Symon, Worcesterin piispa, soimasi itseään levottomuutensa takia. Olipa
hän menettänyt valtansa jäseniinsä!
Tuskin oli hän päättänyt lähteä kävelemään linnan ympärillä oleville
pehmeille kedoille, kun hän jo huomasi kiipeävänsä muurille; ja nyt,
vaikka hän oli päättänyt asettua suuresti kaipaamaansa lepoon syvään
nojatuoliin, asteli hän tässä permannolla edestakaisin, tai käveli
toisen akkunan luota toisen ääreen.
* * * * *
Kiivaasti ratsastamalla oli hän ehtinyt Warwickiin, kun aurinko, joka
tosin jo oli vaipunut taivaanrannan taakse, vielä valaisi taivaan
rusopilviä ja levitti kullanhohtoisen verhonsa yli lännen äärien.
Linnan herra oli poissa, kuninkaan mukana, mutta kaikki oli valmista
piispan tuloa varten ja suuriin varustuksiin oli ryhdytty sir Hugh
d'Argentin vastaanottoa varten. Hänen väkensä, joka oli aikaisin samana
aamuna lähtenyt Worcesterista, oli kerääntynyt pihalle, kun piispa
ratsasti sisään.
Hänen astuessaan ovesta sisään tuli häntä vastaanottamaan vanhahko
nainen, hilpeä, pulska ja äidillisen näköinen, jonka piispa helposti
arvasi ritarin mainitsemaksi kamarirouvaksi.
"Päivää, jalo herra", sanoi tämä, ja hänen intonsa salli hänen tehdä
vain puutteellisen tervehdyksen. "Tuleeko sir Hugh d'Argent tänne täksi
yöksi?"
"Kyllä", vastasi piispa, luoden ystävällisen katseen Moran vanhaan
imettäjään. "Kahden tunnin kuluttua pitäisi hänen olla täällä."
"Tuleeko hän yksinään, jalo herra?" kysyi mistress Deborah.
"Ei", vastasi piispa, "kreivitär de Norelle, ylhäinen nainen, jonka
kanssa ritari on kihloissa, ratsastaa tänne hänen seurassaan."
"Pyhimykset olkoot kiitetyt!" huudahti vanha vaimo ja kääntyi syrjään
salatakseen kyyneleensä.
Sillävälin kuin hänen palvelijansa valmisti kylvyn ja otti esille hänen
pukunsa nousi piispa vallille ja katseli lännen kultaista ruskoa. Hän
silmäsi alhaalla virtaavaa jokea, joka oli uurtanut itselleen uoman
läpi kenttien, puiden aaltoilevaa paljoutta ja hilpeätä ketoa, jossa
kesäkukat loistivat. Sitten katseli hän kauan kohti kaupunkia, josta
hän oli tullut.
Ankaran ratsastuksen kestäessä oli hän kaiken aikaa ollut kuulevinaan
asemiesten verkkaista astuntaa; paareilla pitkällään lepäävän avuttoman
olennon ääriviivat olivat kaiken aikaa olleet hänen silmäinsä edessä.
Mutta hän ei pystynyt mielessään kuvailemaan; tuloa majataloon,
peitteen poistoa, priorittaren astumista uuteen elämään, rakastajan
käsivarsien häntä syleillessä.
Kuin ilkeässä unessa, josta mieli ei löydä pääsyä pois, vaan
alituisesti palaa takaisin vaivaavaan kohtaan, oli piispa koko
ratsastuksensa ajan mielessään seuraillut paareja pitkin Worcesterin
katuja, kunnes hänestä vihdoin tuntui, että ennenkuin viitta oli
ehditty nostaa pois, oli sen alla lepäävä solakka, suloinen hahmo jo
jäykistynyt vainajaksi.
"Vainaja morsiamena! Vainaja morsiamena!" mustan Shulamiten kaviot
tuntuivat iskevän nämä sanat tiehen. "Voi ritari-raukkaa! Vainaja
morsiamena!"
Piispa laskeutui muurilta alas.
Poistuessaan huoneestaan tuntia myöhemmin, oli hän pukeutunut
purppuraviittaan, joka hänellä oli ollut yllään tuona iltana, jolloin
hän oli aterioinut ritarin kanssa palatsissa.
Hänen astellessaan kentällä edestakaisin, välkkyi kultainen risti hänen
rinnallaan ilta-auringon valossa.
Yöhaukka, joka lensi korkealla ilmassa katsellen alaspäin, luuli
varmaankin, että suuri punainen valmu oli lähtenyt liikkeelle
kukkalavastaan ja mennyt kävelemään kentälle.
Palvelija tuli kysymään, milloin herra piispa halusi illallista.
Liitelevästä haukasta luultavasti näytti siltä kuin olisi mustarastas
hypähtänyt esiin ja kääntynyt kävelevän valmun puoleen.
Piispa sanoi tahtovansa odottaa sir Hugh'n tuloa; mutta hän kääntyi ja
seurasi miestä linnaan.
Ja nyt hän istui tuossa suuressa huoneessa.
Kaksi tuntia oli kulunut hänen tulostaan.
Ellei mitään odottamatonta ollut tapahtunut, täytyi ritarin
ratsassaaton olla täällä ennen pitkää. Ritari oli aikonut lähteä tunnin
kuluessa; ja vaikka piispa oli ratsastanut kiivaasti, saattoivat toiset
kuluttaa matkaan tuskin enempää kuin tunnin lisää.
Mutta entä jos prioritar viime hetkellä oli ruvennut horjumaan ja
vaatinut päästä takaisin luostariin. Olisiko ritarin jalomielisyys
kestänyt sellaisen kokeen? Ja kun prioritar oli poistunut luostaristaan
salaisesti, kuinka saattaisi hän palata sinne avoimesti? Olisiko hänen
mahdollista päästä kryptan kautta?
Piispa alkoi toivoa, että hän olisi ratsastanut Tähden majataloon
ja siellä odottanut tapahtumain kehitystä, sensijaan että hän oli
kiirehtinyt edeltä. Huone, jossa hän istui, oli keskellä linnaa. Sen
akkunoista näkyi puutarha. Täten hän ei saattanut kuulla ratsasjoukon
saapumista pihalle. Hän ei kuullut miesten huutoja, kavionkapsetta
kivityksellä, hevosten korskumista.
Hän istui suuressa veistetyssä nojatuolissa lieden ääressä, pakoittaen
itsensä tyyneksi; mutta levottomuus ahdisti häntä niin, että hän
puoleksi oli aikeissa käskeä valjastamaan uuden hevosen ja ratsastaa
takaisin Worcesteriin.
Äkkiä, ilman mitään edelläkäypää merkkiä, avautui eteishuoneesta
johtava ovi.
Oviaukkoon ilmestyi näky, joka hetkeksi sai Worcesterin piispan
kysymään itseltään, näkikö hän unta, niin ylen ihana oli sisään astuva
nainen vihreässä ratsastuspuvussaan, katsellessaan piispaa tuijottavin
silmin, hehkuvin poskin ja hiusten kultainen huntu hartioille valuen.
* * * * *
Oi Mora, suloinen lapsi! Onko tyttöaikasi ihana lupaus tällä tavoin
täyttynyt? Ovatko vuodet muuttaneet sinua niin vähän -- ja kuitenkin
niin paljon?
Vangin maanpako kului nopeasti, maanpako, johon hän oli joutunut sinun
tähtesi kauan sitten; vanki koetti päästä vapaaksi, mutta vankina on
hän vieläkin ja iäti sinun kultaisten hiuksiesi verkossa.
Oi Mora, suloinen lapsi! Miksi kaikkeen tähän ponnisteluun sinun
kehkeymisesi ja ilosi täydellisyyttä kohti pitää sisältyä niin
polttavaa tuskaa, kun nyt näen sinut uudelleen tuollaisena?
* * * * *
Worcesterin piispa nousi, purppurassa ja kullassa välkkyi hänen ylevä
hahmonsa huoneen taustassa. Hiustensa hopeista hohdetta lukuunottamatta
olisi hän saattanut olla mies parhaassa iässään -- niin pysty oli hänen
vartalonsa, niin tarmokkaat ja loistavat olivat hänen silmänsä.
Ovesta astuva kookas nainen huudahti hiukan.
"Tekö?" sanoi hän. "Te! Pappi, joka tulee meidät vihkimään?"
Piispa seisoi hetken paikallaan odottaen naisen lähenevän.
"Niin, minä", sanoi hän.
Keskellä huonetta nainen pysähtyi.
"Ei", sanoi hän kuin itsekseen. "Minähän uneksin! Eihän tämä ole isä
Gervaise, tämähän on piispa!"
Hän astui lähemmä.
Piispa katsoi häneen vakaasti, koettaen nähdä hänessä Whytstonen
priorittaren -- ystävänsä kaikkina näinä onnellisina, rauhallisina,
siunattuina vuosina.
Mutta prioritar oli hävinnyt.
Mora de Norelle seisoi hänen edessään, päätänsä häntä itseään
pitempänä; pitkä ratsastus yöilmassa oli saanut hänen poskensa
hehkumaan, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen; hänen
silmistään kuvastui suuri levottomuus, niin päistikkaa oli hän
syössyt uuteen maailmaan. Mutta hänen lujat suloiset huulensa olivat
ennallaan, ja juuri kun piispa kiinnitti niihin huomionsa, värähtivät
ne lausuakseen:
"Kunnianarvoisa isä, minä olen valinnut vaikeamman osan, kuten tekin
pyysitte minun tekemään." Hän heitti pois ratsastusruoskansa, ja
liittäen kätensä yhteen, ojensi hän ne piispaa kohti. "Kristuksen
tähden, jalo piispa, rukoilkaa puolestani!"
Piispa otti hänen yhteenliitetyt kätensä omiinsa eroitti ne lempeästi
toisistaan ja piteli niitä rinnallaan olevaa ristiä vasten.
"Te olette valinnut oikein, lapseni", sanoi hän: "rukoilkaamme teille
armoa ja voimaa, niin että horjumatta voitte jatkaa uuden kutsumuksenne
uraa."
Mora tuijotti häneen tutkivin katsein. Piispan lempeät silmät
kohtasivat värähtämättä tämän katseen, mutta niissä ei myöskään ollut
mitään jälkeä siitä rajusta hehkusta, joka oli Moraa hämmästyttänyt
hänen seistessään ovella.
"Kunnianarvoisa isä", sanoi hän ja hänen äänessään oli outo hämmentynyt
kysymys: "Minä pyydän teitä, sanokaa minulle, mitä te käskette
katumuksentekijöitä miettimään, kun he polvistuvat rukoilemaan
ristinkuvan eteen?"
Piispa katsoi avoimesti näihin vastaansa kumartuneisiin tuijottaviin
harmaisiin silmiin, eivätkä hänen omansa värähtäneet. Hänen ääneensä
tuli ankaruuden häive, joka sopeutui Moran kysymyksen juhlalliseen
aiheeseen.
"Minä kehoitan heitä, tyttäreni, miettimään pyhiä haavoja, jotka
vuosivat verta, ja sydäntä, joka murtui heidän tähtensä."
Mora veti kätensä pois ja peräytyi askeleen.
"Sydäntä, joka murtui!" sanoi hän. "_Murtuvatko_ sitten sydämet?" huusi
hän. "Ei, ennemmin ne kivettyvät!" Hän nauroi hurjasti, mutta pidätti
sitten henkeään -- ritari oli astunut huoneeseen.
Huolettomin askelin ja pystypäin astui Hugh d'Argent heitä kohti.
"Jalo piispa", sanoi ritari, "te olette ollut meille liika hyvä. Minä
lähetän Moran tänne yksinään, jotta hän kohtaisi teidät, kertomatta
hänelle, kuka se pappi oli, joka niin suosiollisesti tarjoutui
vihkimään meidät, kun tiesin, kuinka paljon merkitsisi hänelle saada
huomata, että _te_ olitte se, kunnianarvoisa isä."
"Minun on mieluista olla täällä sitä tarkoitusta varten, poikani,"
vastasi piispa, "kun minulla, kuten tiedätte, on paavilla lupa
toimittaa vihkimys. Menemmekö heti kappeliin, vai aiotteko ensin syödä
illallista?"
"Ei, isä", sanoi ritari. "Morsiameni on ratsastanut kauan ja kaipaa
ruokaa ensin ja sitten hyvin hukutun yön levon. Ellei se liian kauaksi
lykkää paluutanne Worcesteriin, pyytäisin teitä vihkimään meidät vasta
huomisaamuna."
Tietäessään, kuinka päättäväisesti Hugh suunnitelmiaan laatiessaan
oli vaatinut heti Warwickiin päästyä tulla vihityksi, piispa loi
häneen nopean silmäyksen, haluten päästä selville tämän muutoksen
aiheuttajasta.
Hän näki ritarin kasvoilla saman säteilevän rauhan ilmeen, jonka
prioritar oli nähnyt, kun kaapu ensinnä aukeni kryptassa; ja piispa,
jonka henki oli kulkenut saman uran, tajusi, että Hugh'lle oli annettu
se armo, jonka vain todellinen rakastaja saa -- syvin kaikista iloista,
jonka tuntee se, ken syrjäyttää oman itsensä, ja ajattelee yksinomaan
rakastettunsa menestystä.
Ja tämän nähdessään piispa vapautui pelostaan ja hänen sydämensä kiitti
Jumalaa.
"Hyvä ajatus, Hugh", sanoi hän. "Minä olen täällä aamuun saakka."
Silloin ritari kääntyi, astui nopeasti ovelle ja viittasi.
Sitten hän palasi, taluttaen kädestä hilpeän ja äidillisen näköistä
vanhaa rouvaa, jonka piispa oli nähnyt saapuessaan. Kun lady Mora näki
hänet, huudahti hän ja juoksi häntä vastaan.
"Debbie!" huusi hän. "Oi Debbie! Mennään kotiin!"
Ja silloin laukesi hänessä äkkiä kaikki jännitys, ja nojaten vanhan
imettäjänsä käsivarsiin hän nyyhkytti tätä uskollista povea vasten,
joka oli ollut hänen lapsuutensa turvapaikka.
"Kas niin, kultaseni!" sanoi Deborah niin hyvin kuin omalta
nyyhkytykseltään saattoi. "Kas niin kas niin. Me _olemme_ kotona, nyt
kun olemme yhdessä. Mennään katsomaan huonetta, jossa saamme nukkua,
aivan niinkuin nukuimme monia vuotta sitten, kun te olitte pieni,
rakkaani".
Näin, vanhan imettäjänsä tukemana, astui hän, joka oli niin ylväänä
saapunut huoneeseen, hiljaa siitä ulos kyynelharso silmissä.
Piispa kääntyi poispäin.
"Rakkaus ei koskaan petä", mutisi hän puoliääneen.
Hugh käännähti myös ja nauroi, mutta hänen naurussaan ei ollut mitään
loukkaantumusta, ei mitään katkeruutta, ei mitään levottomuutta. Se oli
sellaisen sydämen onnellista naurua, jota varma toivo lämmittää.
"Meitä oli kaksi toissa yönä, rakas herra", sanoi hän; "mutta nyt, kun
vanha Debbie on tullut, näyttää meitä olevan kolme!"