Worcesterin piispa istui pöytänsä ääressä kirjastossaan, ja mietiskeli
kirjettä, jonka Vatikaanista saapunut lähetti oli tuonut hänelle
edellisenä iltana.
Se sisälsi kutsun palata hänen eniten rakastamaansa maahan,
päivänpaisteen ja kukkien, kauniin kielen ja kohteliaan käytöstavan,
taivaallisen kauneuden ja enkelimäisen laulun maahan, ja vielä lisäksi,
palata sinne Rooman kirkon kardinaalina.
Hänen piti ennen yötä ratkaista suostuisiko hän vai hylkäisikö hän
tarjouksen. Lähetin piti lähteä paluumatkalle aikaisin seuraavana
aamuna.
Pitikö hänen mennä vai jäädä tänne?
Oliko Mora nyt onnellisesti turvassa vai vieläkö hän tarvitsi häntä?
Milloinkaan ei kardinaalin hattu varmaankaan ollut tällaisesta syystä
riippuvainen! Pyhä Isä ei saattanut uneksiakaan, että kysymys erään
naisen onnesta tai onnettomuudesta saattoi aiheuttaa epäröintiä.
Mutta äkkiä kohotti piispa päätään; kirjasto oli kaukana pihasta, mutta
varmasti kuuli hän hevosen kavioiden kapsetta kivitystä vasten.
Hän oli tuskin rohjennut toivoa veli Philipin palaavan ennenkuin
päivänlaskun jälkeen; mutta miksei -- kiireesti ratsastamalla --.
Jos ritarin vastaus oli kaikissa suhteissa tyydyttävä -- jos Moran onni
oli taattu -- silloin --.
Hän soitti hopeakelloa.
Palvelija astui huoneeseen.
"Mitä hevosmiehiä ratsasti vastikään pihaan, Jasper?"
"Jalo herra, veli Philip on juuri palannut, ja hänen mukanaan --".
"Käske veli Philipin heti tulla tänne."
"Suvaitkaa, jalo herra --"
"Minä en suvaitse mitään muuta", vastasi piispa, "kuin että minun
käskyjäni viivyttelemättä totellaan."
Jasper poistui tottelevaisena ovesta.
Piispa kumartui jälleen Roomasta saapuneen kirjeen yli, kädellään
varjostaen kasvojaan.
Hän saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, mutta hän ei tahtonut antaa
veli Philipille tilaisuutta huomata, kuinka utelias hän oli kuulemaan
ritarin vastausta.
Hän kuuli oven avautuvan ja sulkeutuvan ja lujan astunnan kajahtavan
permannolla. Se ihmetytti häntä, sillä maallikkoveljellä ei ollut
tapana tulla hänen eteensä niin sotaisin askelin ja kilisevin
kannuksin. Mutta hänen huomionsa oli liian kiintynyt odottamaansa Hugh
d'Argentin kirjeeseen, niin että hän vain tiedottomasti pani nämä
seikat merkille.
"Pianpa sinä palasit, kunnon Philip", sanoi hän katsettaan
kohottamatta. "Olet toimittanut asiasi paremmin kuin uskalsin
odottaakaan. Jätitkö itse minun kirjeeni sir Hugh d'Argentin käsiin, ja
oletko tuonut minulle jalon ritarin vastauksen?"
Miksei veli Philip vastannut mitään?
Miksi kulki hänen hengityksensä kiihkeänä -- toisin kuin rotevan
maallikkoveljen, kun tämä oli kiireestä hengästynyt; pikemminkin kuin
epätoivoisen miehen, joka on purrut hampaansa yhteen hillitäkseen
kielensä?
Piispa pyörähti ympäri istuimellaan ja huomasi katsovansa kasvoista
kasvoihin Hugh d'Argentia -- Hugh'ta, joka tomuisena ja uupuneena
tuijotti häneen silmin, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tienneet
unesta mitään.
"Sinäkö?" huudahti piispa ja hämmästys saattoi hänet poikkeamaan
tavallisesta rauhallisuudestaan.
"Sinäkö? Täällä!"
"Niin, minä", sanoi ritari. "Hämmästyttääkö teitä, herra piispa, nähdä
minut täällä? Eikö teitä, katsoen siihen, mitä suvaitsitte ilmoittaa
minulle kirjeessänne, ennemminkin hämmästyttäisi, jos minä en olisi
saapunut tänne -- niin kiireesti kuin ratsu saattoi minut kiidättää?"
"Mikään ei minua hämmästytä", lausui piispa. "Minä olen elänyt
maailmassa niin kauan ja olen ollut tekemisissä niin monien
hupsujen kanssa, etteivät ihmisten päähänpistot enää pysty minua
hämmästyttämään. Ja kautta pyhän Neitsyen, herra ritari, mitä kuuluu
minuun, missä sinä olet, kunhan vain olet jättänyt hyvään turvaan ja
rauhalliselle mielelle naisen, jonka minä -- toimien paavin ja pyhän
kirkon tulkkina -- tuskin kahta viikkoa sitten jätin sinun huomaasi."
Ritarin kulmilla näkyi ukkospilvi.
"Olisi paras, herra piispa, syrjäyttää pyhän Neitsyen nimi tästä
keskustelusta. Sitä on liiaksi käytetty häpeällisellä ja petollisella
tavalla. Mora voi hyvin. Missä määrin hänen mielenrauhansa voidaan
pitää järkkymätönnä, siitä olen minä tullut tänne ottamaan selvää.
Ennen kaikkea tahdon kuulla totuuden kokonaisuudessaan."
Mutta piispa oli jo ehtinyt saavuttaa tasapainonsa.
Hän nousi hymyillen kaikkein viehättävintä hymyään ja ojensi molemmat
kätensä suosiolliseen tervehdykseen.
"Ei, rakas ritarini, ennen kaikkea muuta sinä tarvitset kylvyn! Minun
kauneudenaistiani tosiaan loukkaa nähdä sinut noin tomuisessa asussa."
Hän soitti kelloa. "Ja vielä sinä tarvitset hyvän aterian, mainion
italialaisen viinini maustamana. Sinä teit oikein saapuessasi tänne
mieskohtaisesti, poikani. Jollei Moralle ole mitään mainittu, ei mitään
vahinkoa ole tapahtunut, ja yhdessä voimme hoitaa asian kaksinverroin
paremmin. Minua ilahduttaa, että olet saapunut. Mutta kiihkeä matkustus
tuottaa suurta mielenjännitystä, kun levottomuus on kiihoittimena...
Jasper, valmista kylpy sir Hugh d'Argentille minun omaan
kylpyhuoneeseeni; sekoita siihen hiukan tuota tuoksuvaa ja virkistävää
pulveria, jota Santa Maria Novellen veljet ovat minulle lähettäneet.
Sillävälin kun jalo ritari kylpee, tulee sinun etuhuoneeseen asettaa
esille täydellinen vaatekerta, joka hänellä oli yllään, kun hänen
päähänsä pisti mennä uimaan jokeemme. Minä oletan, että se on
huolellisesti kuivattu ja silitetty ja pantu talteen, hyvänhajuisten
yrttien peittämänä... Hyvä on. Nyt, rakas Hugh, salli Jasperin palvella
itseäsi, Hän on tekevä kaikkensa sinun mukavuudeksesi. Lähetä sana veli
Philipille, Jasper, että minä tahdon puhutella häntä täällä."
Piispa saattoi ritarin kirjaston ovelle, näki hänen vaiteliaana ja
yrmeänä astuvan kiiruhtavan Jasperin jäljissä käytävää pitkin; sitten
piispa kääntyi ympäri ja astui verkkaan pöydän luo takaisin, hiljaa
hykerrellen käsiään.
Hän oli voittanut aikaa ja saanut takaisin ylemmyyden tuntonsa.
Yllätettynä oli hän tuntenut, ettei hän olisi pystynyt kiistämään
tätä epätoivoisen päättäväistä ritaria vastaan. Mutta ritari jättäisi
tuoksuvaan kylpyyn muutakin kuin vain matkatomunsa! Hän tulisi takaisin
oikeassa puvussaan ja mielentilassaan. Hyvä ateria ja pullo Italian
viiniä kohentaisivat vielä hänen mieltään, tekemällä sen taipuvaiseksi
-- vaikka oli tosiaankin käsittämätöntä, miksi taivuttaminen oli
tarpeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että mies, joka kaksi viikkoa
sitten oli saanut Moran vaimokseen, vapaasta tahdostaan jätti hänet.
Piispa käännähti.
Veli Philip seisoi ovella ja kumarsi syvään.
"Tule sisään, kunnon Philip", sanoi piispa, "tule sisään ja
sulje ovi... Minun täytyy saada kuulla kertomuksesi kaikkine
yksityiskohtineen; mutta kun meillä ei ole paljon aikaa käytettävänä,
pyydän sinua alkamaan hetkestä, jolloin Norellen linnan muurit
kohosivat näkyviin."