Verenkarvainen lippu häipyi ja hävisi.
Sen yläpuolella oleva taivas tummeni purppuraiseksi ja tuijotti tyhjin
silmin alla olevaan maailmaan. Tuon tuostakin muurilla yksinään istuva
nainen kohotti murheiset kasvonsa kohti taivasta, mistä tähtien
kirkkaat silmät avautuivat häntä vastaan.
Vihdoin oli koko taivaanlaki siroittunut tähtiä täyteen, kiertotähdet
loistivat tasaisella valollaan; vähenevä kuu kohosi suurena ja
kullankarvaisena havumetsän takaa, ja tuli sitä pienemmäksi ja
hopeisemmaksi, kuta korkeammalle se kohosi.
Mora peitti kasvonsa käsillään. Kesäyö oli kukkurallaan tuoksun suloa.
Tähdet tuntuivat laulavan. Kuu näytti voitonriemuisena kulkevan
taivaalla. Tänä pimeyden hetkenään hänen täytyi sulkea silmistään tuo
loistava taivas. Hän antoi kasvonsa vaipua käsiinsä ja nojasi päänsä
polviin.
Isku iskun jälkeen oli piispan kirjeestä langennut häneen.
Ensiksikin, että piispa itse oli ryhtynyt pettämään häntä ja pitänyt
selviönä, että Hugh rupeisi hänen liittolaisekseen.
Sitten oli vanha Mary Antony eukko petkuttanut häntä sinä iltana,
jolloin Hugh tunkeutui luostariin, ja piispa tiesi tästä eikä se
näyttänyt hänessä herättäneen muuta kuin tyydytystä ja hieman hilpeyttä.
Ja sitten järkyttävä uutinen, että Mary Antonyn näky oli ollut pelkkä
keksintö, jonka vanha eukko melkein peloittavalla älykkäisyydellä oli
pannut toimeen, ja piispa kehoitti ritaria kiittämään Luojaa eukon
viisaudesta ja estämään Moraa kuulemasta ainoatakaan sanaa, joka voisi
saada hänet epäilemään näyn aitoutta ja huomaamaan, että häntä oli
petetty ja peijattu! Todellisuudessa piispa ja hänen miehensä yhä
edelleenkin olivat osallisia Antony eukon petoksessa.
Nyt Mora täysin ymmärsi, miksi piispa puolittain humoristisella,
puolittain epäilevällä tavalla otti vastaan hänen kertomuksensa
näystään. Eipä ihme, että piispa oli nimittänyt Antony eukkoa
"erinomaisen viisaaksi ja taitavaksi lapseksi".
Mutta juuri kun Morassa alkoi viritä viha, eikä vain piispaa, vaan
myöskin rakastamaansa ja suojaamaansa vanhaa naista kohtaan, joka nyt
oli pettänyt hänet, yllätti hänet uutinen vanhan maallikkosisaren
kuolemasta ja kuvaus hänen hartaasta uskollisuudestaan loppuun saakka.
Eläessään Mary Antony usein oli intoileva olento, vainajana hän riisui
suuttumuksen aseistaan.
Ja, kaiken lopuksi, vanha maallikkosisar tekonäkyineen kävi
merkityksettömäksi tärkeämmän kysymyksen rinnalla: mille kannalle
asettuisi Hugh? Oliko hän vaikeneva ja täten tuleva petokseen
osalliseksi, vai kertoisiko hän, maksoi mitä maksoi. Moralle totuuden?
Todistuksena lemmen Morassa aiheuttamasta muutoksesta oli, että tämä
seikka tuli muita niin paljon tärkeämmäksi, ettei Mora ennen sen
ratkaisua voinut ryhtyä miettimään muita mahdollisuuksia.
Toivehikkaana muisti Mora Hugh'n omantunnontarkkuuden isä Gervaisen
asiassa. Mutta miksi oli hän lähtenyt neuvottelemaan piispan kanssa,
ellei hän aikonut alistua piispan ohjeisiin?
Mutta vasta kun Mora oli palannut huoneeseensa ja polvistunut pyhän
Neitsyen alttarin eteen, huomasi hän, että hän oli menettänyt
oikeutuksensa jättää luostarin, ellei mitään näkyä ollutkaan esiintynyt.
"Pyhä Neitsyt", rukoili hän, kohottaen yhteenliitetyitä käsiään. "Minä,
joka olen tullut kahdesti petetyksi, sekä mennessäni luostariin,
että lähtiessäni sieltä, minä rukoilen sinua, kautta miekan, joka on
lävistänyt sinunkin sielusi, suo minulle nyt ilmestys, joka vihdoinkin
on _tosi näky_."