Symon, Worcesterin piispa, sattui kappalaisensa saattamana kävelemään
tuomiokirkon ohi matkalla luostarista palatsiinsa, juuri kun paaria
kantavat asemiehet astuivat kirkon pääovesta ulos.
Isä Benedict, joka oli kaapuunsa verhottu ja kokonaan mustiin puettu,
jonka pää ja hartiat olivat leveämmät kuin piispan, käveli hänen
takanaan, kuin mikäkin synkkä hahmo.
Piispa pysähtyi. "Mene edeltäni palatsiin, isä Benedict", sanoi hän.
"Minä haluan puhella tuon ritarin kanssa, joka luullakseni tulee samaa
tietä."
Kappalainen pysähtyi, teki syvän kumarruksen, vetäisi päähineen
kiinteämmin kasvoilleen ja asteli tiehensä.
Piispa odotti ja hänen hahmonsa loisti iltapäivän auringossa. Hänen
silkkikauhtanansa, hänen hopeanharmaat hiuksensa, hänen siniset
silmänsä, jotka olivat niin eloisat ja tutkivat, eivät ainoastaan
muodostaneet läikkää, johon valo keskittyi, vaan näyttivät miltei
itsekin sädehtivän valoa.
Asemiesten tahdikas astunta saapui lähemmäksi.
Hugh d'Argent käveli paarien vieressä, pystyssäpäin ja loistavin
silmin, käsi miekan kahvassa.
Nähdessään ritarin kasvot astui piispa lähestyvää kulkuetta vastaan.
Hän kohotti kätensä ja asemiehet pysähtyivät.
"Päivää, sir Hugh", lausui piispa. "Onko pyhiinvaelluksenne pyhän
Oswaldin alttarin ääreen vaikuttanut toivomanne paranemisen?"
"Kyllä, jalo herra", vastasi ritari. "Suuri parantuminen on tapahtunut.
Me lähdemme Warwickiin tunnin kuluttua."
"Ihmeellistä!" sanoi piispa. "Kiitetyt olkoot pyhä Neitsyt ja
hurskas pyhimys! Mutta te teette viisaasti peittäessänne potilaan
huolellisesti. Vaikka parantuminen olisi täydellinenkin, on suuri
varovaisuus paikallaan ja liikarasitusta on vältettävä."
"Antakaa siunauksenne potilaalle, kunnianarvoisa isä", sanoi ritari
paljastetuin päin.
Piispa astui lähemmäksi. Hän laski kätensä rinnalle, joka lepäsi
hopealla kirjaillun sinisen kaavun alla.
"_Benedictio Domini sit vobiscum_", lausui hän. Ja lisäsi sitten
hiljaisemmalla äänellä: "Älä ole peloissasi äläkä murheellinen... Mene
rauhaan."
Molemmat miehet, jotka rakastivat prioritarta, katsoivat kiinteästi
toisiinsa.
Asemiehet lähtivät eteenpäin taakkoinensa.
Ritari hymyili astellessaan paarien ääressä.
Piispa kiiruhti palatsiin.
Ritari oli hymyillyt, ja ylväs ilo loisti hänen silmistään, voitonriemu
nostatti hänen leveitä hartioitaan, sai hänen miekkansa heilahtamaan,
kohotti hänen päänsä ylväästi pystyyn.
Piispan huulet olivat valkeat. Hänen kätensä vapisivat hänen
kävellessään.
Häntä peloitti -- peloitti suuresti -- se mitä he olivat aikaansaaneet.
Toista oli mietiskellä ja suunnitella, kun prioritar oli turvassa
luostarissaan. Aivan toista oli tietää, että häntä kannettiin pitkin
Worcesterin katuja, missä hän lepäsi avuttomana paareilla, ja että
hän, heti kun sininen verho olisi poistettu, huomaisi olevansa yksin
rakastajansa kanssa majatalossa, miesten ympäröimänä, ei ketään naista
kuuluvilla.
Nunnan sydän oli piispalle hyvin tuttu ja hän vapisi ajatellessaan
tekoa, jossa hän oli ollut avullisena.
Myöskin ihmetytti häntä suuresti, että prioritar oli muuttanut
mieltään; ja hän koetti turhaan arvailla tämän muutoksen syytä.
Saavuttuaan palatsinsa pihaan, hän kutsutti veli Philipin.
"Satuloi minulle Shulamite", sanoi hän. "Ja anna Jesperin nousta
vahvimman ratsumme selkään, ja anna hänelle satulapussi. Me ratsastamme
Warwickiin; meidän täytyy lähteä liikkeelle neljännestunnin kuluttua."
Tämän ajan vietti piispa osaksi kirjastossaan kirjoitellen.
Ratsun selkään noustuaan hän kumartui satulasta ja puhutteli veli
Philipiä.
"Philip", sanoi hän, "eräs ylhäinen nainen, sir Hugh d'Argentin
kihlattu, on juuri saapunut Tähden majataloon, missä ritari on muutamia
päiviä odottanut häntä. He ratsastavat viivyttelemättä Warwickiin,
jonka linnassa heillä on aikomus kohdata minut. Minä tahtoisin lainata
Iconoklastesin tälle naiselle. Senvuoksi minä toivon, että satuloit sen
aivan samalla tavoin kuin silloin, kun se vietiin valkoisten sisarten
luostariin heitä huvittamaan. Vie se viivyttelemättä majataloon;
luovuta se Hugh d'Argentin asemiehille, ja pidä huoli siitä, että he
heti toimittavat tämän kirjeen ritarille, joka antakoon sen naiselleen.
Älä hukkaa hetkeäkään, kunnon Philip. Pistäydy luokseni huomenna, kun
olen palannut."
Piispa tarttui ohjaksiin ja lähti ravakasti liikkeelle Warwickin tietä
myöten.
Hänen veli Philipille uskomansa kirje, joka oli hänen omalla
sinetillään suljettu, oli osoitettu sir Hugh d'Argentille. Mutta
sisälle oli kirjoitettu:
_Suvaitseeko kreivitär de Norelle ottaa ratsuni Iconoklastesin
häälahjaksi vanhalta ystävältään_
_Symon Wygarn'ilta_.