Hugh ja Mora astuivat yhdessä suuren hallin ja asehuoneen poikki,
kiertoportaita alas ja sitten ulos puutarhaan.
Ritari johti heidän askeleensa nurmikon poikki, ruusutarhan kautta,
marjakuusi-aitaa ja pallokenttää kohti.
Vanha Debbie, joka katseli heitä akkuna-aukosta, ajatteli että he
olivat sanomattoman onnellisia, kun he siinä astuivat nurmikon poikki
-- Mora puettuna valkoiseen ja kultaan, Hugh valkoiseen ja hopeaan; ja
jälkimäisen tumma pää kohosi edellisen kauniin pään yläpuolelle, vaikka
Mora oli tavattoman kookas. Ja polvillensa vaipuen rukoili vanha Debbie
enkeli Gabrielia, että hän saisi pidellä käsivarsissaan ja tuudittaa
povellansa uneen suloisia pienokaisia, jotka olisivat sekä tummia että
kauniita: "Sieviä pikku tyttöjä", sanoi hän, "ja somia tummatukkaisia
poikia", selitellen Gabrielille, mikä hänen mielestään olisi sopivinta.
Sillä välin astuivat Mora ja Hugh askelen päässä toisistaan -- kokonaan
tietämättöminä näistä perhesuunnitelmista, joita yläakkunassa niin
innokkaasti laadittiin heidän puolestaan --, taivuttivat korkeat
päänsä, astuivat kuusiaidassa olevan kaariportin kautta, menivät
pallokentän poikki ja saapuivat ruusumajaan.
Hugh johti heidän kulkuaan ja Mora seurasi häntä mielellään tänne,
missä vielä tuntui piispan läsnäolo, tarjoten hänelle lepoa ja suojaa.
Kaikki varhaisen aterian merkit olivat hävinneet maalaispöydältä.
Mora asettui samalle paikalle, missä hän oli varhain aamulla istunut;
samalla kun Hugh -- siitä tietämättä -- istuutui piispan paikalle.
Aurinko loisti keltaisten ruusujen lomitse, jotka tertuissa riippuivat
sisäänkäytävän yläpuolella.
Piispan läsnäolo tuntui paikalla niin voimakkaasti, että Mora
vastustamattomasti ryhtyi hänestä puhumaan.
"Hugh", sanoi hän, "varhain tänä aamuna, kauan ennen kuin sinä olit
hereillä, piispa ja minä murkinoimme yhdessä tässä ruusumajassa."
Ritari hymyili.
"Minä tiedän sen", sanoi hän. "Luonteenomaisella tavallaan kertoi
piispa siitä minulle. 'Poikani', sanoi hän, 'sinä olet kääntänyt
pyhän vertauksen päinvastaiseksi. Ylkähän nyt tänä aamuna uinui.'
'Se on totta, jalo herra', sanoin minä. 'Mutta nytpä ei ollut mitään
tyhmiä neitseitä myöskään.' 'Ei tosiaankaan', vastasi piispa. 'Ne
kaksi neitsyttä jotka tänä aamuna heräsivät, olivat ylen viisaita:
toinen valmisti auringon noustessa joukon kullanvärisiä voipalleroita
ja kakkuja; toinen nousi varhain nauttimaan niitä hyvällä maulla.
Tosiaankaan ei tyhmiä neitseitä ollut ensinkään. Oli vain hupsu pappi.'"
Mora, joka vielä niin äskettäin oli ollut valkeiden sisarten prioritar,
punastui suuttumuksesta kuullessaan nämä sanat.
"Miksi sanoi hän niin", kysyi hän vakavasti. "Hän, joka aina on
viisaimpiakin viisaampi?"
Hugh havaitsi hänen poskiensa hehkun ja hänen äänensä ilmaiseman
vastalauseen.
"Ehkä", vihjasi hän, puhuen verkkaan kuin huolellisesti valiten
sanansa, "piispan pää, joka on niin viisas, paljasti hänelle itselleen
jonkun sydämen hupsuuden."
Mora löi kätensä pöytään.
"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Pää ja sydän ovat yhtä viisaat; ja --
toisin kuin muissa miehissä -- piispan pää hallitsee hänen sydäntään."
"Ja vieläpä mitä jalointa sydäntä", sanoi ritari tyvenesti,
sävähtämättä pöydän saaman lyönnin tai haasteen takia, joka sisältyi
sanoihin "toisin kuin muissa miehissä".
Sitten hän, laskien käsivartensa pöydälle ja katsellen tutkivasti
morsiamensa kasvoihin, lausui: "Kerro minulle, onko kaikkien näiden
vuosien kuluessa ystävyytesi piispa Symonin kanssa merkinnyt sinulle
paljonkin?"
Jokin sävy hänen äänessään sai Moran hillitsemään itsensä. Hän vastasi
yhtä vakavana: "Kyllä, Hugh. Se on suonut minulle enemmän kuin helposti
voin kertoa. Se on säilyttänyt minussa elävänä ja kasvukykyisenä paljon
sellaista, mikä muuten olisi kutistunut ja kuollut; alituinen tuores
ajatusvirta kävi siinä, missä muut paitsi hän olisivat havainneet
vain umpilammen. Synkkä sydämeni olisi saattanut käydä katkeraksi,
luonteeni liika ankaraksi, varsinkin kun kohoamiseni korkeaan toimeen
välttämättä toi mukanaan yksinäisyyttä, ellei minulla olisi ollut
hänen mielenkiintoisia ja viehättäviä käyntejään ja kirjeitään, hänen
alituisia lahjojaan ja ystävyydenosoituksiaan. Hänessä viihtyy keveä
hilpeys, omituinen huumori ja elämänhalu, joka ei voi olla herättämättä
iloisuutta jokaisessa sydämessä, jonka kanssa hän tulee kosketukseen.
Ja yhtyneenä hänen terävään älyynsä, hänen laajaan ihmisten ja olojen
tuntemukseensa, on hänessä hellämielisyyttä, joka ei ajattele mitään
pahaa, aina uskoo hyvää ja toivoo parasta; rakkaus, joka ei koskaan
petä; ystävällisyys, joka saattaa häpeämään jokaisen, joka hautoo
tylyjä tai kostonhimoisia ajatuksia."
Hugh ei vastannut. Hän istui vaiti, katse kiinnitettynä edessään
oleviin kauniisiin kasvoihin, jotka nyt hehkuivat innostuksesta. Hän
odotti saavansa kuulla jotain lisää. Nyt se tulikin.
"Myöskin vaikutti minuun", lausui Mora verkkaan, "rakas muisto
entisajoilta, jolloin minä nuorena tyttönä olin hovissa kuningattaren
seuranaisena; piispa näet huomattavassa määrässä muistuttaa erästä,
joka, kuten minä vasta tänä aamuna ensi kerran kuulin, todellakin oli
hänelle läheistä sukua. Muistatko, Hugh, että minä monta vuotta sitten
puhuin isä Gervaisesta?"
"Muistan", vastasi ritari.
Mora nojasi kyynärpäänsä pöytään, taivutti kasvoi käsiinsä ja katsoi
suoraan hänen silmiinsä.
"Isä Gervaise oli minulle enemmän kuin koskaan olen kertonut sinulle,
Hugh."
"Mitä oli hän sinulle, Mora?"
"Hän oli tyttökauteni ihanne. Yhteen aikaan minä ajattelin häntä
päivällä ja uneksin hänestä yöllä. Ainoatakaan hänen sanaansa minä en
ole koskaan unohtanut. Monet hänen lauselmistaan ja elämänohjeistaan
ovat vaikuttaneet ja vieläkin syvästi vaikuttavat koko minun elämääni.
Itse asiassa Hugh, minä rakastin isä Gervaisea, en niin kuin nainen
rakastaa miestä -- ah, en suinkaan! Vaan pikemmin kuin nunna rakastaa
Herraansa."
"Ymmärrän", vastasi ritari. "Mutta silloin sinä et ollut nunna, Mora."
"En, minä en silloin ollut nunna. Mutta minä olen ollut nunna
senjälkeen, ja siksi minä tällä tavoin voin parhaiten kuvailla
rakkauteni kuningattaren rippi-isää kohtaan."
"Paljon senjälkeen", sanoi ritari, "tulit sinä minun kihlatukseni."
"Niin, Hugh."
"Kuinka saatoit rakastaa minua, Mora?" Maalaispöydän kummallakin puolen
istuen katsoivat he suoraan toistansa silmiin. Murhenäytelmä hiipi jo
ruusutarhan ympärillä, lähestyi heitä ja he tunsivat sen. Sen kolkko
varjo lankesi jo heidän ja päivänpaisteen väliin.
Silloin ritari hymyili; ja tämän hymyn mukana väistyi muistojen vuoksi
taapäin, väistyivät muistot kaikesta, mitä heidän nuori lempensä oli
ollut, suloisesta lupauksesta, jonka se oli pitänyt.
Ja Morakin hymyili silmät Hughin silmissä kiinni.
Sisäänkäytävän keltaiset ruusut nuokkuivat päivänpaisteessa, missä
hiljainen henkäys niitä liikahutti.
"Rakas ritarini", sanoi hän lempeästi, ja harras hellyys kuului hänen
äänestään. "Luulen, että rakastin sinua, kuten tyttö rakastaa miestä,
joka on voittanut hänen sydämensä."
"Mora", sanoi Hugh. "Minulla on sinulle jotain kerrottavaa."
"Minä kuuntelen", vastasi Mora. "Vaimoni -- niin kokonainen, niin
täydellinen on rakkauteni sinua kohtaan, etten minä tietoisesti tahdo
riistää sinulta mitään. Niin syvä on rakkauteni, että minä mieluummin
soisin sinun tietävän ja antavan anteeksi jonkun minun rikkomukseni tai
syntini kuin että sinä ajattelet minut hituistakaan paremmaksi kuin
mitä minä olen."
Hän vaikeni.
Hänen silmänsä olivat hellät ja surkuttelevat. Usein oli Mora
kärsivällisin sydämin kuunnellut polvistuneiden nunnien ikävystyttäviä,
sairaloisia, itsekeskeisiä tunnustuksia, samalla kun nämä arin silmin
odottivat merkkiä, saadakseen tarttua hänen viittansa liepeeseen ja
painaa se huulilleen, osoitukseksi, että he olivat saaneet anteeksi.
Mutta hänellä ei ollut mitään kokemusta miesten synneistä. Mitä oli
"loistavalla ritarilla" sydämellään, sellaista joka nyt piti hänelle
kerrottaman, tässä päivänpaisteisessa lehtimajassa, heidän hääpäivänsä
aamuna?
Moran sydän sykki tuskallisesti. Ah, se oli vielä nunnan sydän. Se
ei tahtonut olla käskynalaisena. Pitikö hänen nyt kuulla synkkää
turmelusta ja häpeää, jota hän ei edes kokonaan tajuaisi?
Oi luostarin rauhaa! Oi hänen hiljaisen kammionsa suojaavaa puhtautta!
Mutta Hugh'n silmät, jotka yhä olivat tähdätyt häneen, olivat kirkkaat
ja pelottomat.
"Minä kuuntelen", sanoi Mora.
"Vähän aikaa sitten sain minä kuulla ihmeellisen kertomuksen erään
miehen suuresta rakkaudesta sinua kohtaan -- miehen, joka jalompana
kuin minä hillitsi kaikki itsekkäät pyyteensä; rakkaudesta, joka oli
suurempi kuin minun, koska se kaikessa asetti sinun onnesi etusijaan.
Kuullessani tämän kertomuksen minä petin sekä itseni että sinut,
sillä minä sanoin: 'Minä rukoilen Luojaa, ettei Mora, jos hän tulee
vaimokseni, koskaan saisi tietää, että hän kerran voitti minua niin
paljon paremman miehen rakkauden! Mutta kun minä otin kätesi omaani
ja kun piispa, laskien omansa kummallekin puolelle, antoi sinut
vaimokseni, tunsin, etten saisi mitään rauhaa, jos minä arkailisin
uskoa sinulle tätä tietoa senvuoksi, että mies, joka sinua rakasti, oli
parempi kuin hän, joka Luojan ja pyhän Neitsyen armosta on voittanut
sinut."
Ritarin näin puhuessa sai ihmetys häneen kiinnitetyt harmaat silmät
laajenemaan; lempeä sääli loisti niistä, mutta silmäkulmissa oli pieni
ryppy, jonka piispa heti olisi havainnut lähenevän hilpeyden oireeksi.
Tällainenko oli siis esimerkki, jonka hän sai miesten tuntemattomista
synneistä? Se totisesti ei herättänyt vähintäkään pahennusta edes
nunnan sydämessä. Mutta mikä kumma kertomus olikaan päässyt tämän
rakkaan ja uskollisen ritarin kuuluviin? Mora kumartui vähän lähemmäksi
Hugh'ta ja puhui äänellä, joka oli kuin soittoa hänen sydämelleen.
"Rakas ritarini", sanoi hän. "Mikään kertomus jonkun miehen rakkaudesta
minua kohtaan ei saata olla tosi. Kuitenkin minä olen iloinen
siitä, että sinä luullen sen todeksi ja huolimatta siitä, mitä sinä
senjohdosta ensin tunsit, nyt aivan peittelemättä kerrot minulle asian,
joten torjut luotasi kaiken väärän ja samalla annat minulle tilaisuuden
sanoa sinulle, ettei kukaan jalompi kuin tämä uskollinen ritarini ole
saattanut rakastaa minua, sillä lukuunottamatta muutamia hovipoikia,
jotka enimmäkseen olivat houkkia, ja Carnforthin Humphrya, josta
kernaasti puhun mahdollisimman vähän, ei kukaan muu mies ole minua
rakastanut."
Ystävällisemmin kuin koskaan ennen katseli Mora häntä ja nojautui
pöydän yli häntä vastaan.
Ojentamalla käsivartensa olisi Hugh voinut ottaa hänen armaat kasvonsa
käsiensä väliin.
Moran silmät olivat hilpeät. Hänen huulensa hymyilivät.
Suuresti oli ritari kiusauksessa myöntämään että paitsi häntä itseään
ja Carnforthin Humphrya, josta oli paras puhua mahdollisimman vähän,
sekä hovin houkkioita kukaan muu ei ollut häntä rakastanut. Mutta
hän tunsi sydämessään, että heidän välillään aina tulisi olemaan se
tosiseikka, että isä Gervaise oli rakastanut häntä ja jalosti luopunut
tämän rakkauden pyyteestä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut
pettää piispaa; mutta Moran oma selitys, joka selvästi osoitti, miten
vaikea hänen olisi aavistaa, että piispa oli sama henkilö kuin hänen
oletettu serkkunsa, oli ritarin mielestä omansa poistamaan salaamisen
ainoan syyn. Mieluummin pani hän nyt alttiiksi kaiken kuin saattoi
vaaraan tulevaisuuden rauhan.
Tahdonponnistus teki hänen äänensä melkein ankaraksi, kun hän sanoi:
"Tämä kertomus oli tosi."
Mora väistyi taapäin, katseli häneen vakavin silmin ja yhteenliitetyin
käsin.
"Kerro se minulle", sanoi hän, "että saan arvostella sen totuutta."
"Monta vuotta sitten, Mora, kun sinä olit kuningattaren nuori
hovinainen, rakasti sinua syvästi mies, joka tiesi, ettei hän koskaan
voisi pyytää sinua omakseen. Näin ollen ja kun hänen luonteensa oli
niin jalo ja hänen rakkautensa niin epäitsekäs, ettei hän saattanut
suoda itselleen iloa nähdä sinua eikä nauttia ystävyydestäsi, jottei
hänen voimakas rakkautensa ilmaisemattomanakin yllyttäisi sinun
sydäntäsi vastatunteeseen, joka estäisi sinua vapaasti antautumasta,
kun joku mies, joka saattaisi tarjota kaiken, koettaisi voittaa sinut,
-- senvuoksi, Mora, hän jätti hovin, jätti koko maan. Hän lähti
vieraille maille. Hän ei ajatellut itseään. Hän tahtoi sinun saavan sen
täyden onnen, jonka vain aviorakkaus antaa. Hän pelkäsi olevansa sen
esteenä. Ja siksi hän poistui."
Yhä ilmaisivat Moran kasvot epäuskoista ihmetystä.
"Hänen nimensä?" kysyi hän ja odotti vastausta avoimin huulin ja
tuijottavin silmin.
"Isä Gervaise", vastasi ritari.
Hän näki Moran kalpenevan, kunnes tuskin värin häivääkään oli jälellä.
Muutamaan minuuttiin hän ei puhunut sanaakaan; molemmat istuivat
äänettöminä; Hugh havaitsi, kuinka peloittavan paljon hän pani
alttiiksi ja oli taipuvainen katumaan liiallista rehellisyyttään.
"Entä kuka kertoi sinulle tämän", kysyi Mora vihdoin, "tämän tarinan
isä Gervaisen rakkaudesta nuorta tyttöä kohtaan, jolla oli tuskin
puolet hänen iästään?"
"Piispa Symon kertoi sen minulle kolme yötä sitten."
"Kuinka oli piispa voinut saada tietoonsa niin erikoisen ja salaisen
asian? Ja kuinka tuli hän kertoneeksi sen sinulle?"
"Hän oli kuullut sen isä Gervaiselta itseltään. Hän kertoi sen minulle
senvuoksi, että hän muistaessaan tämän muinaisen uhrauksen sinun
naisellisuutesi ja äitiytesi täyttymyksen hyväksi aina oli ollut
taipuvainen surkuttelemaan sitä, että sinä olit valinnut osaksesi
luostarielämän ja siitä johtuvan naimattomuuden; ja tämä saattoi
hänet ensi hetkestä saakka auttamaan minun asiaani. Ehkäpä piispa,
vihkiessään meidät tänään, tunsi, että hän vihdoinkin kruunaisi sen
jalon itseuhrauksen, jonka isä Gervaise niin kauan sitten oli tehnyt."
Sydämessään kasvava pelko näki Hugh Moran kasvojen lisääntyvän
kalpeuden, hänen huultensa ankaran viivan, jotka vielä äsken olivat
olleet niin armaasti raollaan.
"Ah!" huudahti Hugh, "minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle tätä!
Kömpelö haluni olla salaamatta sinulta mitään on tärvellyt hetken, joka
muuten olisi ollut niin täydellinen!"
"Sinä teit oikein, kertoessasi minulle tämän, rakas ritarini",
sanoi Mora, ja hellyyden väre häivähti hänen ankarilla kasvoillaan,
hiljaisena kuin henkäys, joka liikahuttaa viljavainiota. "Eikä mikään
tässä maailmassa ole niin täydellinen kuin totuus. Jos totuus avaisi
kuilun, jonka kautta minä syöksisin helvettiin, tahtoisin kuitenkin
ennemmin omistaa sen kuin koettaa päästä paratiisiin valheen arvotonta
keinoa käyttämällä!"
Ja hänen lausuessaan nämä sanat oli hänen äänessään kaiku, jolla hän
oli tottunut järkyttämään heikommat nunnistaan, kun nämä olivat tehneet
jotakin väärää.
"Rakas ritarini, ellei piispa olisi ennättänyt ennen minua
nimittäessään ratsunsa olisin minä tosiaankin löytänyt oivan uuden
nimen sille! Mutta nyt minä pyydän sinua ystävyytesi takia jättämään
minut hetkeksi yksin sortuneen kuvani kanssa, jotta saan koota sen
sirpaleet ja saattaa ne kunnialla hautaan."
Ja samalla hänen tarmonsa petti. Hän laski yhteenliitetyt kätensä
pöydälle ja nojasi niihin päänsä.
Epätoivo valtasi ritarin, kun hän seisoi siinä avuttomana, katsellen
tätä ylvästä kumartunutta päätä.
Hän ikävöi laskea kätensä näille armaille kultaisille hiuksille.
Mutta Moran hartioita puistatti ankara kyyneleetön nyyhky, ja ritari
pakeni pois ruusumajasta.
* * * * *
Astuessaan nurmikon yli, jota myöten piispa oli edellisenä iltana
kävellyt, Hugh kirosi äkkipikaista kieltään, mutta kuitenkin oli hän
sydämessään tietoinen siitä, ettei hän olisi voinut toimia toisin.
Sanat, jotka Mora oli lausunut totuudesta, tuottivat hänelle kuitenkin
helpoitusta. Niin oli hän aina itsekin tuntenut. Mutta kävisikö
nyt ilmi, että hänen rehellisyytensä oli häneltä tärvellyt onnen
mahdollisuudet, ja Moralta myös?
Uuden nimen?... Mikä se mahtoi olla?... Mikä ihmeessä olikaan piispan
ratsun nimi?... Sheba? Ei, sehän oli hänen aasinsa! Salomon? Ei, se oli
hänen tammansa! Mutta kuinka voi tamma saada nimen Salomon?
Hänen järkkyneessä mielentilassaan häntä järjettömästi vaivasi, että
tamma oli saanut nimensä kuninkaan mukaan, jolla oli seitsemän sataa
vaimoa. Sitten muisti hän, että se oli "musta, mutta pulska", ja hänen
mieleensä juolahti oikea nimi, Shulamite. Niinhän se oli -- ei Salomon,
vaan Shulamite. Olihan hän lukenut tuon nimettömän Itämaan paimenen
lemmenrunon rabbin kanssa vuorilinnoituksessa. Rabbi huomautti, että
tuo sana tässä merkityksessä käytettynä tarkoitti "päivänpaahtamaa".
Suloinen Shulamite neito, joka oli paimentanut vohliansa ja hoitanut
viinitarhojansa Idän auringolle alttiina, oli polttanut otsansa
ruskeaksi ja hänen rinnallaan olivat kuningas Salomonin tuoksuavaan
haaremiin suljetut Jerusalemin tyttäret kalpeita kuin lakastuvat
liljat. Muistaessaan mustan tamman kiiltävän pinnan ihmetteli Hugh,
siitä hetkisen huvitettuna, luuliko piispa "Korkean Veisun" neidon
olleen etiopialaisen.
Silloin muisti hän etsimänsä nimen -- "Ikonoklastes". Niin tosiaan --
ratsun nimi oli Ikonoklastes. Mutta miksi oli piispa antanut sellaisen
nimen valkealle ratsulleen?
Umpimähkään astuessaan nurmikolla polkaisi ritari äkkiä kukkalavaa.
Samalla oli hän kuulevinaan piispan lempeän äänen lausuvan: "Minä
annoin sille nimen Ikonoklastes, koska se polki tärviölle muutamia
kukkalavoja, joihin minä olin pannut paljon aikaa ja huolta ja jotka
olivat minulle ylen rakkaat."
Ah!... Niinpä niin! Kauniin kukoistuksen, lupaavain taimien,
rakastettavan hoidetun tarhan hävittäjä... Siltäkö hän näytti Moran
silmissä? Puhtaassa luostarikammiossaan Mora olisi voinut pysyä
uskollisena tyttöaikansa hellimälle ihanteelle; ja nyt kun hän tiesi,
että rakkaus oli sen häneltä riistänyt, olisi hän voinut siitä
hengessään ehjästi nauttia. Aikanaan olisi hän kai myös havainnut,
että piispa ja isä Gervaise olivat sama henkilö, ja monivuotinen
pilvetön ystävyys olisi ollut heidän erilleen joutuneiden sydäntensä
viihdykkeenä, ellei hän -- kukkalavojen tärvelijä -- olisi kömpelösti
puuttunut asiaan.
Ja kuitenkin -- Mora oli ollut hänen kihlattunsa, Moran rakkaus oli
ollut hänen, paljon senjälkeen kuin isä Gervaise oli jättänyt maan.
Kuinka saattoi hän uudelleen voittaa Moran itselleen samanlaisena kuin
tämä oli kahdeksan vuotta sitten, kun he linnanmuurilla erosivat?
Kuinka saattaisi hän vapauttaa itsensä ja hänet näistä käsin
tuntumattomista, kirkollisista kahleista?
Hänen mieleensä muistui, kuinka tukalaa hänen oli ollut kävellä
valkoisten sisarten pukuun verhottuna, jolloin laahaavat liepeet
ehkäisivät hänen askeleitaan. Hänen mieleensä muistui, mitä helpotusta
hän oli tuntenut niistä päästessään ja saadessaan esteettä astua.
Miksei nytkin astua tielle, joka nopeasti veisi hänet valtaansa?
Mutta samalla rakkaus, joka ei etsi omaansa, tämä outo uusi taju, joka
äskettäin oli hänessä virinnyt, tyynnytti rauhallansa hänen värähtävän
sydämensä. Edellisenä päivänä kryptassa viettämäänsä hetkeen saakka oli
hän rakastanut Moraa oman onnensa, tavoitellut häntä oman ilonsa takia.
Mutta nyt hän tiesi, ettei hän voinut ottaa itselleen mitään onnea
Moran kärsimysten hinnalla.
"Minun pitää opettaa häntä olemaan napisematta", huusi valtiasvaisto,
joka piili hänen olennossaan.
"Minä en saa antaa hänelle mitään syytä vavista", vastasi se uusi
uskollinen hellyys, joka nyt vallitsi hänen joka ajatustaan Morasta.
Palatessaan nyt takaisin ruusumajaan, Hugh tapasi Moran istumassa,
kyynärpäät pöytään nojaten, leuka käsien varassa.
Hän oli itkenyt, mutta hänen tervehdyshymyllään oli sävy, jota Hugh
tuskin oli osannut odottaa.
Hugh kävi suoraan asiaan. Se näyttikin olevan ainoa keino päästä näistä
kietovista pulmista.
"Mora, sydämeeni koskee se, että koettaessani olla rehellinen sinua
kohtaan, minä tietämättäni olen polkenut kukkalavojasi, joissa sinä
kauan olet hoitanut muistojesi kauniita yrttejä ja myöskin minä
pelkään, että tieto tästä jalommasta rakkaudesta tekee sinulle
vaikeaksi ajatella elämääsi liittyneenä lempeen, joka näyttää sinusta
vähemmän pystyvän itseuhraukseen".
Mora tuijotti häneen tavalla, joka ilmaisi pelkästään hämmästystä.
"Rakas ritarini", lausui hän, "totta on, että minä huomaan olleeni
harhaluulojen vallassa, mutta en suinkaan mitä sinuun tulee. Et sinä
polkenut mitään kukkalavojani. Turmeltunut on vain jumaloitu kuva,
jota minä syvimmässä kunnioituksessa rakastin kuten nunna saattaa
rakastaa suojelusenkeliään. Tieto, että hän rakasti minua niinkuin mies
rakastaa naista ja että hän pakeni tätä rakkautta, jottei tuottaisi
onnettomuutta itselleen ja minulle, muuttaa muuksi tämän vuosikausia
pyhänä pitämäni muiston. Tänä aamuna kolme nimeä tulkitsi minulle sitä,
mikä on korkeinta, jalointa, parasta: Isä Gervaise, piispa Symon ja
Hugh d'Argent. Nyt on jälellä vain piispa ja sinä. Älä jätä minua,
Hugh, silloin minä todellakin joudun hyljätyksi".
Ritari naurahti hilpeästi. Hänen sydämensä helpotuksen piti päästä
purkautumaan. "Jos minä jättäisin sinut, Mora, niin sittenhän olisi
vain piispa jälellä."
"Sitten olisi vain piispa jälellä."
"Minäpä en jätä sinua, armaani. Ja minä pelkään esittäneeni kömpelösti
isä Gervaisea koskevan asian. Sellaisena kuin piispa sen minulle
kertoi, ei siinä ollut mitään, joka ei olisi ollut jaloa. Minun
mielestäni olisi pitänyt naisen sydämessä tuntua suloiselta olla niin
rakastettu."
"Vaikene", vastasi Mora, "sinä et tunne nunnan sydäntä."
Hugh ei enempää pohtinut tätä. Hänelle riitti tietää, että turmeltunut
kuva, jonka Mora oli kantanut hautaan, ei ollut heidän yhteisen
rakkautensa ihanne tai tulevan yhteisen onnensa toivo.
"Aika rientää, rakkaani", lausui Hugh. "Saanko puhua sinulle ensi
suunnitelmistani?"
"Minä kuuntelen", vastasi Mora.
Hugh seisoi ovella, keskellä keltaisia ruusuja, nojaten pihtipieleen,
käsivarret ristissä rinnalla, toinen jalka levossa.
Yhtäkkiä muisti Mora kohtauksen kammiossaan, jolloin Hugh oli seissyt
tässä asennossa, vielä naiseksi verhottuna, ja hän itse oli sanonut:
"Tiedän, että te olette mies", ja sydämessään lisännyt: "Ja varmaankin
pontevampi mies kuin Mary Seraphinen serkku Wilfred!"
"Lähdemme ratsain liikkeelle tänään", sanoi ritari, "jos sinä tunnet
jaksavasi istua muutamia tunteja satulassa, päästäksemme seuraavaan
pysähdyspaikkaamme. Se on muuan majatalo keskellä metsää: kovin
vaatimaton paikka, pelkään; mutta siellä on yksi hyvä huone, jonne voit
asettua mukavasta mistress Deborah'n kanssa. Minä makaan ulkosalla
heinissä miesteni kera. Vahtia on pidettävä koko yö. Me kuljemme
villien seutujen kautta määräpaikkaan päästäksemme."
Hugh vaikeni. Hän ei voinut jatkaa tässä kuivassa asiallisessa
äänilajissa. Hänen ryhtyessään uudelleen puhumaan oli hänen äänensä
matala ja hyvin hellä.
"Mora, minä vien sinut ensin omaan kotiisi, sinne, missä me monta
vuotta sitten rakastimme toisiamme ja erosimme. Kaikki on siellä
ennallaan. Väkesi, joka sinua rakasti ja välillä oli poissa, on
tuotettu takaisin. Seitsemän päivämatkan kuluttua olemme siellä. Minä
olen lähettänyt miehiä edellemme pitämään huolta majapaikastamme
kutakin yötä varten ja kaikesta muusta. Päästyämme sinun linnaasi,
Mora, olemme noin kolmen tunnin ratsastuksen päässä minun linnastani,
jonne minä toivon saavani kulettaa sinut. Siihen saakka, vaimoni, kuin
me sinne tulemme, olkaamme keskenämme kuin kihlatut, vaikkakin meidät
on tänä aamuna juhlallisesti vihitty. Kotiin päästyämme on oleva sinun
oman valintasi varassa tulla minun omakseni milloin ja miten tahdot.
Tähän saakka ottamamme askel -- poistumisesi luostarista ja tulosi
minun luokseni -- on välttämättä ollut tehtävä ripeästi, jos mieli sen
ollenkaan onnistua. Mutta kun se nyt on suoritettu, ei enää ole mitään
syytä kiiruhtaa. Kiihkoisen haluni siivet leikattakoon, niin että se
jaksaa noudattaa sinun taipumustasi!"
Hugh vaikeni, katsellen Moraa halajavin hymyin. Tämä ei vastannut,
jonka vuoksi ritari jatkoi taas:
"Minä olen suunnitellut, että mistress Deborah matkatavarani ja
luotettavan saattueen kera kulkee suorinta ja parasta tietä seuraavaan
yöpaikkaan. Siten sinä ja minä olemme vapaat ratsastamaan minne meitä
haluttaa, saamme käydä katsomassa vanhoja paikkoja, joita meitä
huvittaa nähdä uudelleen. Tänään voimme ratsastaa Kenilworthin kautta
ja siten tulla ensimäiseen majapaikkaamme pohjanpuolella. Martin ottaa
mistress Deborah'n takasatulaan ratsunsa selkään. Jos hän kyllästyy
matkustamaan sillä tavoin, voi hän saada sijaa matkatavaravankkureissa.
Mutta minulle on kerrottu, että hän hyvinkin pystyy matkustamaan
ratsain. Me lähetämme heidät edellemme, silloin on tullessamme kaikki
sinua varten valmiina. Jos nykyistä säätä kestää, on meillä joka päivä
nautittavana kokonainen maailma päivänpaistetta ja kauneutta; ja joka
päivä vie meidät, vaimoni, päivämatkan verran kotiamme lähemmäs. Onko
tämä sinulle mieleen? Olenko minä ottanut kaiken huomioon?" Mora nousi
ja astui ritarin viereen ruusutarhan ovelle.
Ylhäältä putosi kultainen ruusu hänen hiuksiinsa.
Hänen silmänsä olivat kyynelten kostuttamat.
"Niin täydellisesti olet sinä kaiken ajatellut ja suunnitellut, rakas
uskollinen ritarini, että minusta tuntuu kuin olisi pyhä Neitsyt sinua
opastanut. Kun me nyt ratsastamme ulos päivänpaisteeseen, on minun
uudelleen tottuminen suureen maailmaan, ja sinähän olet kärsivällinen
ja kenties opetat minulle asiat, jotka minä olen unohtanut."
Mora epäröi; ojensi kätensä puoleksi ritaria vastaan, mutta kun tämä ei
eleeseen vastannut, risti hän ne rinnalleen.
"Hugh, kovalta tuntuu, että _minun_ pitää leikata sinun loistavat
siipesi; mutta -- Hugh! Luuletko että nunnan sydän koskaan voi tulla
samanlaiseksi kuin muiden naisten?"
"Taivas varjelkoon!" vastasi ritari kiihkeästi, ajatellen Eleanoria ja
Alfridaa.
Ja kun he poistuivat ruusumajasta ja yhdessä kävelivät nurmikon
poikki, hymyili Mora, sillä hän muisti, mitenkä piispa tänä aamuna oli
vastannut samaan kysymykseen aivan samoin sanoin.
Mitä isä Gervaise olisikin sanonut, piispa ja ritari olivat yhtä mieltä!
Ja kuitenkin Mora olisi halunnut, että hänen rakas ja uskollinen
ritarinsa olisi tarttunut hänen ojennettuihin käsiinsä.
Hän olisi halunnut tuntea ritarin voimakkaan otteen.
Ehkäpä pyhä Neitsyt, joka tuntee naisen sydämen, tässäkin ohjasi
ritaria.