Piispa ratsasti Worcesteriin takaisin.
Laukaten riensi ratsu kovan valtatien ruohoista viertä pitkin.
Kunnon Shulamite kiiruhti eteenpäin, mustankiiltävänä yhä, vaikka
vaahtoa oli pärskähdellyt sen kupeille.
Tärkeät tehtävät odottavat. Jokainen hetki on kallis.
Jos alaprioritar lähettää sanan palatsiin, tapahtuu onnettomuus, jota
ei ole helppo korjata.
Jos uutinen priorittaren paosta pääsee leviämään Worcesterin
kaupunkiin, niin sadat pahansuovat, tietämättömät, kärkkäät tai vain
joutilaat kielet heti alkavat surista.
Laukkaa, laukkaa Shulamite!
Mahdoton on ehättää huhua kiinni, jos se on tunninkaan matkan edellä.
Yhtä hyvin voisi tavoitella kiinni vettä, joka on syössyt ulos avatusta
kanavaluukusta tuntia aikaisemmin kuin ehdit padolle.
Mahdoton on puhdistaa kerran tahrautunutta mainetta. Ajoissa ojennettu
käsi olisi voinut estää kallisarvoisen venetsialaisen maljakon
putoamasta kivilattialle. Mutta jos tätä kättä ei ollut, ja maljakko
sekuntia myöhemmin on maassa satoina pirstaleina, ovat koko maailman
kädet voimattomat tekemään siitä sitä, mitä se ennen putoamista oli.
Nopeammin, nopeammin, Shulamite!
Kun alapriorittaren sanantuoja saa kuulla, että piispa on poissa,
kiiruhtaa hän varmasti isä Benedictin luo, joka on tunteva synkkää
iloa, ajatellessaan saavansa pistää pitkän nenänsä priorittaren tyhjään
kammioon, joka vainuaa häväistysjuttua sieltä, missä tuntuu vain
liljojen tuoksu ja raastaa pirstaleiksi Moran maineen tuntematta sääliä
enempää kuin susi, joka raatelee lampaan.
Täyttä laukkaa, Shulamite! Ellei kukaan pelastaakseen sitä pistä
kättään alapriorittaren ja isä Benedictin väliin, on kristallimaljakko
pirstautuva palasiksi.
* * * * *
Vihdoin pidätti piispa ohjaksia ja antoi tammansa kävellä peninkulman.
Warwick oli nyt jo kymmenen peninkulman päässä hänen takanaan. Hän oli
jo puolitiessä Worcesteriin.
Warwick oli hänen takanaan!
Piispasta tuntui, että siitä saakka kun hän oli oppinut Mora de
Norellen tuntemaan, hän aina vain oli ratsastanut poispäin ja jättänyt
hänet taakseen.
Hänen tähtensä hän ratsasti pois silloin, kun hän jätti taaksensa
hovin, lukuisat toimensa, kasvavan vaikutusvaltansa ja nauttimansa
kansansuosion.
Hänen tähtensä oli hän jättänyt isä Gervaisen nimen valtameren pohjaan
ja alkanut elämänsä uudelleen Italiassa, uudella nimellä.
Hänen tähtensä oli hän pyrkinyt Worcesterin piispanistuimelle,
kuultuansa Moran astuneen valkoisten sisarten luostariin, ja hän
oli jättänyt rakastamansa aurinkoisen maan ja ne paljon korkeammat
hengelliset arvot, jotka häntä siellä odottivat.
Ja hänen tähtensä hän nyt ratsasti pois Warwickista, niin nopeasti kuin
ratsu saattoi häntä kiidättää, jättäen hänet morsiameksi toiselle,
jonka käteen hän itse oli laskenut Moran käden, lausuen kirkon
siunauksen heidän liitolleen.
Ratsastaa pois -- jättää taaksensa; jättää taaksensa -- ratsastaa pois.
Muuta ei hänen rakkautensa ollut hänelle koskaan suonut.
Kuitenkin tunsi hän sielunsa rikkaaksi nyt, tuntiessaan, että hänellä
nyt oli varmuus siitä, että hän oli arvostellut asian oikein, kun hän
monta vuotta sitten oli katsonut välttämättömäksi lähteä maanpakoon.
Sillä olihan Mora kertonut hänelle -- hiukkasen uneksien häntä toiseksi
-- että hän, Symon, kerran oli ollut hänen kalleimpansa, mutta että hän
ei ollut rakastanut häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin
kuin nunna rakastaa herraansa.
Mutta totisesti olisi sen miehen pitänyt olla jumalallinen, jota niin
rakastettiin ja jonka olisi tullut pitää sellaista rakkautta elossa.
Ja jos näin olisikin, kun sitten olisi saapunut toinen mies, joka
olisi ollut herättämäisillään hänessä sitä rakkautta, mitä tyttö
tuntee miestä kohtaan, olisiko hänen sydämensä silloin ollut vapaa
noudattamaan luonnon kutsua? Ei. Hänen sydämensä olisi ollut kuin
lukittu ovi kaikkea lähestymistä kohtaan, ja silloin olisi hän ollut
yhtä vähän Kristuksen kuin miehen morsian. Symonin silmien hehku olisi
tosiaankin kutsunut hänet alttarin eteen, ja sillä olisi hän saanut
uhrata naisellisuutensa täyttymyksen.
"Minä tein oikein, lähtiessäni maanpakoon", sanoi piispa, tutkistellen
menneisyyttään eteenpäin ratsastaessaan. Mutta syvällä sydämessään
tunsi hän Moran äskeisten sanojen tuottaman ilon: kerran hän oli ollut
Moralle hänen kalleimpansa, tyttönä oli hän niin tuntenut, ja naisena
hän sen muisti; ja kumpaakin ajatellessaan piispa puhkesi kiitokseen
siitä, ettei hän eikä isä Gervaise olleet tehneet mitään, mikä olisi
häirinnyt Moran tyttöunelmien ihannetta.
Tarttuen ohjaksiin taas hän hoputti Shulamitin ravakkaan tahtiin. Nyt
ei saanut vitkastella tiellä.
* * * * *
Päästyään lähelle luostariporttia sattui piispa onneksi tapaamaan veli
Philipin, joka kedolla kävelytti nuorta, äskettäin ostettua hevosta.
Piispa pyysi maallikkoveljeä ratsastamaan kanssaan luostariin, ja heti
kun hän olisi astunut alas hevosen selästä, viemään Shulamiten palatsin
talliin, huolellisesti ruokkimaan ja harjaamaan sen, ja sitten tuomaan
hänelle virkeän hevosen.
Heidän ratsastaessaan eteenpäin kysyi piispa:
"Onko palatsiin tullut mitään viestiä luostarista, Philip?"
"Ei, jalo herra."
"Entä munkeilta?"
"Ei myöskään, jalo herra. Mutta minä olen kuullut oudon huhun --"
"Huhut ovat harvoin huomioonottamisen tai toistamisen arvoisia, veli
Philip."
"Totta, jalo herra. Mutta kun minä niin äskettäin autoin tuota naista
ratsastamaan Icon--"
"'Naista'? Ketä huhu sitten koskee?"
"Sanotaan, että vanha maallikkosisar Mary Antony on poistunut
luostarista."
"Mary Antony!" huudahti piispa, ja hänen äänessään tuntui mitä
merkillisin sekoitus hämmästystä, mielen huojennusta ja epäuskoisuutta.
"Mutta taivaan nimessä, hyvä veli, miksi olisi vanha maallikkosisar
poistunut luostarista?"
"Sanotaan, että hän on lähtenyt kaupunkiin etsimään teitä, jalo herra;
mutta hän ei ole saapunut palatsiin."
"Entä onko mitään muita huhuja, Philip?"
"Ei, jalo herra; paitsi että prioritar on hyvin levoton vanhan nunnan
takia ja on käskenyt tukkia maanalaisen tien tuomiokirkon kryptaan,
vaikka portinvartiatar tunnustaa päästäneensä sisar Mary Antonyn ulos
portista."
"Pelkkää huhua taaskin", sanoi piispa, "ja vailla totuuden siruakaan,
sen minä takaan. Sano, kunnon Philip, kaikille tahoille, että se ei
pidä paikkaansa, ja ilmoita minun lausuneen, että kunnianarvoisa äiti
varmasti ei ole käskenyt tukkia kryptan tietä. Toivoisin saavani
käsiini näiden typerien juorujen alkuunpanijan."
Piispa puhui näennäisesti vihastuneena, mutta sydämessään tunsi
hän suurta huojennusta. Ehtisikö hän kuitenkin ojentamaan kätensä
pelastaakseen kallisarvoisen maljakon.
Piispa laskeutui hevosen selästä luostarin portin ulkopuolella. Hän
silitteli kädellään Shulamiten päätä ja puheli lempeästi sen korvaan.
Sitten sanoi hän: "Vie se kotiin ja pidä siitä parasta huolta. Sen
kunnon sydän on tehnyt ihmeitä tänään. Meidän asiamme on pitää huolta,
ettei sen ruumis siitä kärsi. Kas tässä, ota ohjakset ja mene."
* * * * *
Mary Mark katsahti ristikosta ulos kuullessaan portille koputettavan.
Hänen suunsa rävähti selälleen, kun hän näki herra piispan jalkaisin
seisovan ulkopuolella.
Nopeasti hän avasi portin ja kääntäessään sitä yhä enemmän auki kätki
hän iloisen muotonsa portin taakse.
Mutta piispa ei ensinkään joutanut ajattelemaan Mary Markia
eikä hänellä ollut halua olla piilosilla omantunnon vaivaaman
portinvartiattaren kanssa.
Välttäen pääsisäänkäytävää astui hän pihani poikki oikealle, meni
ruusuholvin alitse, pitkin kuusikäytävää ja nurmikon yli pyökin alla
olevan penkin luo, missä hän kaksi päivää aikaisemmin oli odottanut
prioritarta.
Tänne pysähtyi hän hetkeksi, katsahti kohti hiljaista pylväskäytävää,
ja palautti mieleensä Moran kookkaan vartalon, hänen liehuvan
huntunsa ja ryhdikkään astuntansa, kun hän tuli piispaa vastaan yli
päivänpaisteisen nurmikon.
Mutta tässäkään ympäristössä hän ei enää voinut kuvailla Moraa
priorittareksi. Luostaripihan nurmikkoakin myöten tuli häntä vastaan
nyt suloinen nainen jalokivillä koristettuine voineen, valkeine
pukuineen ja kultakoristeisine hiuksineen -- Hugh'n morsian.
Tämä oli ehkä Worcesterin piispan vaikein hetki koko tänä vaikeana
päivänä.
Tänä hetkenä hän ajatteli itseäänkin.
"Minä olen menettänyt hänet!" sanoi hän. "Pyhä Jesus -- sinä, jonka
sydän murtui, kun olit ollut kolme tuntia pimeydessä, Jumalan
hylkäämänä -- armahda minua! Elämäni valo on mennyt minulta ja
kuitenkin minun täytyy elää."
Tajutessaan näin äkisti menetyksensä, henkisesti ja ruumiillisesti
lopen uupuneena piispa vaipui penkille.
Mora oli onnellisesti Hugh'n luona. Siitä oli hänen täytynyt huolehtia.
Mutta nyt saivat asiat mennä omaa menoaan. Hän ei voinut tehdä enempää
-- mennä vielä eteenpäin.
Silloin oli hän taas kuulevinaan Moran sanovan ruusutarhassa suloisella
äänellään, joka värähdytti hänen sydäntänsä pohjia myöten: "Hän
merkitsi minulle kaikkea mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä;
tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään."
Viisi minuuttia istui piispa paikallaan, silmät suljettuina, kädet
lujasti yhteen liitettyinä.
Niin hiljaa hän istui, että pieni "hurmepukuinen ritari", joka kirkkain
silmin katseli häntä ylhäältä puusta, jo aikoi hypähtää penkin toiseen
päähän. Se kaipasi sisar Mary Antonya, joka ei ollut näyttäytynyt koko
aamuna, se oli siis saanut olla ilman sekä leivän että juuston murusia
ja "pikku houkko" oli nälkäinen.
Mutta viiden minuutin kuluttua nousi piispa tyynenä ja itsetietoisena,
astui lujasti nurmikon poikki, nousi portaita ylös ja eteni
pylväskäytävään.