RUUSUTARHASSA.

Seuraava päivä sarasti säteilevän kirkkaana; oli ihana kesäaamu.

Mora heräsi jo kello viideltä.

Huolimatta edellisen päivän rasituksesta ja mielenjännityksestä ja

vaikka hän oli vasta myöhäisiä hetkellä vihdoin vaipunut uneen, voitti

monivuotinen tottumus hänen ruumiinsa levontarpeen.

Hänen ensimäinen tietoinen ajatuksensa kohdistui nuoraan, joka

hänen kammionsa seinässä olevan reiän kautta vei käytävän suureen

kelloon, mitä soittamalla hän herätti koko luostarin. Hänellä oli

ollut pysyväisenä tapana soittaa sitä itse. Hänellä oli mieleen antaa

nunnien tuntea, että kutsu uuden päivän aloittamiseen saapui heille

priorittarensa kädestä. Tietäen, kuinka vaikeata oli nousta aikaisin

varsinkin valvottujen öiden jälkeen, oli hänellä mieluista, kun nunnat

tiesivät, että kellon äänen kajahtelu kautta luostarin merkitsi

kunnianarvoisan äidin itsensä olevan jalkeilla.

Mutta kun hän nyt katsahti ovelle päin, ei hän nähnytkään mitään

nuoraa. Entä mitä merkitsivät nämä ylelliset seinäverhot?

Hän hypähti vuoteeltaan ja katsahti ympärilleen.

Miksi valuivat hänen hiuksensa hartioille kuin kultainen pilvi? -- nämä

ihanat hiukset, jotka jos sain toisessa nunnajärjestössä olisi leikattu

hänen päästään, ja tässä oli täytynyt aina pitää kireästi palmikoituina

ja näkymättömiin peitettyinä. Yhä puoleksi hämmennyksissään hän sipaisi

ne syrjään ja katsahti outoja ja kuitenkin hänelle ennestään tuttuja

vaatteita, jotka olivat valmiina hänen käytettäväkseen.

Joskus oli hänellä ollut tämäntapaisia unia -- unia, joissa hän oli

palannut maailmaan, joissain hänellä oli maailmalliset vaatteet yllään,

joissa hän maistoi maailman iloja ja katseli kiellettyjä asioita.

Tietenkin näki hän unta nytkin!

Mutta silloin kajahti hänen korviinsa ääni, jonka hän tosin kauan

sitten oli unohtanut, mutta joka kuitenkin oli hänelle niin tuttu, että

hän sen kuullessaan tunsi olevansa lapsena kotonaan taas -- syvässä

unessa lepäävän vanhan Debbien hiljainen, tyytyväinen kuorsaus.

Ääni on aina vakuuttavampi kuin näkö. Sokea on varma maailmastaan,

varmempi kuin kuuro.

Moran ei ollut tarvis kääntyä katselemaan nurkassa olevassa vuoteessa

makaavan vanhan imettäjän pulskaa hahmoa. Kuullessaan tämän hyrisevän

kuorsauksen hän tiesi kaiken mitä hänen tarvitsi tietää -- tiesi ettei

hän enää ollut prioritar, että hän oli luopunut lupauksistaan; tiesi

että luostari tällä hetkellä valvoi ja ihmetteli, kuten se viime yönä

oli mahtanut kummeksia ja epäillä, ja huomenna kyselisi ja tuomitsisi;

tiesi että nyt oli hänen hääaamunsa, että tämä hohtavan valkea puku

jalokivillä koristettunne voineen ja tämä jalokivillä somistettu

hiuskoristus olivat vanhan Debbien valitsemat, jotta hän juhlan

mukaisessa puvussa seisoisi ylkänsä vieressä alttarin edessä.

Mennen huonesyvennykseen hän kylpi ja pukeutui, ja pani

jalokivinauhankin päähänsä hiustensa loistavan kullan siteeksi.

Tämmöisissä asioissa ei Debbien tahtoa vastaan oltu koskaan rikottu,

ja vähätpä Mora välitti, mitä hänellä oli yllään, sittenkuin hän oli

ainaiseksi luopunut pyhästä hunnustaan.

Hän poistui huoneesta hiljaa, herättämättä vanhaa imettäjää, astui

alas kiertoportaita, ulos takaovesta, ja joutui näin puutarhaan, joka

säteili varhaisen aamuauringon valossa.

Hakien paikkaa, josta häntä ei linnan muureille eikä akkunoihin

näkyisi, hän vaelsi ruusutarhaan, jonka korkea kuusiaita ympäröi

vihreällä reunuksella. Tämän eristetyn alueen toisessa päässä oli

vaatimaton huvihuone -- nyt se oli kuin keltaisten ruusujen muodostama

lehtimaja.

Päätään kumartaen astui Mora kuusiholvin alatse, kolme porrasta

alaspäin, ja oli kentällä.

Silloin tuli lehtimajasta esiin piispa, sinipunaisessa vaipassaan ja

hiipassaan, rukouskirja kädessään.

Ensi hetkessä hän nähdessään Hugh'n morsiamen vihkipuvussaan,

hääaamunaan, hämmentyi, mutta hänessä ei näkynyt mitään aivan erikoisen

mielenliikutuksen merkkiä.

Kun hän tuli Moraa vastaan, hymyilivät hänen huulensa ystävällisesti,

ja hänen silmissään oli se puolittain leikillinen, puolittain hellä

katse, jonka Mora niin hyvin tunsi.

Kuin olisi hän juurikaan ratsastanut luostarin pihaan ja Mora

seisahtunut portaille häntä vastaanottamaan, niin luonnollinen oli

hänen tervehdyksensä, niin tavanmukainen hänen käytöksensä.

"Te olette varhain jalkeilla, tyttäreni, kuten minä arvasinkin; ja te

olette tullut juuri tänne, kuten minä toivoin teidän tulevan. Minäkö

ensimäisenä saan toivottaa teille onnea tänä ilonpäivänä?"

"Niin", sanoi Mora. "Minun kunnon Deborahnikin jäi nukkumaan, kun minä

nousin. Minä heräsin tavalliseen aikaan soittaakseni luostarin kelloa,

mutta minä huomasin, etten ollutkaan prioritar enää, vaan morsian --

maallinen morsian -- ja että minun tuli koristaa itseni jalokivillä

maallisia häitä varten."

"Koristakaa itsenne myös nöyrällä ja levollisella mielellä, jolla

Jumalan silmissä on suuri arvo", sanoi piispa, katsoen häneen

merkitsevästi.

"Oi, jalo herra, minä pelkään, ettei minulla koskaan ole ollut sitä

koristetta."

"Teidän täytyy kuitenkin nyt panna se yllenne, tyttäreni. Minä olen

kuullut, että aviomiehet suuresti ihailevat sitä koristetta."

Seistessään siinä päivänpaisteessa, tiedottomana ihmeellisestä

kauneudestaan, loi Mora häneen hämmästyneen katseen; sitten hän lankesi

polvilleen mättäälle. "Siunauksenne, kunnianarvoisa isä", sanoi hän

ja valtava nyyhkytys kuului hänen äänessään. "Minä pyydän teidän

siunaustanne tänä hääpäivänäni."

Piispa laski kätensä hänen loistavalle hiuskoristeelleen ja luki hänen

ylitseen kaksinkertaisen Aaronin siunauksen; sitten hän nosti hänet

ylös ja pyysi häntä kanssansa kävelemään nurmikolle.

Piispa johti hänet lehtimajaan, tuoksuvien keltaisten ruusujen

siimekseen. Sinne oli vaatimattomalle pöydälle katettu herkullinen

ateria -- tuoretta maitoa, vasta poimituita hedelmiä, valkeita

leivoksia, kullankarvaisia voikokkareita, joissa vielä oli maidon

kosteus pinnallaan.

"Tulkaa, tyttäreni", lausui piispa hilpeästi. "Me kirkon ihmiset, me

tunnemme näiden varhaisten hetkien arvon, murkinoikaamme yhdessä."

"Oletteko loihtinut tämän tänne, jalo herra?" kysyi Mora, äkkiä tuntien

selvää nälkää.

"En", vastasi piispa. "Mutta minä olin ulkona tunti sitten. Ja

maitotyttö oli jalkeilla ennen minua. Ja niin me saimme aikaan tämän

yksinkertaisen aterian."

Ja sillaikaa kuin sulhanen ja Deborah-vanhus vielä uinailivat,

aterioivat morsian ja piispa yhdessä ruusutarhassa; ja piispan silmät

välkkyivät kuin iloisen koulupojan pyhäpäivänä; ja väri palasi Moran

poskille ja hän hymyili ja hänen sydämensä keveni, kuten aina heidän

pitkän ystävyytensä aikana, kun piispa oli tullut hänen luokseen

hilpeällä mielellä.

Mutta kun Mora oli aterioinut riittävästi ja näytti voimistuneen

ja virkistyneen, nojautui piispa taaksepäin istuimellaan ja lausui

äkkiä vakavana: "Ja nyt, tyttäreni, kertokaa minulle, mikä sai teidät

oivaltamaan oikeaksi tämän peruuttamattoman askeleen, luopumaan

lupauksistanne ja antautumaan Hugh'n kihlatuksi? Kun viimeksi puhelimme

yhdessä, selititte te, ettei siihen riittäisi mikään muu kuin selvä

merkki, jonka pyhä Neitsyt itse teille antaisi ja joka vakuuttaisi,

että teidän velvollisuutenne ennen kaikkea kohdistuu Hugh'hun ja että

taivas vapauttaisi teidät lupauksistanne. Saitteko te tällaisen merkin?"

"Kyllä, jalo herra, minä sain sen ihmeellisellä lavalla. Pyhä Neitsyt

ilmaisi tahtonsa ilmestyksessä, josta oli mahdoton erehtyä, ja valitsi

välikappaleekseen niin halvan ja yksinkertaisen olennon, etten minä

voinut muuta kuin huudahtaa: 'Sinä olet salannut nämä asiat viisailta

ja taitavilta, mutta paljastanut ne lapsille?'"

"Entä kuka", kysyi piispa, kiinnittäen katseensa persikkaan, jota hän

kuori ylen huolellisesti, "kuka oli tuo lapsi?"

"Vanha maallikkosisar, Mary Antony."

"Niinkö", mutisi piispa, "iäkäs lapsi! Tosiaankin hyvin huomattava

lapsi. Olisinpa taipuvainen sanomaan, hyvin viisas ja taitava lapsi."

"Ei, jalo piispa", huudahti Mora päättäväisellä äänellä, joka

sai piispan kuvittelemaan, että jos hän olisi kohottanut katseen

persikastaan, hän olisi kohdannut hunnun ja skapularion ankarat viivat,

"te ja minä olimme viisaita ja taitavia, jotka harkitsimme puoleen ja

toiseen oman arvelumme ja järkemme mukaan. Mutta tälle lapselle pyhä

Neitsyt soi selvän näyn."

"Kertokaa minulle se", sanoi piispa, halkaisten persikan ja poistaen

kiven, jonka hän huolellisesti pyyhki ja pisti vyöhönsä. Piispalla oli

tapana istuttaa persikan kiviä.

Mora kertoi sen hänelle. Hän alkoi alusta ja kertoi kaiken, pienimpiä

yksityiskohtia myöten; kuvasi tarkalleen Hugh'n, joka oli niin

hämmästyttävän oikein esiintynyt näyssä; kertoi, millä tavoin hän ja

Hugh tosiaankin olivat polvistuneet pyhän Neitsyen alttarin edessä,

mitä he olivat sanoneet ja tehneet; ja kuinka pyhä Neitsyt lopuksi oli

armonsa runsaudessa lausunut äänellä, jonka vanha maallikkosisar näyssä

selvästi kuuli: "Ota hänet; hän on aina ollut sinun. Minä olen ottanut

hänet vain antaakseni hänet sinulle."

"Mitä sanotte te siihen, kunnianarvoisa isä", huudahti Mora lopuksi.

"Minä tuskin tiedän mitä sanoa", vastasi piispa. "Paremman puutteessa

turvaudun mielilauseeseeni ja sanon: 'Rakkaus ei koskaan petä'."

Yleensä Moraa viehätti piispan raamatunkäytön tarkka sattuvaisuus,

mutta tällä kertaa hänestä tuntui, ettei tämä mielilause ollut yhtään

paikallaan.

Tyytymättömänä ja loukkaantuneena hän oli tuntevinaan, että piispan

mieli oli ollut niin kiintyneenä hedelmään, ettei hän ollut täysin

tajunnut näyn ihmettä.

"Sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa", sanoi Mora

jotenkin kylmäkiskoisesti, "paitsi mikäli tarkoitatte pyhän Neitsyen

taivaallista hyvyyttä."

"Aivan niin", vastasi piispa, nojautuen taaksepäin istuimellaan ja

vihdoin katsoen suoraan Moran vakaviin silmiin. "Pyhän Neitsyen

taivaallinen hyvyys ei koskaan petä."

"Te myönnätte siis, jalo herra, että näky loi kirkkaan valon epäröidään

mieleeni?"

"Ehdottomasti", vastasi piispa. "Rakkaus, joka tämän näyn sai aikaan,

tähtäsi siihen. Ilmestykset ovat, tyttäreni, hyödyttömiä, elleivät ne

ole selviä. Jos pyhä Neitsyt olisi vain viitannut marmorikädellään,

sen sijaan että hän kumartui ottamaan teidän kätenne ja laskemaan sen

ritarin käteen, olisitte ehkä ajatellut, että Neitsyt viittasi häntä

poistumaan ja käski teitä jäämään. Jos hänen marmorikätensä kerran

ollenkaan liikkui, oli parempi että se liikkui niin selkeällä ja

käytännöllisellä tavalla.

"Minusta näyttää, kunnianarvoisa isä", sanoi Mora kumartuen pöydän yli

ja tukien käsillään kasvojaan, samalla kuin hän rypistynein kulmin

katseli piispaa; "minusta melkein näyttää, että koko näky teissä

herättää salaista epäilyä."

"Ei, tyttäreni, siinä te erehdytte. Päinvastoin minä olen täydellisesti

vakuutettu sen perusteella niitä te nyt kerrotte minulle, että

tuon iäkkään lapsen, Mary Antonyn, on ollut suotu nähdä teidät ja

ritarirakastajanne polvistumassa käsikkäin pyhän Neitsyen alttarin

edessä; ja minä kiitän pyhää Neitsyttä, että hän suomalla tämän näyn

Mary Antonylle ja sallimalla hänen kuulla sanat, jotka te itse tiedätte

tosiaankin lausutuiksi, on saanut teidät havaitsemaan taivaan tahdoksi,

että teidän tulee palata maailmaan ja yhtyä rakastajaanne, mikä --

siitä olen varma -- ei koidu vain teidän ja hänen onneksenne, vaan myös

hedelmälliseksi hyvän lähteeksi monelle. Ja kuitenkin --"

Piispa pysähtyi miettimään, kuin pelkäisi hän sanoa niin paljon ja

kuitenkin haluamatta sanoa vähempää. Sitten hän jatkoi, punniten joka

sanansa: "Kuitenkin minä tunnustan suoraan, että omasta kohdastani minä

kernaammin kuuntelisin Jumalan ääntä omassa sielussani tai lukisin

hänen tahtonsa hänen pyhästä sanastaan kuin pyytäisin ihmettä tai

toimisin toisten näkemien näkyjen perusteella."

"Luittehan kronikasta, jonka minä äskettäin lähetin teille, kuinka

Herra vuonna tuhat sata kolmekymmentä seitsemän -- tuona murheen,

tulipalojen, ryöstön, hävityksen ja vaivan aikana, jolloin Yorkin

kaupunki ynnä sen pääluostari paloi, Rochesterin kaupunki tuhottiin

ja niinikään Bathin kirkko ja Leicesterin kaupunki, jolloin kuningas

Tapanin ollessa ulkomailla tai kotonaankin, missä hänen kätensä oli

liian lempeä, paronit suuresti vahingoittivat ja vaivasivat kirkkoa ja

kansaa -- kun silloin suuri joukko ihmisiä oli kokoontunut viettämään

Windsorin messua, he saivat huomata, kuinka alttarin yllä oleva

ristiinnaulitun kuva liikutti ja väänsi käsiään, milloin oikeaan,

milloin vasempaan, niinkuin ahdistuksessa olevat tekevät.

"Tämä ihmeellinen näky sai heidät vakuutetuiksi siitä, että

ristiinnaulittu Vapahtaja tunsi myötätuntoa maan kärsiviä asujaimia

kohtaan."

"Mutta mikään veistetty ristinkuva, joka vääntelee käsiään tuijottavan

joukon edessä, ei voisi saada minua niin syvästi vakuutetuksi

Vapahtajan myötätunnosta kuin milloin minä yksin huoneessani istuen

luen Jesaja profeetan sanat: 'Totisesti Hän on kantanut meidän

murheemme ja poisottanut meidän huolemme'."

Moran otsa silisi.

"Minä luulen ymmärtäväni, jalo herra; ja kun teistä tuntuu siltä, on

minun helpompi tunnustaa teille eräs asia, jota tuskin olen rohjennut

myöntää itselleni. Minun oli itsenikin vaikeata kyllin antaa merkitystä

Mary Antonyn kuulemille pyhän Neitsyen sanoille. Itse saamani todiste

-- satakieli, joka lensi suoraan Madonnan kädestä ulos maailmaan --

puhui vakuuttavammin sydämelleni. Minä soimaan itseäni sen vuoksi,

mutta niin on asia. Mutta näky kuitenkin ratkaisi minulle mikä oli

velvollisuuteni."

"Tietenkin", huomautti piispa, "se seikka, että Mary Antony oli näyn

välittäjänä, jonkun verran poisti sen juhlallisuutta. Pyhimmässäkin

näyssä olisi pieni huvittava sävy, kun vanha maallikkosisar sen

kuvaisi."

"Ei suinkaan, jalo herra", sanoi Mora. "Hän ei vaan yksinkertaisesti

kertonut totuutta. Kun hän kerran pääsi alkuun, näytti hän saaneen

kumman ylevyyden. Minä ihmettelin sitä samoin kuin ylimaailmallista

kajastusta hänen kasvoillaan. Lopuksi minä luulin hänen nukkuneen;

mutta myöhemmin kuulin alapriorittarelta, että hänet oli tavattu

tainnoksissa ristinkuvan edestä ja heillä oli ollut suuri vaiva saada

hänet virkoamaan.

"Jalo herra, sydämeni riutuu, kun nyt ajattelen tyhjää kammiotani ja

nunnieni vaikeata mielen sekasortoa. Kuinka pian voitte te tavata heitä

ja järjestää asian ilmoittamalla heille pyhän isän viestin?"

"Niin pian kuin olen vihkinyt teidät, tyttäreni, ratsastan takaisin

Worcesteriin. Minä koetan päästä luostariin, ennenkuin sieltä lähdetään

iltamessuun."

"Rohkenen pyytää teitä, jalo herra, sanomaan erikoisen ystävällisen

sanan vanhalle Mary Antonylle, joka varmaankin on suruissaan minun

lähdöstäni. Minä olin ajatellut pyytää häntä olemaan puhumatta

näystään; mutta jos hän selittää tuon loistavan ritarin olleen pyhän

Yrjänän tai pyhän Mikaelin, niin nunnat hurskaudessaan epäilemättä

luulevat näyn tarkoittaneen vain minun siirtymistäni 'korkeampaan

toimeen'."

"Minä puhuttelen vanhaa Antonya kahdenkesken", sanoi piispa.

"Isä", sanoi Mora syvän mielenliikutuksen vallassa, "kaikkina näinä

vuosina olette te ollut ylen hyvä minua kohtaan, ystävällisempi kuin

saatan sanoa ja aina kärsivällinen. Pelkään usein koetelleeni teidän

kärsivällisyyttänne liian jäykästi pitämällä kiinni omasta tahdostani.

Mutta minä pyydän teitä uskomaan, että minä aina pidin arvossa teidän

neuvoanne ja olisin tuskin saattanut elää ilman teidän ystävyyttänne.

Pelkään pahoin, että eilen illalla saapuessani linnaan puhuin

hillittömästi ja käyttäydyin omituisesti. Minä olin lopen uupunut. Minä

astuin huoneeseen yöpimeästä, tietämättä kenen minä täällä kohtaisin,

ja tuokion, jalo herra -- sekamielisen tuokion ajan, minä luulin teitä

erääksi toiseksi."

"Keneksi te luulitte minua, tyttäreni?" kysyi piispa.

"Erääksi, jonka te usein olette muistuttanut mieleeni, jalo herra, jos

loukkaamatta voin sen sanoa, erääksi papiksi, joka oli tyttöunelmieni

ihanteena. Tunsitteko monta vuotta sitten erästä isä Gervaisea, jota

hovissa pidettiin suuressa arvossa ja joka oli kuningattaren ja hänen

naisten rippi-isänä?"

Piispa hymyili, ja hänen sinisissä silmissään, jotka katselivat Moran

silmiin, oli levollisen mielenkiinnon ilme.

"Isä Gervaisenko?" sanoi hän. "Hovisaarnaaja? Tunsin hänet tosiaankin,

tyttäreni; ja enemmänkin kuin tunsin. Isä Gervaisella ja minulla oli

samat isovanhemmat."

"Ah", huudahti Mora innokkaasti, "silloin voin käsittää

yhdennäköisyytenne, joka jo ensi hetkenä painui mieleeni ja heti teki

teidän ystävyytenne _minulle_ niin suloisen läheiseksi. Vain ääni ja

silmät olivat yhtäläiset -- mutta kuinka yhtäläiset! Isä Gervaisella

oli parta, joka peitti hänen suunsa ja poskensa: mutta hänen sinisissä

silmissään oli sama ystävällinen ja tutkiva katse, vaikka ne eivät

olleet niin hilpeät kuin teidän usein ovat, jalo herra: ja teidän

äänenne on aina saanut minut muistamaan häntä.

"Ja kerran, kerran katsoivat hänen silmänsä minuun Windsorin

linnanhallin poikki, ja niissä oli semmoinen syvä hehku, että minä

tunsin kuin olisivat ne kutsuneet minua alttarin eteen ja kuin olisin

minä silloin niistä saanut, jos vain olisin kestänyt niiden tulikokeen,

ainaisen puhdistuksen, kohotuksen, siunauksen, jommoista ei kukaan

maallinen neito ennen minua ole saanut, lukuunottamatta vain pyhää

Neitsyttä. Koko sen yön minä uneksin tästä ja sieluni oli sitä täynnä,

mutta isä Gervaisea minä en koskaan nähnyt. Seuraavana aamuna hän jätti

hovin ja lähti heti senjälkeen purjehtimaan Espanjaan, mutta matkalla

teki laiva suuressa myrskyssä haaksirikon ja hän ynnä kaikki muut,

jotka laivassa olivat, hukkuivat. Oletteko kuullut siitä, jalo herra?"

"Olen kyllä", vastasi piispa.

"Kaikki uskoivat sitä ja surivat häntä; sillä kaikki rakastivat häntä.

Mutta minä en ole koskaan saattanut tuntea häntä vainajaksi. Ja kun

minä viime yönä astuin suuren hallihuoneen poikki, tuntui minusta, kuin

isä Gervaisen hehkuvat silmät vielä kerran olisivat kutsuneet minua

alttarin eteen."

Piispa hymyili taas, ja hänen hahmossaan oli hiljaista hilpeyttä.

"Te olitte liiaksi rasittunut, tyttäreni. Kun astuitte likemmä,

tapasitte te -- kummittelevan hehkusilmäisen papin sijasta, joka

monta vuotta sitten hukkui Espanjan rannikolla -- vanhan ystävänne,

Worcesterin Symonin, joka oli ehtinyt ennen teitä, mistä on kiittäminen

hänen hyvän tammansa Shulamiten nopeita jalkoja."

Mora kumartui eteenpäin ja laski kätensä piispan kädelle.

"Älkää pilkatko, ystäväni", sanoi hän. "Oli aika, jolloin isä Gervaise

merkitsi minulle kalleintani. Ja kuitenkaan en minä rakastanut

häntä kuin tyttö rakastaa miestä, vaan ennemmin kuin nunna rakastaa

Herraansa. Hän. merkitsi minulle kaikkea mikä on ylevintä ja parasta;

ja ennen kaikkea sitä, mikä on elinvoimaista uskonnossa ja elämässä,

tarmokkaana toimimaan, kestävänä kärsimään. Hän yritti minut kerran

ja käski minun ristinkuvan edessä polvistuessani lausumaan: 'Hän elää

iankaikkisesti meidän välimiehenämme. Milloinkaan en minä ole sitä

unohtanut. Ja toisinaan, kun minä lausun näitä pyhiä sanoja ja mieleeni

muistuu isä Gervaise, tuntuu kaiku kuiskaavan sieluuni: 'Hänkin elää!'"

Worcesterin piispa nousi.

"Tyttäreni", sanoi hän, "aurinko on korkealla taivaalla. Me emme

saa vitkastella täällä. Hugh ryhtyy pian etsimään morsiantaan ja

mistress Deborah käy levottomaksi, kun hänen hoidokkinsa on kadonnut.

Aamiainen on varmaankin valmiina pitosalissa, ja senjälkeen meidän

on kiiruhtaminen kappeliin vihkiäisiin. Sitten minä viivyttelemättä

ratsastan Worcesteriin pannakseni asiat luostarissa tolalleen.

Menkäämme!"

Kun Mora käveli hänen vieressään päivänpaisteisen nurmikon poikki,

sanoi hän:

"Isä, luuletteko että nunnan sydän koskaan voi tulla samanlaiseksi kuin

muiden naisten?"

"Taivas siitä varjelkoon", sanoi piispa, kiiruhtaen eteenpäin.