Virkeänä, päättäväisenä, väsymyksen merkistä kokonaan vapautuneena
palasi piispa kirjastoon, laski kiven kirjoituspöydälle ja istuutui
kirjoittamaan kirjettä. Hän oli suunnitellut sanansa valmiiksi eikä hän
kertaakaan pysähtynyt eikä epäröinyt yhdenkään sanan johdosta.
Viime sanoja kirjoittaessaan hän kohotti vasemman kätensä ja vetäisi
hopeakellon nauhaa.
Kun palvelija astui huoneeseen, puhutteli piispa häntä nostamatta
katsettaan pöydästä.
"Pyydä veli Philipiä tulemaan tänne viivyttelemättä."
Kun piispa sinetöityään kirjeensä laski kynän kädestään ja kohotti
katseensa, seisoi veli Philip hänen edessään.
"Philip", sanoi piispa, "valitse luotettava lähetti hevosmiesten
joukosta, joku, jolla on järkeä yhtä paljon kuin lihaksia; anna
hänelle hyvä ratsu, varusta hänet kaikella mitä hän suinkin tarvitsee
kuuden päivän matkaa varten. Toimita hänet minun luokseni niin pian
kuin hän on valmis lähtemään. Hänen on vietävä hyvin tärkeä kirje
sir Hugh d'Argentille; ja kun minä tiedän vain ritarin matkatien
ja pysähdyspaikat hänen retkellään kohti pohjoista, mutta en hänen
lähtöhetkeään, joka on saattanut sattua eiliseksi tai lykkäytyä
huomiseksi, täytyy lähetin ratsastaa ensin Warwickiin, ja jos ritari
on poistunut sieltä, tulee hänen seurata edellisen jälkiä, kunnes hän
tapaa hänet."
"Herra piispa", sanoi veli Philip, "aurinko laskee ja päivänvalo
sammuu. Lähetti ei nyt enää voi ehtiä Warwickiin ennenkuin myöhään
yöllä. Eikö olisi parempi varustaa kaikki valmiiksi ja antaa
hänen lähteä päivän koitteessa. Hän voisi silloin saapua perille
aikaisin päivällä ja voisi pian tavata kunnioitettavan ritarin, joka
ratsastaessaan rouvansa kanssa kulkee lyhyin päivämatkoin."
"Ei", vastasi piispa, "asia ei salli mitään lykkäystä. Varusta lähetti
niin hyvin, että hän selviää kaikista vaaroista. Hänen pitää lähteä
puolen tunnin kuluttua."
Veli Philip kumarsi syvään ja poistui.
Piispa kumartui taas pöydän yli ja luki, mitä hän oli kirjoittanut.
Alkutervehdyksiä hän vain vilkaisi, mutta tutki huolellisesti seuraavan.
"Tämän kirjeen tuo sinulle, poikani, rientävä ratsaslähetti, koska sen
sisältämä huomautus on erinomaisen tähdellinen.
"Älä missään tapauksessa salli Moran saada tietoonsa sitä mitä minä
kerroin sinulle neljä päivää takaperin, kun me kävelimme nurmikolla,
että nimittäin vanha maallikkosisar Mary Antony tiesi sinun käynnistäsi
luostarissa, ja että hän jostakin kätköpaikasta oli nähnyt ja kuullut
paljon mitä Moran kammiossa tapahtui. En tiedä, huomasitko tämän
seikan, kun minä mainitsin asiasta. Sinä et senjohdosta mitään
maininnut. Silloin asia ei paljon merkinnyt, mutta nyt se on saanut
erinomaisen merkityksen.
"Kun minä tuona aamuna havaitsin, että vanha maallikkosisar tiesi
enemmän kuin kukaan aavistikaan ja oli järkähtämättömän uskollinen
priorittarelle, minä ratsastaessani ulos luostarin pihasta sattumalta
mainitsin hänelle, että kunnianarvoisa äiti molemmin käsin torjui
luotaan onnen, ellei pyhä Neitsyt itse, näyn tai ilmestyksen kautta,
sitä hänelle tarjoaisi.
"Tämän johdosta, rakas ritarini, tuo uskollinen vanha sielu käytti
järkeään, jota hän oli pyytänyt pyhän Neitsyen terästämään, pani
toimeen oman keksimänsä näyn, joka oli niin erinomaisesti keksitty
ja niin oivallisesti toimeenpantu, että Mora -- jolla ei ollut
aavistustakaan Antony eukon salaisesta tiedosta -- ehdottomasti uskoi
sen todeksi. Sinä voit, poikani, tosiaankin kiittää taivasta tuon
vanhan eukon järkevyydestä; sillä, kuten sinä joskus epäilemättä saat
kuulla Moralta itseltään, antoi se sinulle vaimosi!
"Mutta älköön missään tapauksessa mikään sinun satunnainen sanasi
saattako Moraa epäilemään näyn aitoutta. Se riistäisi _hänellä_ hänen
sielunrauhansa. Se riistäisi _sinulla_ hänen läsnäolonsa.
"Tällä välin on iäkäs maallikkosisar kuollut eilen, senjälkeen kun
hän oli petkuttanut koko luostarin, sulkemalla itsensä priorittaren
kammioon ja pysyttelemällä siellä, siitä saakka kuin hän havaitsi sen
tyhjäksi nunnien palattua iltamessusta siihen asti kuin minä seuraavana
iltana saavuin sinne. Täten esti hän syntymästä mitään Moran pakoa
koskevia utelemisia ja vältti mahdollisen pahennuksen. Mutta tämä
vuorokauden kestänyt paasto maksoi vanhalle vaimolle hänen henkensä.
Uskollinen sielu hän oli, ja hänellä oli terävä järki!
"Tilaisuuden sattuessa minä joskus kerron sinulle Mary Antonyn
salajuonen kokonaisuudessaan. Se on kyllä kuulemisen arvoinen.
"Minä uskon, että sinun onnesi on täydellinen; kuinka on vaimosi laita,
Hugh?
"Mutta me emme saa panna alttiiksi mitään, emmekä koskaan saa unohtaa,
että käsitellessämme Moraa me käsittelemme naisen sydäntä.
"Senvuoksi, poikani, ole varovainen. Suokoon taivas, että tämä kirje
viipymättä saapuisi käsiisi, ajoissa estääkseen onnettomuuden."
* * * * *
Kun veli Philip saattoi matkaansa varten täysin varustetun lähetin
piispan eteen, oli tämä kirje valmiina, sinetöitynä. Se oli osoitettu
sir Hugh d'Argentille, Warwickin linnaan ensi sijassa, mutta ellei
se siellä häntä saavuttaisi, kuhunkin seuraavaan pysähdyspaikkaan
pohjoiseen vievällä tiellä, viimeksi Norellen linnaan, joka piispan
laskujen mukaan saavutettaisiin seitsemäntenä päivänä Warwickista
lähdettyä.
Niinpä lähetti hypähti satulaan ja ratsasti suuresta portista ulos.
Hänen vyöllään riippuvassa nahkalaukussa oli kirje ja huomattava
rahasumma matkansa tarpeita varten; ja hänen hieman yksinkertaisessa
mielessään viipyivät piispan antamat ohjeet, jotka eivät suinkaan
olleet monimutkaiset, mutta jotka piispa oli esittänyt häneen niin
läpitunkevasti katsoen, että tämä kunnon mies tunsi saaneensa ne kuin
miekan teräksisestä tutkaimesta.
Hänen piti ratsastaa Warwickiin täyttä menoa, herättää portinvartija
ja linnanvouti, saapui hän perille mihinkä aikaan hyvänsä. Jos ritari
vielä oli linnassa, piti kirje annettaman hänen käteensä niin pian
kuin hän aamulla poistui huoneestaan. Mutta jos hän jo oli lähtenyt
Warwickista, piti lähetin, saatuaan ruokaa ja lepoa itselleen ja
hevoselleen, ratsastaa seuraavaan pysähdyspaikkaan, ja, jos tarvittiin,
yhä seuraavaan, kunnes hän tapaisi sir Hugh'n ja voisi jättää kirjeen
hänen omiin käsiinsä, niin huomaamatta kuin mahdollista.
* * * * *
Kun lähetti oli poistunut kirjastosta, astui piispa käytävään,
nousi pitosaliin ja katseli, kuinka hän ratsasti pois, seisten
ikkuna-aukossa, josta näkyi pihalle ja josta Hugh oli katsellut, kuinka
Roger de Berchelai saapui perille, tuoden kirjeen Roomasta.
Ja piispa tunsi sydämessään suurta helpotusta, kun hän kuuli nopeimman
hevosensa kavionkapseen kajahtavan kivitystä vasten ja kuolevan
etäisyyteen.
Vakava vaara välttyisi, jos ritari tulisi aikanaan varoitetuksi.
Piispa rukoili, että tämä kirje saapuisi Hugh'n käsiin, ennenkuin Mora
saisi aihetta kertoa hänelle Mary Antonyn näystä.
Hän soimasi itseään katkerasti siitä, ettei hän aikaisemmin ollut
muistanut kentällä tapahtunutta keskustelua. Kuinka helppo hänen olisi
ollut, senjälkeen kuin hän ruusutarhassa oli kuullut Moran tarinan,
vihjata Hugh'lle varoituksen sana ennenkuin hän poistui Warwickista.
Heti auringonlaskun jälkeen saapui palatsiin muuan piispan miehistä,
joka oli jäänyt jälelle Warwickiin, ja toi sen uutisen, että ritari,
hänen puolisonsa ja koko heidän seurueensa oli ratsastanut pois
Warwickista edellisenä päivänä iltapäivällä.
Piispa pahoitteli tämän välttämättä aiheuttamaa viivytystä, mutta
iloitsi samalla kotimatkan pikaisesta alkamisesta, hän kun oli salassa
peljännyt, että Hugh'lle kenties tuottaisi vaikeutta saada morsiamensa
jatkamaan matkaa kanssansa.
Kuitenkin kaikitenkin olivat he vain kaksi päivämatkaa lähetistä
edellä, ja kiiruusti ratsastamalla saattoi tämä tavata heidät
seuraavana päivänä. Mukavassa takasatulassakin istuen oli mistress
Deborah osoittautuva kykenemättömäksi liika kiireiseen matkantekoon.
* * * * *
Mutta seuraavana päivänä veli Philip saapui piispan luo kiirehtien
kovin levottoman näköisenä.
Lähetti oli palannut, kipein jaloin ja lopen uupuneena, runneltuna ja
haavoittuneena, tuskin riepuakaan yllään.
Metsässä, enää kymmenen peninkulman päässä Warwickista oli rosvojoukko
pimeyttä hyväkseen käyttäen karannut hänen kimppuunsa, riistänyt
häneltä hevosensa ja kaiken hänen omaisuutensa ja jättänyt hänet
kuolleeksi luultuna tienojaan. Mutta mies oli vain ällistynyt ja
ruhjoutunut, ja kun hänelle selvisi asemansa, katsoi hän parhaaksi
palata takaisin Worcesteriin ja siellä kertoa tapaturmansa.
Piispa kuunteli vaieten tätä tarinaa.
Kun se oli päättynyt lausui hän hiljaa: "Hyvä veli Philip, sinun
älysi osasi oikeaan, minun väärään. Jos minä olisin antautunut sinun
opastettavaksesi, en minä olisi menettänyt hyvää hevosta enkä -- ja
sillä seikalla on näissä oloissa suurempi merkitys -- kaksikymmentä
neljä tuntia kallista aikaa."
Veli Philip teki syvän kumarruksen ja näytti syvästi häpeävän omaa
suurempaa älykkäisyyttään ja onnettomana toivovan, että kunnianarvoisa
isä olisi ollut oikeassa ja hän väärässä.
"Kuitenkin", jatkoi piispa hetken mietittyään, "täytyy minun nyt jättää
sikseen typeryyteni tutkistelu, kunnes olemme ryhtyneet kiireellisiin
toimenpiteisiin korjataksemme tapaturman."
"Tällä kertaa, kunnon Philip, saat sinä viedä minun kirjeeni perille.
Ota seuralaisiksesi kaksi miestämme ja enemmänkin, jos katsot sen
tarpeelliseksi. Ratsasta täältä suoraan Norellen linnaan, jalon
kreivittären linnaan, joka äskettäin vihittiin sir Hugh'n kanssa. Minä
annan sinulle matkasuunnitelman.
"Jos sir Hugh on morsiamineen saapunut perille, kun sinä tulet linnaan,
koeta saada aikaan keskustelu ritarin kanssa kahden ja pistä kirje
hänen omiin käsiinsä. Mutta jos he vielä ovat matkalla, niin ratsasta
heitä vastaan, pitkin tietä, jonka sinulle ilmoitan. Pidä vain huoli
siitä, etteivät muut kuin ritari tai hänen palvelijansa Martin
Goodfellow huomaa asiaasi.
"Kun olet jättänyt kirjeen ja saanut siihen vastauksen tulee
sinun palata luokseni niin kiiruusti kuin mahdollista, kuitenkaan
uuvuttamatta miehiä ja ratsuja. Kuinka pian voit lähteä liikkeelle?"
"Tunnin kuluttua, jalo herra", vastasi veli Philip iloisena, sillä tämä
kutsu välittömään palvelukseen paransi hänet häpeästään; "kolmen miehen
seuraamana, jotenka voimme ratsastaa yhtä hyvin päivin kuin öin."
"Hyvä", sanoi piispa, ja kun maallikkoveli syvään kumartaen oli
kiiruhtanut huoneesta, tarttui Worcesterin Symon kirjoitusvehkeisiin
ja laati uudelleen ritarille aiotun varoituksensa; hän kirjoitti
sen lyhemmin kuin taannoin, mutta korosti painokkaasti, kuinka
välttämätöntä oli salata Mary Antonyn tieto hänen käynnistään
luostarissa, jotta ei Mora rupeisi epäilemään sen näyn aitoutta, joka
oli saanut hänet tekemään suuren päätöksensä ja joka itse asiassa
kokonaisuudessaan oli Mary Antonyn rakastavan sydämen ja nokkelan älyn
toimeenpanoa.
* * * * *
Niinpä seisoi piispa toistamiseen pitosalin akkuna-aukossa, ja
katsellen alas pihalle hän näki uskollisen Philipinsä aseistettujen
seuralaistensa saattamina ratsastavan ulos palatsin portista.
Tapaturman korjaamiseksi ei oltu yhtään aikaa hukattu. Ja kuitenkin oli
piispan sydämessä raskas aavistus, kun hän verkkaan asteli salissa.
Hän pelkäsi suuresti, että tämä kahdenkymmenenneljän tunnin viivytys
merkitsisi, että oli tapahtunut onnettomuus, jota ei koskaan saataisi
tekemättömäksi.
Hän meni kappeliin ja polvistui pitkään rukoukseen pyhän Josefin
alttarin eteen. Hän rukoili hehkuvalla hartaudella, että hänen
varoituksensa saapuisi ritarin käsiin, ennenkuin hänen huuliltaan oli
pujahtanut mikään sana, joka saattaisi horjuttaa Moran uskoa siihen,
mikä hänen silmissään yksinään pystyi oikeuttamaan hänen ottamansa
kohtalokkaan askelen.
Piispa rukoili ja paastosi; paastosi, rukoili ja valvoi. Läpi koko yön
hän ajatuksissaan seurasi veli Philipiä ja hänen seuralaisiaan heidän
matkallaan kohti pohjoista, kautta metsien, laaksojen ja rämeiden,
suoraan Moran kotiin, jonne hän ynnä Mora pyrkivät toista kiertävämpää
tietä.