Mary Antony odotti pylväskäytävässä valkoisten sisarten paluuta
iltamessusta.
Vanhaa maallikkosisarta ei nyt haluttanut hilpeästi pakinoida
satakielelle eikä juuri itselleenkään.
Hän istui kivi-istuimellaan raihnaisen näköisenä, ja hänen kasvoillaan
oli huolestunut ilme, aivan toisenlainen kuin niiden tavallinen virkeä
levollisuus.
Istuessaan antoi hän kahdenkymmenen neljän herneensä verkkaan tippua
oikeasta kädestä vasempaan ja taas takaisin.
Ihmeellistä oli tapahtunut sinä iltapäivänä, juuri ennen kuin valkoiset
sisaret lähtivät tuomiokirkkoon.
Kaikki olivat jo kerääntyneet pylväskäytävään, kun saapui sana, että
kunnianarvoisa äiti halusi kammiossaan puhutella sisar Mary Antonya.
Sinne riennettyään näki hän kunnianarvoisan äidin seisaallaan,
aivan kalpeana ja ääneti, mutta tyynenä ja lujana katselevan ulos
idänpuolisesta akkunasta.
Hän ei heti kääntynyt, ja Mary Antony seisoi odottaen ovella.
Sitten hän käännähti ja lausui: "Ah, rakas Antony!" äänellä, joka
vavahutti vanhan maallikkosisaren sydäntä.
"Tule tänne, Antony", sanoi hän ja samalla astui häntä kohti.
Kunnianarvoisa äiti antoi muutamia yksinkertaisia, refektoriota ja
keittiötä koskevia ohjeita. Sitten hän sanoi: "Nyt minun täytyy mennä.
Nunnat odottavat."
Sitten hän äkkiä kiersi käsivartensa vanhan maallikkosisaren ympäri.
"Hyvästi, oma Antony", sanoi hän. "Sinun rakkautesi ja alttiutesi on
ollut minulle hyvin arvokas. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollaan, kun
me olemme menneet."
Ja kumartuen suuteli hän häntä lämpimästi otsalle ja poistui kammiosta.
Mary Antony seisoi paikallaan kuin unennäkijä.
Niin monta vuotta oli kulunut siitä kuin mikään hellä kosketus oli
tullut hänen osakseen.
Ja nyt -- nämä armaat käsivarret olivat kiertyneet hänen ympärilleen;
nämä seesteiset silmät olivat luoneet häneen katseen, joka oli
rakastava, vieläpä jotain muutakin, -- hänen vanha sydämensä ei kyennyt
sitä käsittämään --: nämä huulet, joiden jokaista käskysanaa hän ja
koko luostari kiiruhtivat tottelemaan, olivat painaneet suudelman hänen
otsalleen!
Kauan senjälkeen kun valkoiset sisaret olivat muodostaneet kulkueen
ja poistuneet pylväskäytävästä, seisoi Mary Antony paikallaan
kuin unennäkijä. Sitten hän muisti velvollisuutensa ja kiiruhti
pylväskäytävään, mutta tapasi sen tyhjänä; nunnat olivat hävinneet
maanalaiseen käytävään; ovi oli suljettu sisäpuolelta ja avain otettu
pois.
Kulkue oli lähtenyt liikkeelle, ja Mary Antony oli laiminlyönyt
vartiopaikkansa. Valkoiset sisaret olivat päässeet lähtemään kenenkään
laskematta heitä. Mary Antony ei ollut ollut heitä laskemassa
Milloinkaan ennen ei kunnianarvoisa äiti ollut lähettänyt hakemaan
häntä silloin, kun hänellä oli jokin velvollisuus täytettävänä.
Rientäen korjaamaan laiminlyöntiään otti Mary Antony hernepussin
laukustaan, avasi sen ja kiirehtien kammiosta toiseen otti hän laukusta
yhden herneen kutakin kammiota kohti, jonka hän havaitsi tyhjäksi,
kunnes hänellä oli kämmenessään kaksikymmentä viisi hernettä.
Korjattuaan erehdyksensä hän nyt siis odotti; mutta yhäti -- sekä äsken
juostessaan että nyt odotellessaan -- tunsi hän kunnianarvoisan äidin
siunaavan suudelman, hänen syleilevät käsivartensa, hänen lempeät,
ihmeelliset sanansa.
"Siunatkoon Herra sinua läsnäolollansa."
Niin, taivaallinen rauha vallitsi pylväskäytävässä. Paholainen oli
sieltä poissa, mutta taivas näytti olevan hyvin lähellä. Tuo pieni
houkkio, satakielikin, näytti olevan puuhassa jossain muualla. Mary
Antony oli vallan yksinään.
"Kun me olemme menneet." Mutta nyt ne eivät varmaankaan olisi enää
kauan poissa. Nurmikkoon lankeavista varjoista ja siitä, että
päivänsäteet pujahtivat eräästä holvikaaresta sisään, saattoi Mary
Antony päätellä, että paluun hetki lähestyi.
Hän tahtoi polvistua ylimmän porrasaskelen viereen ja nähdä
kunnianarvoisan äidin astuvan ohi, hän tahtoi luoda katseensa näihin
seesteisiin kasvoihin, jotka olivat sulaneet lempeyteen, tahtoi nähdä
näiden kauniiden huulten varman viivan. --
Äkkiä Mary Antony tajusi, ettei hän pystyisi niitä katselemaan. Hän
ei vielä sietäisi nähdä kunnianarvoisan äidin kasvoja vailla tuota
ihmeellisen hellyyden ilmettä. Ja juuri kun hän oivalsi tämän kuuli hän
avaimen rasahtavan lukossa.
Asettuen paikalleen portaiden yläpäähän, kaksikymmentä viisi hernettään
oikeassa kädessä, valmistautui Mary Antony kiireesti toimeensa. Hän ei
voisi kohottaa katsettaan kunnianarvoisan äidin kasvoihin, hänen oli
laskeminen ohi astuvat jalat.
Kynttilää kantava nuori maallikkosisar astui kolaten portaita ylös ja
laski äänekkäästi lyhdyn maahan. Hän pudottausi polvilleen vastapäätä
Mary Antonya.
"Sisar Mary Rebecca on tänään johtajana", lausui hän matalalla
laulavalla äänellä, "ja koko matkan astui hän minun kantapäilleni."
Mutta Mary Antony ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän tiedonantoon,
joka muulloin aina olisi huvittanut häntä.
Kumartunein päin ja maahan tähdätyin katsein hän odotti ohiastuvia
jalkoja.
Verkkaan ja vakavasti ne lähestyivät.
Ne menivät ohi, parittain, ja hävisivät hänen näköpiiristään.
Kaikki olivat menneet.
Ei -- ei suinkaan kaikki? Vielä tulee joku. Varmasti tulee vielä joku!
Nostaen lyhtynsä nousi sisar Abigail meluavasti seisoalleen.
"Mitä sinä odotat, sisar Antony? Pyhät sisaret ovat nyt jo astuneet
kammioihinsa."
Mary Antony kohotti hämmästyneitä silmiään.
Päivänsäteiden kultakimput lankesivat tyhjään pylväskäytävään.
Avoimen oven läpi näkyi kaukana käytävässä muutamia valkeita hahmoja,
jotka yksitellen hävisivät kammioihinsa.
Mary Antony peitti pelästyksensä vihanpuuskaan.
"Mene tiehesi, hävytön homssu! Hillitse äänekäs kielesi ja ripusta
kajahteleva lyhtysi naulaan; tai vielä parempi on, jos pidät lyhtysi
ja ripustat itsesi naulaan lyhty kädessä. Jos minulla on hurskas
aikomus rukoilla täällä auringonlaskuun saakka, niin ei se koske sinua
ensinkään. Mene tiehesi, sanon minä!"
Yksin jäätyään Mary Antony avasi hitaasti oikean kämmenensä ja tuijotti
siihen.
Siinä oli yksi herne.
Hän astui istuimen ääreen ja laski vapisevin käsin vasemmassa olevat
herneet.
Kaksikymmentä neljä! Yksi pyhistä sisarista ei siis ollut palannut.
Tämä oli heti ilmoitettava kunnianarvoisalle äidille.
Kiihkoissaan Mary Antony unohti mielenliikutuksen, jonka vallassa hän
äsken oli ollut.
Rientäen portaita alas kiersi hän avaimen ovesta, pysähtyi hetkeksi
kurkistamaan kosteaan pimeyteen, kuunteli, kuuluisiko juoksuaskeleita
tai kutsuvaa ääntä, sitten hän sulki ja lukitsi oven, veti avaimen
pois, ja kiiruhti kunnianarvoisan äidin kammioon.
Ovi oli raollaan, kuten hän oli sen jättänyt.
Hän koputti, mutta astui huoneeseen kutsua odottamatta, huutaen:
"Voi, kunnianarvoisa äiti! Kaksikymmentä viisi pyhää sisarta lähti
iltamessuun ja vain kaksikymmentä neljä on --"
Mutta hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.
Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.
Värähtämättä seisoi Mary Antony, hänen maailmansa meni pirstaleiksi
hänen vanhain jalkojensa alla ja hänen taivaansa kiertyi kokoon kuin
käärö hänen päänsä päällä ja haihtui pois.
Kunnianarvoisan äidin kammio oli tyhjä.
Kunnianarvoisa äiti oli se, joka ei ollut palannut.
"Hyvästi, oma Antony. Siunatkoon sinua Herra läsnäolollansa, kun me
olemme menneet." Ah, mennyt -- koskaan palaamatta!
Taas seisoi vanha maallikkosisar paikallaan kuin unennäkijä, mutta
autuaallisen ilon sijasta oli hänen uneksunnassaan nyt hyljätyn surua.
Samassa kuului ovi aukenevan, askel kajahti kaukana käytävällä,
refektorion portaiden tuolla puolen.
Heti tuli iäkkäille kasvoille neuvokas ja päättäväinen ilme avuttoman
pelon sijaan. Sukkelaan sulki hän kammion oven, ripusti kryptan avaimen
sen tavalliselle paikalle; polvistui pyhän Neitsyen alttarin eteen ja
rukoili, ojentaen yhteenliittyneet kätensä: "Autuas Neitsyt, vahvista
vielä kerran vanhan Mary Antonyn ymmärrystä!"
Hän nousi, löysi kunnianarvoisan äidin kammion avaimen, astui ulos ja
sulki oven jälkeensä, lukitsi sen ja pisti avaimen laukkuunsa.
Käytävä oli tyhjä. Kaikki nunnat viettivät rukouksessa ja mietiskelyssä
tunnin, ennenkuin refektorion kello, soisi.
Mary Antony ilmestyi keittiöön vain muutamia minuutteja myöhemmin kuin
tavallista.
"Valmistakaa _te_ illallinen", sanoi hän palvelijoille. "_Minä_ en
välitä siitä, miten pyhät sisaret tänä iltana aterioivat tai kuinka
huonosti se tarjotaan. Kunnianarvoisa äiti tahtoo taas viettää yön
rukoillen ja paastoten. Alaprioritar tulee tietenkin taas sadattelemaan
paistia, tai sisar Mary Rebecca naukumaan sen takia kuin vanha
naaraskissa, joka on näkevinään uroksen joka sopessa, vaikka kaikki
urokset jo aikaa sitten ovat paenneet hänen näkyvistään. Tarjotkaa
illallinen tavalliseen aikaan; ja soittakoon Abigail refektorion
kelloa. Minulla on työtä muualla. Ja muistakaa että kunnianarvoisaa
äitiä ei saa millään ehdolla häiritä."
* * * * *
Portinvartijatar oli vähällä pudota istualleen, kun hän käännähtäessään
näki Mary Antonyn vieressään.
"Siunatkoon, sisar Antony!" huudahti hän. "Miksi ihmeessä --"
"Vait!" sanoi Mary Antony. "Älä puhu niin äänekkäästi. Ja kuuntele
nyt, Mary Mark! Näitkö, mitenkä ylhäinen herra piispa eilen käveli
Mary Antonyn kanssa? Ha, ha! Niin, totisesti! 'Arvoisa äiti', niin
hänen kunnianarvoisuutensa nimitti minua. 'Arvoisa äiti', käsi
sydämellään. Puutarhaan käveli hän Mary Antonyn kanssa. Miksi, kysyt
sinä? Miksipä käveli ylhäinen herra piispa luostaripuutarhassa vanhan
maallikkosisaren kanssa, joka jo yli puoli vuosisataa sitten lakkasi
olemasta sievä piikanen? Siksi, sisar Mark, jos sinun välttämättä
pitää se tietää, että herra piispa oli täynnä pelkoa kunnianarvoisan
äidin vuoksi, ja tiesi että Mary Antony, vaikka hän onkin vanha,
saattoi auttaa ja varjella häntä. Herra piispa ja arvoisa äiti molemmat
pelkäsivät, että kunnianarvoisa äiti paastoaa liian usein, ja viettää
liian monta tuntia valvoen. Kunnianarvoisa isä on senvuoksi valinnut
arvoisan äidin pitämään silmällä tätä seikkaa, ja heti saattamaan hänen
tietoonsa, jos kunnianarvoisa äiti taas saattaa terveytensä vaaraan
liiallisen paaston tai valvonnan kautta. Ja nytpä kunnianarvoisa äiti
juuri tänä päivänä aikoo olla saapumatta illalliselle ja viettää koko
yön rukoillen ja valvoen pyhän Neitsyen alttarin ääressä. Senvuoksi
arvoisan äidin -- nimittäin minun -- pitää heti kiiruhtaa viemään sanaa
herra piispalle; ja sinun, sisar Mary Mark, pitää avata portti ja antaa
minun mennä."
Portinvartiatar töllisteli häneen silmät pyöreinä.
"Ei, sisar Mary Antony, sitä minä en voi, ellen saa määräystä
kunnianarvoisalta äidiltä itseltään. Ja ethän sinä missään tapauksessa
jaksaisi kävellä herra piispan palatsiin saakka. Epäilen, tokko sinä
pääsisit Fore-kadullekaan asti."
"Mutta minun täytyy ja minä jaksan!" huusi Mary Antony. "Ja jos vanhat
jalkani pettäisivät, niin moni kohtelias mies on tarjoava minulle
hevosensa. Niinhän minä vallan hienosti saan ratsastaa Worcesterin
kaupunkiin. Etkö sinä nähnyt kuinka minä ratsastin herra piispan
valkealla hevosella huvipäivänä?"
Sisar Mary Mark purskahti nauruun,
"Oh", sanoi hän, "kylkiäni on vasta äsken lakannut särkemästä. Minä
pyydän sinua, sisar Antony, älä palauta tätä näkyä uudestaan mieleeni!"
"Avaa siis portti, Mary Mark, ja anna minun mennä!"
"Ei, minä en uskalla."
"Jos minä siis en voi täyttää herra piispan käskyä, niin minä kerron
hänelle, että sinä ja sinun itsepintaisuutesi ovat estäneet aikeeni
toteuttamisen."
Portinvartiatar vapisi.
"Tuo minulle käsky kunnianarvoisalta äidiltä, sisar Antony!"
"Sitä minä en voi", sanoi Mary Antony, "kuten hupsukin huomaa, kun
minä kerran kunnianarvoisan äidin tietämättä menen viemään sanaa herra
piispalle tämän omasta käskystä."
Sisar Mary Mark epäröi. Hän oli kylläkin nähnyt herra piispan
astuvan porttiholvista sisään ja menevän puutarhaan, tuttavallisesti
keskustellen sisar Mary Antonyn kanssa. Mutta kunnianarvoisa äiti oli
uskonut hänen huomaansa portin vartioimisen.
"Kuuleppas, Mary Mark", sanoi sisar Antony. "Minun täytyy heti lähettää
sana alapriorittarelle. Sinä lähdet sitä viemään ja jätät minulle
portin vartioinnin, kuten niin usein on kunnianarvoisan äidin käskystä
tapahtunut, kun sinut on käsketty muuanne. Jos sinä palatessasi -- eikä
sinun tarvitse kiirehtiä -- huomaat minun lähteneen, ei kukaan saata
soimata sinua. Ja kun herra piispa auringonlaskussa ratsastaa tänne,
antaa hän sinulle siunauksensa ja vielä jotain muutakin."
Mary Markin epäilykset haihtuivat.
"Minä otan viedäkseni sanan", sanoi hän pehmentyneenä.
"Mene keittiön ja refektorion portaita alapriorittaren kammioon. Sano,
että kunnianarvoisa äiti aikoo viettää yön rukoillen ja valvoen,
eikä saavu illalliselle, vaan haluaa, että alaprioritar astuu hänen
sijaansa. Ja ettei kunnianarvoisaa äitiä saa millään ehdolla häiritä."
Sisar Mary Mark, joka näin sai pätevän syyn poistua paikaltaan
ja ansaita piispan suosion antamatta aihetta tyytymättömyyteen
priorittaren taholta, lähti keittiön kautta viemään Mary Antonyn
sanomaa.
Tuskin oli hän kadonnut näkyvistä, kun Mary Antony jo tarttui avaimeen,
väänsi suuren portin auki ja jätti sen raolleen, avaimet lukkoon;
sitten kiiruhti hän takaisin pihan poikki, pujahti holvin alitse ja
pääsi pensaiden peitossa kulkien pylväskäytävän portaille; livahti
kenenkään huomaamatta! pylväskäytävän ovesta tyhjään käytävään, avasi
kunnianarvoisan äidin kammion oven, astui sisään ja lukitsi oven
hiljaa jälkeensä.
Ja jottei hän voisi mitenkään langeta kiusaukseen avata ovea, hän veti
avaimen pois ja heitti sen avoimesta akkunasta ulos, kauas pensastoon.
Näin valmistautui Mary Antony puolustamaan asemaa, kunnes piispa
saapuisi.