
Edellisenhän sinä lähetit minulle majatalosta, jälkimäisen löysin hänen
kammiostaan. Sinun täytyy ottaa ne mukaasi. Jos hän palaa, täytyy
hänen palata täydessä virka-asussaan. Jos taas hän päättää jäädä
sinun luoksesi; jos hän -- minkä Luoja suokoon -- on tyytyväinen eikä
tarvitse minun apuani, niin ilmoita se minulle lähetin kautta. Minä
saatan silloin poistua tuohon kauniiseen maahan, johon minä ensinnä
lähdin hänen vuokseen, josta poistuin hänen vuokseen ja johonka minä
taas palaan iloiten, ellei hän enää ole apuni tarpeessa. Myöntämäni
aikamäärä sallii neljän päivän epäröinnin."
"Herra piispa", sanoi ritari nöyrästi, "antakaa anteeksi vääryyteni
teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että otin vakavalta kannalta sen, minkä
tarkoititte pilaksi tai minkä, tarkalleen sanoen, te toivoitte voivan
estää minua aikeestani. Ah, tosiaankin toivoisin, että minut siitä
estettäisiin."
"Hugh", sanoi piispa innokkaasti, "olihan hän sinun käsityksesi mukaan
oikeutettu tulemaan luoksesi mistään näyistä välittämättä?"
"Kyllä", vastasi ritari, "mutta minä en tunne olevani oikeutettu
ottamaan häntä, kun tiedän, että hän antaa itsensä vapaasta tahdostaan
vain siksi, että hän uskoo näkyyn. Puhtaimmankin ilon hetket
himmentäisi salainen häpeäni. Tietäessäni petoksen, olisin minäkin
siihen osallinen, minä, jota hän rakastaa, johon hän luottaa."
"Totuuden vaikeneminen ei ole samaa kuin valehteleminen", vakuutti
piispa.
"Herra piispa", vastasi Hugh d'Argent, nousten pystyyn ja laskien
kätensä miekkansa kahvaan. "Minä en osaa näissä asioissa järkeillä,
minä en osaa tehdä eroa totuuden vaikenemisen ja valehtelemisen
välillä. Mutta kunniani kutsua minä kuuntelen ja lähden taisteluun
-- itseäni vastaan, jos se on tarpeen, tai jos se on välttämätöntä,
jotakuta toista vastaan. Itämaan taistelutanterilla pyhässä sodassa
minä voitin nimen, jonka koko leiri, jopa vihollinenkin tunsi:
'Hopeisen Kilven ritari'. Meidän nimemme on Argent ['Argent' (ransk.)
= hopea (suom.)] ja meillä on oikeus käyttää puhtaasta hopeasta tehtyä
kilpeä. Mutta minä sain tuon nimen siitä, että kilpeni oli aina kirkas,
ettei se ainoassakaan taistelussa pudonnut tomuun, etten antanut sen
tahrautua. Se oli niin kirkas, että kun minä ratsastaessani kannoin
sitä edessäni, niin se heijasti auringon säteitä niin, että vihollisten
silmät huikaistuivat. Jalo herra, minä en voi tahrata hopeista kilpeäni
ottamalla osaa vilppiin tai vaikenemalla silloin kuin kunnia käskee
minua puhumaan."
Katsellessaan ylvästä hahmoa edessään, piispa tunsi halua vastata hänen
jaloihin sanoihinsa ja antaa niille tunnustuksensa. Mutta hän ajatteli
Moran mielenrauhaa, Moran auennutta sydäntä ja sarastavaa onnea. Moran
takia täytyi hänen loppuun saakka vastustaa.
"Rakas Hugh", sanoi hän. "Kaikki tämä puheesi hopeakilvestä ja kunnian
kutsusta kaunistaa kylläkin taistelukentän soturia. Mutta rakastajan on
noudattaminen ankarampia ohjeita; hänen täytyy kieltää itsensä, senkin
itsensä, jolle oma kunnia on kallis. Kun sinä kiilloitit hopeakilpesi,
pitääksesi sen niin kirkkaana, niin mitä näit siitä kuvastuvan?
Omat ylpeät kasvosi kai? Samoin sinä nytkin kartat vähäisintäkin
tahraa kunniantunnollasi, mutta sinä tahdot pitää tämän hopeakilven
kirkkaana Moran kustannuksella, sinä tahdot ratsastaa tietäsi ylpeänä,
yksinäisenä kunniassasi, heijastaa aurinkoa, huikaista kaikki katsojat,
sillävälin kun vaimosi, Mora, joka on rakastanut sinua, luottanut
sinuun, joka on mitä hellimmin sanoin tulkinnut sinulle rakkautensa
ihmeen, makaa pimeydessä epätoivoisena, murtunein sydämin. Hugh, minä
tahtoisin, että sinä ajattelisit enemmän hänen kultaisen sydämensä
aarretta kuin oman itsekkään hopeakilpesi kirkkautta."
"Itsekkään!" huusi ritari. "Onko itsekästä pitää kunniansa puhtaana?
Onko itsekästä hävetä sitä, että pettää rakastamaansa naista? Olenko
minä, jonka pyrkimyksenä on kaikessa ollut asettaa hänen onnensa
etusijaan, ollut itsekäs häntä kohtaan tänä vaikeuden hetkenä?"
Hän vaipui raskaasti istumaan; nojasi kyynärpäät polviinsa ja antoi
päänsä painua käsiin.
Tämä äärimäistä masennusta ilmaiseva asento teki piispan
miettiväiseksi. Saisiko hän voiton nyt, kun hän juuri oli luopunut
kaikesta voiton toivosta?
"Tuhoisan itsekäs, rakas Hugh", sanoi hän. "Mutta Luojan kiitos, ei
mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut. Kuuntele sanojani, niin minä
osoitan sinulle keinon, millä voit pitää kunniasi tahrattomana ja,
kuitenkin vaieta Moralta tiedon asiasta, joka järkyttäisi hänen
mielentilansa."