Jo viidennen kerran oli alaprioritar sovittanut silmänsä
avaimenreikään, mutta hän ei nähnyt priorittaren kammiosta mitään
lukuunottamatta osaa suuresta puurististä, joka kuvastui vastakkaisella
seinällä.
Sisar Mary Rebecca oli noussut tuolille, koettaen vakoilla
nuoranreijästä, jonka kautta kunnianarvoisa äiti soitti luostarikelloa.
Mutta sisar Mary Rebecca ei huolimatta siitä, että hän kolahutti
päänsä hirteen ja nenänsä seinään, jotka olivat hänen silmänsä tiellä,
kuitenkaan nähnyt muuta kuin osan kunnianarvoisan äidin akkunan
päädystä.
Kuin suurena paljastuksena kuulutti hän julki, että akkunaverhot oli
vedetty syrjään, mihinkä alaprioritar happamasti huomautti, että
sen hän jo aikaa sitten oli havainnut alhaalta pihasta, ja töykkäsi
vihoissaan hänen tuoliansa, niin että sisar Mary Rebecca lensi alas.
Hän teki suuren harppauksen pelastuakseen ehjänä, putosi raskaasti
sisar Teresan jalalle, läimäytti sisar Mary Seraphinea suoraan
kasvoihin kyynäspäällään ja hajoitti oven ympärille kerääntyneen joukon
joka taholle.
Täten sai alaprioritar näköpiiriinsä käytävän ja kauempana, avatun
paksun oven tuollapuolen pylväskäytävän, ja aikoessaan juuri ryhtyä
torumaan Mary Rebeccaa moisesta loikkaamisesta, käskemään sisar Teresaa
lopettamaan kiemurtelunsa ja Mary Seraphinea parkumaan kammioonsa ja
sulkemaan oven perässään, jos hänen välttämättä piti parkua -- silloin
näki alaprioritar piispan, joka yksinään ja odottamatta astui heitä
kohti pylväskäytävästä.
"_Benedicite_", lausui piispa lähestyessään. "Minulla on onni tavata
koko sisarkunta koossa."
Piispan kohotetut sormet saivat nunnat polvistumaan; mutta he
kiiruhtivat heti taas jaloilleen ja kerääntyivät alapriorittaren selän
taakse, joka astuen askeleen eteenpäin kiiruhti selittämään tilannetta.
"Herra Piispa, te tapaatte meidät suuren alakuloisuuden vallassa.
Kunnianarvoisa äiti on sulkeutunut kammioonsa, ja me pelkäämme että
hän valvottuaan ja paastottuaan kokonaisen yön on mennyt tainnoksiin.
Naputtaessamme ovelle emme ole saaneet minkäänlaista vastausta, emmekä
me pysty avaamaan ovea väkivallalla, kun se on niin tavattoman vahva ja
paksu."
Piispa loi tutkivan silmäyksen alapriorittaren vaaniviin kasvoihin,
mutta niiden ilme tulkitsi pelkkää ahdinkoa ja sekasortoa.
Hän katsahti tukevaan oveen ja nunnien kiihoittuneeseen joukkoon.
Häneltä riitti aikaa huomata että Seraphinen nenä ja huulet alkoivat
paisua, ja piispa tunsi veitikkamaista toivomusta, että hänen ritarinsa
nyt olisi nähnyt hänet.
Sitten hänen tyven, tutkiva katseensa taas kääntyi alapriorittareen.
"Ja kuinka te voitte olla niin varma, äiti alaprioritar, että
kunnianarvoisa äiti tosiaan on kammiossaan?"
"Koska me _tiedämme_ hänen olevan siellä", vastasi alaprioritar niin
töykeästi kuin uskalsi piispaa puhutellessaan. "Sallikaa minun,
kunnianarvoisa isä, kertoa teille viimeisten kahdenkymmenen tunnin:
tapahtumat.
"Palattuamme eilisiltana ehtoomessusta lähetti kunnianarvoisa äiti Mary
Antonyn kautta sanan, että hän taas aikoi viettää yönsä rukoillen ja
valvoen eikä tulisi olemaan läsnä illallisella ja ettei häntä missään
tapauksessa saisi häiritä. Mary Antony toi sanan keittiöön käskien
nuorempia maallikkosisaria valmistamaan illallisen ilman häntä ja
sanoen, ettei hän piitannut siitä, mitenkä kehnosti se valmistettiin,
kun kerran kunnianarvoisa äiti ei tulisi sitä nauttimaan."
Alaprioritar pysähtyi hengähtääkseen ja antaakseen toisille nunnille
tilaisuutta huudahduksin ilmaista paheksumistaan Mary Antonyn käytöksen
johdosta. Mutta piispan heissä herättämä pelonsekainen kunnioitus ja
todellinen levottomuus, jota he tunsivat vanhan maallikkosisaren takia,
sai heidät pysymään vaiti.
Piispa siveli poskiansa, pidellen suupielensä lujasti alallaan
peukalonsa ja etusormensa avulla. Vanha Antony oli ylen hullunkurinen
sanoessaan nämä sanat itse, mutta vielä hullunkurisemmilta tuntuivat
hänen huomautuksensa alapriorittaren toistamina.
"Tuo vanha _elukka_", jatkoi alaprioritar luoden epäluuloisen
silmäyksen piispan käteen, "lähti sitten ulkoportille ja kertoi
portinvartiattarelle, että hän oli saanut teiltä itseltänne,
kunnianarvoisa isä, määräyksen ilmoittaa teille, kun kunnianarvoisa
äiti taas aikoisi viettää yönsä valvoen ja paastoten, koska te ja hän
-- te ja _hän_ tosiaankin -- muka olette levottomia kunnianarvoisan
äidin alituisen paastoamisen ja liiaksi pitkitetyn valvonnan takia.
Velvollisuutensa mukaisesti Mary Mark kieltäytyi päästämästä vanhaa --"
"Maallikkosisarta", huomautti piispa ankarasti.
Alaprioritar veti henkeänsä; sitten hän teki syvän kumarruksen --
"vanhaa maallikkosisarta luostarista ulos. Mutta silloin sisar Antony
lähetti Mary Markin tuomaan kunnianarvoisan äidin sanaa minulle ja
lupaamalla hänelle jonkun lahjan teiltä, jalo herra, hän houkutteli
Mary Markin antamaan avaimen hänelle. Portinvartiattaren palatessa oli
Mary Antony mennyt, suuri portinpuolisko oli raollaan ja avain reiässä.
Senjälkeen ei häntä ole nähty. Onko hän tullut palatsiin ja puhutellut
teitä, jalo herra? Onko hän nyt turvassa palatsissa?"
"Ei", sanoi piispa vakavasti. "Sisar Mary Antonya ei ole ensinkään
nähty palatsissa."
"Voi surkeutta!" huudahti sisar Abigail; "hän on varmaankin menehtynyt
tielle! Hän oli liian vanha jaksaakseen kulkea kaupunkiin saakka."
"Hiljaa, tyttö!" käski alaprioritar. "Sinun huomautuksesi ja
voivotuksesi eivät kuulu asiaan, vaan ainoastaan vihastuttavat herra
piispaa."
Mikään ei saattanut olla vähemmän vihastuneen näköistä kuin piispan
hyväntahtoiset kasvot. Mutta hän oli lausunut ankaran sanan
alapriorittarelle, jonka vuoksi tämä koetti puhdistautua käyttämällä
ensimäistä sopivaa tilaisuutta syyttääkseen piispaa aiheettomasta
äkeydestä.
Piispa rauhoitti sisar Abigailia hymyllä, sitten sanoi hän, suljettuun
oveen viitaten: "Jatkakaa kertomustanne, äiti alaprioritar. Te ette
tähän saakka ole antanut minulle mitään todistetta siitä, että
prioritar olisi kammiossaan."
"Kun Mary Antonyn poissaolo tuli tunnetuksi, jalo herra",
jatkoi alaprioritar, "tuntui meistä asianvaatimalta ilmoittaa
kunnianarvoisalle äidille vanhan maallikkosisaren paosta. Minä itse
naputin tälle ovelle; mutta vastaukseksi kuului sisältä vain matalaa
rukoilevan veisuuta, eikä oikeastaan selvää veisuuta, vaan pelkkää
hyminää, ja aina kun nunnat yön kuluessa kuuntelivat ovella tai
uskalsivat uudelleen koputtaa, kuulivat he kunnianarvoisan äidin
äänen lausuvan virsiä tai rukouksia. Muistattehan, jalo herra, että
maanpinta rakennuksen toisella puolen on alempana kuin pylväskäytävän
permanto. Kunnianarvoisan äidin akkunat ovat senvuoksi pensaston
yläpuolella, joten ei ole mahdollista nähdä huoneeseen. Mutta kun
sisar Mary Rebecca pimeän tultua kiersi rakennuksen ympäri, huomasi
hän, että kunnianarvoisa äiti oli sytyttänyt vahakynttilät ja vetänyt
verhot eteen. Tänä aamuna valo sammutettiin, verhot vedettiin syrjään,
ja akkunaluukku avattiin. Sen lisäksi kunnianarvoisa äiti aamulla
nousuaikaan soitti kelloa, kuten hänen tapansa on, herättääkseen nunnat
-- soitti sitä kammiostaan käsin tämän nuoran ja rattaan avulla."
"Ymmärrän", sanoi piispa.
"Sisar Abigail, joka jo oli jalkeilla, kiiruhti silloin kunnianarvoisan
äidin kammion edustalle ja kellon vielä heilahdellessa koputti ja
kysyi, saiko hän tuoda maitoa ja leipää. Yhäkin kuului vastaukseksi
vain matalaa virrenveisuuta. Sisar Abigail sanoo myös, että ääni
oli niin heikko ja värisevä, että hän tuskin saattoi tuntea sitä
kunnianarvoisan äidin ääneksi. Ja siitä saakka on ollut hiljaista
kammiossa ja suuri pelko ja ahdistus täyttää meidän sydämemme, sillä
kunnianarvoisalla äidillä ei ole tapana pitää ovea suljettuna, kun koko
sisarkunta kutsuu häntä sen ulkopuolella."
Piispa kohotti kättään.
"Siinä kohden te puhutte oikein, äiti alaprioritar", sanoi hän. "Ja
minun tuleekin kertoa teille enempää viivyttelemättä, että prioritar ei
ole kammiossaan."
"Eikö hän ole kammiossaan!" huudahti alaprioritar.
"Eikö sellissään!" parkaisi joukko pelästyneitä ääniä kuin
kirkulokkeja, jotka huutavat toisilleen ennenkuin myrsky lähestyy.
"Prioritar poistui luostarista eilen iltapäivällä", sanoi piispa,
"minun tieteni ja hyväksymiselläni. Hän lähti heti riittävän seurueen
saattamana jonkun matkan päässä Worcesterista olevaan paikkaan, missä
minäkin vietin yön. Minä olen tullut tuomaan teille hänen pyhyytensä
paavin viestin, joka on lähetetty minulle suoraan Roomasta... pyhä isä
käskee minun sanoa, että minä olen hänen täydellä hyväksymisellään
siirtänyt priorittaren toisaanne, missä häntä tarvitaan korkeampaan
toimeen. Kenties minä myös saatan kertoa teille", lisäsi piispa,
luoden hyväntahtoisen silmäyksen kaikkiin näihin sulaa hämmästystä
kuvastaviin kasvoihin, "että minä itse tänä aamuna suoritin juhlallisen
toimituksen, johon minulla oli paavin erikoinen valtuutus ja jonka
kautta teidän entinen priorittarenne vihittiin korkeampaan toimeensa.
Häntä surettaa, ettei hänen ole mahdollista sanoa teille hyvästiä.
Hän lähettää teille ystävällisen tervehdyksensä, kiittää teitä
uskollisuudestanne ja tottelevaisuudestanne ja rukoilee että Jumalan
siunaus aina olisi teidän kanssanne."
Piispa lakkasi puhumasta.
Ensinnä vallitsi hämmästynyt hiljaisuus.
Sitten tapahtui jotain odottamatonta: yht'äkkiä puhkesi alaprioritar
intohimoiseen itkuun.
Koskaan ennen ei alapriorittaren oltu nähty itkevän. Tämä näky
jähmetytti koko luostarin. Ja jollakin tavoin kaikki kuitenkin tiesivät
hänen itkevän siksi, että sen kovan pähkinän sisällä, joka hänellä
oli sydämen sijasta, oli ydin täynnä syvää rakkautta heidän jaloa
prioritartaan kohtaan.
Ja muutkin nunnat itkivät, koska alaprioritar itki.
Nyyhkytys kasvoi aivan tavattomaksi. Minne piispa katsoikin, näki hän
vastassaan kyynelöivän nunnan.
Äkkiä alaprioritar pyyhki silmänsä ja hillitsi mielensä taas. Hänen
mieleensä juolahti, että piispan sanoihin oli mahdoton uskoa, kun
kaikki heidän omat aistinsa todistivat niitä vastaan. Olihan samana
aamuna kello viisi priorittaren kammiosta soitettu kelloa, joka kutsui
luostarin jalkeille.
Niinpä kuivasi alaprioritar silmänsä, rankaisi nenäänsä sen osanotosta
hänen olemuksensa yleiseen lankeemukseen ja lausui luoden piispaan
taistelunhaluisen silmäyksen: "_Jos_ kunnianarvoisa äiti _ei_ ole
kammiossaan, niin suvainnette, jalo herra, ilmoittaa luostarille,
_kuka_ siellä sitten on?"
"Se kysymys", lausui piispa, "voidaan pian ratkaista."
Hän otti vyöstään priorittaren tiirikka-avaimen, jonka tämä oli antanut
hänelle Warwickissa.
Pistäen sen reikään avasi hän kammion oven ja astui sisään,
alapriorittaren ja koko vapisevan uteliaan nunnajoukon seuraamana.
Päästyään muutaman askeleen ovesta pysähtyi piispa, viittasi
alaprioritarta astumaan eteenpäin, mutta pidätti kohotetulla kädellään
hänen takanaan tunkeilevia nunnia.
Huoneessa oli aivan hiljaista.
Priorittaren tuoli oli tyhjä.
Mutta Neitsyen alttarin edessä makasi pitkällään lattialla tainnoksissa
vanha maallikkosisar Mary Antony.