Neljäntenä päivänä miehensä lähdettyä Mora nousi muurille katsomaan
komeaa auringonlaskua.
Mieluista oli hänen myös viipyä paikalla, missä hän ynnä Hugh olivat
viettäneet tuon ihmeellisen yön kuutamossa, jolloin Mora oli kertonut
miehelleen näyn ja tämä oli seuraavana päivänä luvannut viedä hänet
kotiinsa.
Mora pysähtyi kiertoportaitten päässä olevan matalan holvioven
kynnykselle, muistaen mitenkä hän siinä oli kääntynyt kuiskaamaan:
"Minä rakastan sinua." Ah, miten usein hän senjälkeen olikaan sanonut:
"Rakas mieheni, minä rakastan sinua! Palaa onnellisesti luokseni, palaa
pian luokseni; minä rakastan sinua!"
Se, että Hugh oli jättänyt hänet silloin, kun hänen lempensä oli
valmis vastaamaan Hugh'n lempeen, oli saattanut tämän kehittymään yhä
syvemmäksi ja voimakkaammaksi.
Ja nyt Mora myös täydellisemmin tajusi, kuinka jalosti ritari oli
hillinnyt itsensä, kuinka ritarillista hienotunteisuutta hän oli
osoittanut vaimoaan kohtaan, kuinka ylevä hänen epäitsekkyytensä oli.
Ensi hetkestä saakka oli Hugh'n käyttäytyminen häntä kohtaan ollut
täydellistä; ja nyt oli hänen ainoa halunsa, että jos hänen lempensä
saattoi antaa korvauksen siitä, oli Hugh sen saava.
Ah, milloinka hän saapuisi! Milloinka hän saapuisi!
Mora ei voinut olla kädellään varjostamatta silmiään ja katselematta
tietä pitkin kohti kuusimetsää, vaikka nyt oli vasta neljäs päivä
Hugh'n lähdöstä -- päivä, jolloin tämä saattoi saapua Worcesteriin, jos
hän ratsasti kiivaasti -- ja aikaisintaan vasta yhdeksäntenä päivänä
saattoi Mora toivoa hänen palaavan.
Mitenkä verkkaan kuluivat päivät. Kuitenkin ne olivat täynnä rauhaa ja
iloa.
Siitä hetkestä saakka, jolloin Mora oli astunut ulos päivänpaisteeseen,
päättäen lujasti käydä eteenpäin taaksensa katsomatta, oli hän innolla
ja mielihalulla antautunut hoitamaan taloaan ja tiluksiaan. Niinpä oli
hän jo toisena päivänä saanut aatteen, jonka hän heti oli toteuttanut.
Ottaen Martin Goodfellowin mukaansa oli hän ratsastanut Hugh'n kotiin.
Ja kuten hän oli odottanutkin, oli hän havainnut sen olevan suuresti
naisellisen hoidon tarpeessa. Ja hän oli heti ryhtynyt panemaan toimeen
välttämättömimpiä järjestelyitä, jotta kaikki olisi kunnossa, kun Hugh
palatessaan veisi hänet kotiinsa.
Moran johdolla hänen tuleva huoneensa pantiin täydellisesti kuntoon;
hänen omat tarve esineensä siirrettiin sinne, ja kaikki tehtiin niin
valmiiksi, että hän ynnä Hugh voisivat lähteä liikkeelle minä hetkenä
tahansa, tarvitsematta matkatavaroita ja palvelijoita, ja yhdessä
ratsastaa kotiin.
Tässä huoneessa oli kaksi ovea, joista toinen muutamia porrasaskeleita
myöten johti parvekkeelle, toinen avautui suoraan suureen saliin, joka
oli talon keskeinen huone.
Mora seisoi mielellään tällä ovella, katsellen tuota mahtavaa huonetta
avaroine liesineen, jonka kummallakin puolen oli mahtava veistoksin
koristettu nojatuoli, seinillä aseita ja muistomerkkejä urotöistä,
mikä kaikki teki siitä Hugh'n kodin. Ja Mora muisti, mitä Hugh tästä
paikasta oli lausunut pyhää Neitsyttä rukoillessaan: "Sääli yksinäistä
kotia, murheellista liettä... ja lähetä hänet luokseni."
Nyt se ei enää ollut oleva yksinäinen ja murheellinen. Eikä sen
omistajan uskollinen sydän enää ollut jäävä tyydyttämättömäksi.
Tänä päivänä oli Mora käynyt siellä kolmannen kerran. Mennessään
hän ynnä Martin olivat ratsastaneet maantietä myöten, sillä heillä
oli vaatteita ynnä muuta tavaraa sälytettynä satuloihinsa; mutta
he palasivat lyhempää tietä metsän kautta, joka oli äänetön ja
sammalpohjainen, vilpas ja viheriä.
"Tämän matkan kautta hän oli saanut viehättävät valmistuksensa
loppuunsuoritetuiksi. Vaikkapa Hugh saapuisi tänä iltana ja haluaisi
viivyttelemättä ratsastaa kotiin, saattoi Mora käskeä satuloimaan
Iconin ja sanoa: 'Minä olen valmis, rakas ritarini; lähtekäämme'."
Niinpä seisoi Mora linnan muurilla, katsellen auringonlaskun punaista
loimua, joka näytti liekehtivän kuin kullankarvaisen kaupungin
muureilta; sitten hän kädellä silmiänsä varjostaen loi vielä kerran
katseensa tielle.
Juuri silloin tuli tummasta kuusimetsästä näkyviin yksinäinen ratsumies.
* * * * *
Vain silmänräpäyksen ajaksi sai mieletön luulo, että Hugh oli palannut,
hänen sydämensä sykähtämään. Seuraavana hetkenä hän tiesi ettei se
voinut olla Hugh, hän huomasi miehen selvästi muukalaiseksi.
Mora näki hänen eroavan tieltä ja nousevan kiertävää polkua kohti
linnan porttia, näki portinvartijan menevän luukulle vastaukseksi
kuuluvaan koputukseen; näki hänen menevän noutamaan Zachary vanhusta,
joka puolestaan lähetti hakemaan Martin Goodfellowia; senjälkeen portti
avautui selälleen, ja muukalainen ratsasti pihaan.
Mora arveli asiakseen laskeutua muurilta alas, mennäkseen katsomaan
kuka tämä odottamaton vieras saattoi olla.
Isojen portaiden päässä hän kohtasi Martinin.
"Rouva", sanoi tämä, "alhaalla odottaa mies, joka välttämättä tahtoo
puhutella sir Hugh'ta. Kuultuaan meiltä, että ritari on ratsastanut
etelään ja viipyy matkallaan moniaan päivän, hän pyytää saada puhutella
teitä kahdenkesken, mutta hän kieltäytyy ilmoittamasta asiaansa ja
nimeänsä. Mestari Zachary toivoi, että te suvaitsisitte käskeä meitä
lähettämään miehen pois, sanomalla hänelle, että jos hän tahtoo,
saattaa hän palata kuuden päivän kuluttua, jolloin kunnioitettava
ritari lienee palannut." Mora rypisteli kulmiaan. Hänelle ei ollut
ensinkään mieleen, että Zachary ja Martin Goodfellow yhdessä päättivät,
mitä hänen tuli tehdä.
"Kuvaa hänet minulle", sanoi hän. "Minkälaatuinen mies hän on?"
"Tummaverinen", sanoi Martin, "ja sotilasmainen, vähän hurjapään
näköinen, mutta käytökseltään moitteeton. Zachary ja minä luulisimme --"
"Minä tahdon tavata häntä", keskeytti Mora, alkaen astua alas portaita.
"Minä tahdon tavata hänet pitosalissa ja kahdenkesken. Sinä, Martin,
voit odottaa ulkona, niin että voit astua sisään heti kun minä kutsun.
Käske Zacharyn toimittaa ateria ynnä viiniä tai pullo hyvää olutta,
niin että voin tarjota sen matkamiehelle, jos hän on virkistyksen
tarpeessa".
* * * * *
Mora seisoi pitosalissa, samalla paikalla, missä Hugh heidän erotessaan
oli polvistunut, kun tuo tummaverinen, vähän hurjapään näköinen mies
astui sisään.
Mutta epäilemättä ei hänen käytöstään sopinut soimata. Hän tempasi
päähineensä pois heti kun näki Moran, astui muutaman askelen eteenpäin
ja pysähtyi sitten kumartaakseen syvään; astui taas vähän eteenpäin ja
kumarsi taas.
Mora lausui: "Te tahdoitte tavata miestäni, hyvä ystävä, niinhän?
Hän on poissa ja palaa tuskin ennenkuin neljän päivän kuluttua
aikaisintaan. Onko asianne sir Hugh'lle sitä laatua, että minä
suullisesti voin toimittaa sen hänelle?"
Mora toivoi, etteivät nämä rohkeat tummat silmät huomaisi, millä
hehkuvalla mielellä hän nyt ensi kertaa puhui Hugh'sta vieraalle omana
miehenään.
Vieras vastasi koruttomin sanoin, kuin suorasukainen sotilas.
"Jalo rouva, kun en tavannut ritaria, jota minä olen kaukaa ratsastanut
etsimään, on minun paras kertoa asiani teille.
"Vuosia sitten, Syyrian taisteluissa, oli minulla onni kerran sodan
melskeessä joutua vierekkäin sir Hugh d'Argentin kanssa. Uskottomat
iskivät minut maahan, ja pahasti haavoittunut kun olin, olisin minä
joutunut heidän armoilleen, ellei tämä jalo ritari, nähdessään minun
suistuvan, olisi pyörtänyt hevostaan ja raivannut itselleen tietä
luokseni, iskien vihollisiani oikeaan ja vasempaan. Nostaen minut
taakseen satulaan laukkasi hän sitten kanssani pois. Silloin minä
Luccan pyhän ristin kautta vannoin, että jos minä koskaan saisin
tilaisuutta tehdä jonkun palveluksen sir Hugh'lle, Hopeisen Kilven
ritarille, matkustaisin vaikka maailman ääreen sen tehdäkseni.
"Kymmenen yötä sitten minä sattumalta ratsastin Worcesterin ja
Warwickin keskivaiheilla olevan metsän kautta. Kun minua vastaan tuli
joukko roistoja, käännyin minä ratsuineni tieltä syrjään, kätkeytyen
tiheikköön. Mutta Worcesterista päin tulevan yksinäisen ratsumiehen ei
onnistunut välttää heitä. Minun nähteni he karkasivat hänen kimppuunsa,
pakoittivat hänet laskeutumaan ratsunsa selästä, riistivät hänet
paljaaksi ja käskivät hänen jalkaisin palata samaa tietä takaisin. Minä
en voinut tehdä mitään häntä auttaakseni. Meitä oli vain kaksi, heitä
täysi tusina. Rosvot ryöstivät rahat uhrinsa laukusta. Siitä löysivät
he myös kirjeen, jonka he heittivät pois arvottomana. Minä huomasin,
minne se putosi, lähelle piilopaikkaani.
"Kun melske oli ohi, uhri paennut ja rosvojoukko ratsastanut tiehensä,
tulin minä esiin, poimin kirjeen maasta ja pistin sen omaan laukkuuni.
Niin pian kuin aurinko nousi, otin minä sen esiin taas, ja huomasin
hämmästyksekseni, että se oli osoitettu urhoolliselle pelastajalleni,
Hopeisen Kilven ritarille. Se näytti olevan tähdellinen, koska sen
kuoressa oli paitsi Warwickin linnaa mainittu kuusi pysähdyspaikkaa
pohjoiseen johtavalla tiellä; niinikään oli mainittu että se oli
toimitettava perille mitä pikimmin.
"Minusta näytti, että minä nyt olin saanut tilaisuuden tehdä
urhoolliselle ritarille palveluksen. Sen vuoksi minä olen osoitetta
seuraten ratsastanut paikasta toiseen, ja vihdoinkin minä olen päässyt
tänne Norellen linnaan, missä minä saan kuulla, että hän, jolle olin
aikonut kirjeen jättää, on ratsastanut etelään toista tietä myöten.
Täten on aikeeni tehdä hänelle palvelus rauennut tyhjiin."
"Ei, hyvä ystävä", sanoi Mora, jota kertomus oli suuresti liikuttanut.
"Antakaa minulle käsiinne joutunut kirje, jonka te niin uskollisesti
olette koettanut tuoda perille. Mieheni palaa viiden päivän kuluttua.
Silloin minä jätän hänelle kirjeen ja esitän kertomuksenne. Hän on
oleva kovin kiitollinen hyvästä palveluksestanne ja liikutettu teidän
uskollisesta muistostanne."
Tummaverinen mies veti laukustaan vahvasti sinetöidyn kirjeen, jonka
kuoressa oli pitkä osoite. Hän antoi sen Moralle.
Mora katseli uteliaana miehen kasvoja. Hänen oli ihmeellistä nähdä
edessään mies, jonka hengen Hugh oli pelastanut kaukana Idän
taistelutanterilla.
"Mieheni nimessä kiitän teitä", sanoi hän. "Ja nyt tuo väkeni teille
ruokaa ja viiniä. Teidän täytyy saada lepoa ja virkistystä, ennenkuin
taas lähdette eteenpäin."
"Kiitän teitä", vastasi muukalainen. "Mutta minun täytyy
viivyttelemättä jatkaa matkaani. Olisin vain toivonut, että palvelus,
jonka omituinen sattuma salli minun ritarille suorittaa, olisi ollut
arvokkaampi ja vaaranalaisempi."
Mies kumarsi syvään ja poistui. Tuokiota myöhemmin hän ratsasti ulos
portista ja eteni pohjoiseen päin.
Jos veli Philip olisi ollut läsnä, olisi hän voinut huomata, että
tummaverinen muukalainen istui piispan rotevimman ratsun selässä.
Sillä kuriton rosvon elämä ei päästä miestä valastaan, jonka hän
vilpittömästä kiitollisuudesta on vannonut entisinä parempina päivinään.
Yksin jäätyään Mora astui parvekkeelle ja tarkasteli siellä,
kirkkaammassa valaistuksessa, tätä tahriintunutta kirjettä.
Hämmästyksekseen huomasi hän siinä Symonin, Worcesterin piispan,
tutun käsialan. Kuinka moni kirje, jonka kuorella olivat nämä sievät
kirjaimet, olikaan saapunut Moran käteen.
Ja nyt oli Hugh lähtenyt, mennyt tälle monipäiväiselle
ratsastusmatkalleen tapaamaan piispaa, jolta hän oli saanut kirjeen,
joka riittämättömin yksityiskohdin kertoi hänelle jonkun tärkeän
seikan. Epäilemättä tämä ensimäinen kirje, joka Moralla nyt oli
kädessään, oli tarkoitettu saavuttamaan hänet ensin. Epäilemättä hänen
ei olisi tarvinnut ensinkään matkustaa, jos hän olisi saanut sen.
Tätä seikkaa harkitessaan Mora melkein tietämättään mursi sinetit. Hän
alkoi jo kiertää auki pergamenttia, mutta kysyi itseltään, lukisiko hän
sen nyt vai odottaisiko Hugh'n paluuta.
Kauan hän ei kuitenkaan epäröinyt. Kirjehän koski niin läheisesti
häntä. Sen verran oli Hugh ilmoittanut. Oli kenties välttämätöntä
heti ryhtyä toimiin ensimäisen kirjeen johdosta, joka niin omituisen
sattuman kautta oli tullut perille vasta toisen jälkeen. Ja ellei hän
ottanut selvää sen sisällöstä, ei hän voisi toimia.
Mora nousi taas kiertoportaita myöten muurille.
Lännen kultaiset pilvimuurit olivat kalvenneet, mutta verenkarvainen
lippu näytti vielä liehuvan taivaanrannalla. Sen yläpuolella oli taivas
kirkas.
Samalla tuolilla istuen, millä hän oli kertonut Mary Antony eukon
ihmeellisen näyn, Mora luki piispan kirjeen.