Aamu alkoi sarastaa; purppurataivaalle ilmestyi hopeinen juova, ja
hetken kuluttua hiipi helmenkarvainen valo sisään ulkonemaikkunasta.
Priorittaren pöydällä sijaitsi kauniisti laadittu jäljennös paavin
lupakirjasta, ja sen vieressä huolellisesti yhteen liitettyinä piispan
oman jäljennöksen palaset.
Pöydällä oli myöskin avoinna Gregoriuksen sakramentario ja lähellä
sitä pergamenttikaistaleita, joille prioritar oli jäljentänyt kaksi
noista vanhoista rukouksista liittäen kumpaiseenkin tarkan käännöksen.
Nämä ovat ne kuudennen vuosisadan rukoukset, joiden jäljentäminen ja
kääntäminen oli tuottanut priorittarelle lohdutusta pitkinä valvonnan
hetkinä.
Oi Jumala, kaikkien turva, jotka Sinuun luottavat, jota ilman ei
mikään ole voimakasta, et mikään pyhää; anna armosi meitä kohtaan
lisääntyä ja kasvaa, niin että Sinun ollessasi meidän johtajamme
ja oppaamme saattaisimme siten suoriutua ajallisesta, ettemme
lopulta menetä sitä, mikä ikuista on; suo tämä, oi taivaallinen
Isä, Jesuksen Kristuksen meidän Herramme tähden. Amen.
Ja toiselle pergamenttipalaselle:
Oi Herra, me pyydämme Sinua armollisesti kallistamaan korvasi
omiesi puoleen, jotka huutavat Sinua avukseen, ja suo heidän
sekä havaita että tietää, mitä heidän olisi tehtävä, ja suo
heille myöskin armoa ja voimaa uskollisesti täyttää se; Jesuksen
Kristuksen meidän Herramme avulla. Amen.
Sitten, pimeimpänä tuntina ennen aamunkoittoa, hän oli avannut erään
vieläkin vanhemman niteen raskaat kiinnikkeet ja jäljentänyt lyhyen
rukouksen Gelasiuksen sakramentariosta vuodelta 492.
Walaise meidän pimeyttämme, me rukoilemme Sinua, oi Herra;
ja suuressa armossasi suojaa meitä kaikista vaaroista ja
vaikeuksista tänä yönä; ainokaisen Poikasi meidän Wapahtajamme
Jesuksen Kristuksen rakkauden tähden. Amen.
Tämä näytti tulleen jäljennetyksi viimeiseksi. Muste ei ollut vielä
kuivunut pergamentilla.
Kynttilät olivat palaneet aina jalkoihin asti ja sammuneet.
Priorittaren tuoli, joka oli työnnetty syrjään pöydän luota, oli tyhjä.
Sisään hiipiessään päivänkoitto tapasi hänet polvillaan Madonnan
alttarin ääressä, rukoukseen ja mietiskelyyn syventyneenä.
* * * * *
Hän ei ollut vielä tehnyt lopullista päätöstä tulevaisuuteen nähden.
Mutta hänen epäröintinsä oli nyt pikemmin mielen hidasta, kummastelevaa
avautumista hämmästyttävää tosiasiaa vastaanottamaan kuin yritystä
ponnistella sitä vastaan.
Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei Pyhä Neitsyt, vastaukseksi Hugh'n
intohimoiseen rukoukseen, ollut suvainnut tehdä Jumalallista tahtoa
tiettäväksi tuon ihmeellisen ja ilmeisen selvän näyn avulla, joka oli
osunut vanhan maallikkosisaren Mary Antonyn kohdalle.
Kun prioritar -- jätettyään Mary Antonyn nukkumaan, kuten hän luuli
-- oli päässyt omaan kammioonsa, oli hän heittäytynyt maahan alttarin
eteen ja pukenut ensimmäisen huudahduksensa kiitosmuotoon, jota
Vapahtaja muinoin oli käyttänyt: "Minä kiitän Sinua, oi Isä, Taivaan ja
maan Isä, että olet salannut nämä asiat viisailta ja ymmärtäväisiltä ja
paljastanut ne lapsille."
Hän ja piispa olivat todellakin olleet viisaita ja ymmärtäväisiä omasta
mielestään, kun he olivat pohtineet tätä vaikeata kysymystä. Mutta
heille ei oltu suotu mitään kirkasta valoa, ei mitään Jumalallista
näkyä.
Tuo vanha nunna, kaikkein yksinkertaisin -- niin prioritar ajatteli
-- nöyrin ja lapsellisin koko järjestössä, hän oli saanut osalleen
ilmestyksen.
Priorittaren mieleen johtui Pyhälle Neitsyelle lahjoitettu
rikkaruohoseppele, herneleikki, lapsellinen mieltymys
punarinta-satakielen seuraan, kaikki nuo monet merkit siitä, että
toinen lapsuus oli hiljalleen vallannut Mary Antonyn pitkän elämän
loppuajan. Aivan samoin kuin kuu alkaa sirppinä ja täyden mittansa
saavutettuaan vähenee sirpiksi, joka on kääntynyt toisaanne kuin
alussa, samaten oli Mary Antonykin yhdeksänkymmenen vuoden pituisen
elämänvaelluksen jälkeen taasen lapsi -- ja sellaisten on Taivaan
valtakunta, ja sellaisille Jumalan tahto helpoimmin paljastuu.
Prioritar ajatteli, että hän ja piispa -- molemmat viisaita ja
ymmärtäväisiä -- olivat omien näkökohtiansa mukaisesti ratkaisseet
asian niin ehdottomasti, etteivät heidän mielensä olleet alttiit
ottamaan vastaan jumalallista ilmoitusta. Mutta vanhan maallikkosisaren
yksinkertainen, lapsenkaltainen mieli, joka oli täynnä vain nöyrää
uskoa ja hellää rakkautta, oli altis; ja hänen osakseen oli ilmestys
tullut.
Priorittaren mieleen ei häivähtänyt epäilyksen varjoakaan tämän
näyn oikeaperäisyydestä. Ainoastaan hän ja piispa tiesivät ritarin
tunkeutuneen luostariin ja keskustelleen hänen kanssaan kammiossa.
Olihan hän käskenyt Mary Antonyn poistua keittiöön, ennenkuin oli itse
lähtenyt kutsumatonta vierasta etsimään; ja kunnianarvoisan äidin
määräysten uhmaaminen oli niitä asioita, joita luostarissa ei edes
uneksittukaan.
Kun hän sitten oli pelännyt, että ruvettaisiin puhumaan siitä,
kuinka kahdeskymmenesyhdes Valkoinen sisar oli palannut, vaikka vain
kaksikymmentä oli lähtenyt, rauhoittui hänen mielensä täydellisesti
vanhan Antonyn ilmoittaessa, että hän olikin laskiessaan erehtynyt.
Kertoessaan tuosta kuvitellusta näystä melkein vaarallisen taitavasti
ei Mary Antony ollutkaan kuvannut ritaria sellaisena, kuin tämä oli
esiintynyt, priorittaren kammiossa, yllään yksinkertainen sametti- ja
verkapuku, vaan ristiretkeläis-ritarin täysissä varusteissa. Kiiltävä
haarniska ja verenkarvainen risti, jotka soveltuivat hyvin tähän
näkyyn, olisivat estäneet epäilemästä silminnäkijän olleen todistamassa
tuota todellista kohtausta, jos sellainen ajatus olisi tiedottomasti
juolahtanut priorittaren mieleen.
Asiain näin ollen tuntui aivan epäämättömältä, että kaikki se, minkä
vanha maallikkosisar tiesi Hugh'sta, hänen olemuksestaan, asenteestaan
ja sanoistaankin, voi olla peräisin vain jumalallisesta ilmestyksestä.
Ja kuinka saattoi prioritar silloin epäillä näyn huippukohtaa, jolloin
Pyhä Neitsyt liitti hänen kätensä Hugh'n käteen lausuen nuo ihmeelliset
sanat: "Ota hänet. Hän on aina ollut sinun. Minä olen vain säilyttänyt
häntä sinua varten."
Yhä uudelleen prioritar toisti nämä sanat; yhä uudelleen hän kiitti
Pyhää Neitsyttä siitä, että tämä oli niin selvästi ilmaissut tahtonsa.
Silti hän oli huolissaan siitä, ettei hänen omassa sielussaan herännyt
vastakaikua tunnustaen nuo sanat jumalallisiksi. Hän tiesi, että niiden
täytyi olla jumalallisia, mutta hän ei voinut tuntea niitä sellaisiksi.
Aamuruskon hiipiessä kammioon hän havaitsi yhä uudestaan toistavansa:
"Merkki, merkki! Sinun tahtosi oli salassa minulta; mutta minä
tunnustan sen tulleen ilmi tämän lapsen kautta. Mutta minä anon
merkkiä, joka puhuisi myöskin omalle sydämelleni. Merkki, merkki!"
Hän nousi ja avasi ikkunan, joka oli oikealla Neitsyttä ja lasta
esittävästä ryhmästä ja lähellä sitä.
Hän oli uupunut sekä mieleltään että ruumiiltaan, mutta ei saanut
itseään pakotetuksi poistumaan alttarin luota tai käymään vuoteeseen.
Hän muisti tuon kunnianarvoisan ja pyhän miehen, piispa Wulstanin
esimerkin. Hän oli äskettäin lukenut Firenzen aikakirjoista, kuinka
"Wulstan varhemmin elämässään, nimitettynä kirkon laulajaksi ja
rahastonhoitajaksi, oli käyttänyt tilaisuutta palvellakseen Jumalaa
vapaammin, antautuen mietiskelyyn ja käyden kirkossa päivin ja öin
rukoilemassa sekä Raamattua lukemassa. Niin hartaasti hän antautui
pyhään valvontaan, ettei pysytellyt valveilla ainoastaan öisin, vaan
sekä päivin että öin; ja kun luonto lopulta pakotti hänet nukkumaan,
ei hän hemmotellut ruumistaan lepäämällä vuoteessa tai patjoilla, vaan
laskeutui lyhyeksi ajaksi kirkon penkille lepuuttaen päätään kirjalla,
jota oli käyttänyt rukoillessaan tai lukiessaan."
Prioritar oli sattunut lukemaan tämän kohdan ääneen refektoriossa kaksi
päivää sitten.
Seisoessaan aamunkoiton valossa unen uuvuttamana, mutta tahtomatta
väistyä alttarin äärestä, hän muisti tämän suuresti kunnioitetun
Worcesterin piispan, joka oli suurella hurskaudella ja kyyhkyn
kaltaisella vaatimattomuudella varustettu mies, Jumalan rakastama ja
samaten kaikkien ihmisten, joita hän hallitsi kaikissa asioissa. Tämä
Wulstan oli kuollut toista sataa vuotta sitten, mutta eli pysyväisesti
kaikkien muistissa.
Muistaen nyt Wulstanin esimerkin prioritar kävi pöydän luo, sulki
kallisarvoisen Gregoriuksen sakramentarion hakaset ja sijoitti sen
lattialle Neitsyen alttarin eteen.
Sitten hau heitti viittansa maahan ja silkkiliinan kirjalle, vaipui
lattialle ja ojensi väsyneet jäsenensä viitalle sekä laski päänsä
sakramentariolle. Ehkä jokin sen sisältämistä pyhistä rukouksista
siirtyisi unessa hänen mieleensä.
Ja yhä hänen henkensä huusi: "Merkki, merkki! Kuinka vähäinen tahansa,
kuinka mitätön tahansa; merkki, jonka oma sydämeni voi ymmärtää."
Nukkuiko hän vain muutaman hetken vaiko tunnin ajan, sitä ei hän voinut
sanoa. Mutta hän tunsi omituisesti virkistyneensä, kun hän heräsi
mitä taivaallisimman laulun säveliin. Ne virtasivat hänen kammioonsa
suloisin soinnuin ikäänkuin hopeakellojen helähdyksinä.
Prioritar avasi silmänsä liikahtamatta paikaltaan. Auringonpaiste
tulvehti sisään avoimesta ikkunasta, ja katso, Madonnan marmorikädellä,
samalla kädellä, joka näyssä oli tarttunut hänen omaansa ja laskenut
sen Hugh'n käteen, istui Mary Antonyn punarinta-satakieli, tuo hilpeä
pieni hurmepukuinen ritari, livertäen niin ihmeellistä laulua lemmestä
ja riemun runsaudesta, että tuntui siltä kuin sen pieni pörröinen
kurkku varmaankin pakahtuisi raikkaasta säveltulvasta.
Satakieli lauloi. Pyhä Neitsyt hymyili. Pienokainen hänen helmassaan
näytti iloitsevan.
Prioritar makasi tarkaten, uskaltamatta liikahtaa; hänen päänsä lepäsi
yhä sakramentariolla.
Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus tapahtumasta, joka soveltui
merkiksi.
"Jos se lentää kammion ympäri", hän kuiskasi, "silloin on paikkani
täällä. Mutta jos se lentää suoraa päätä ulos, silloin Pyhä Neitsyt
käskee minunkin nousta ja lähteä."
Ja tuskin hän oli näin ajatellut, kun punarintasatakieli päästi
viimeisen riemuntäyden viserryksen ja kiiti oikopäätä Pyhän
Neitsyen kädeltä ikäänkuin vasama jousesta ulos avoimesta ikkunasta
päivänpaisteiseen, vasta valveutuneeseen ulkoilmaan.
* * * * *
Prioritar nousi, kääri kokoon viittansa ja nosti kirjan takaisin
pöydälle. Sitten hän polvistui alttarin eteen, riisui rinnaltaan
virkaristinsä ja laski sen Pyhän Neitsyen käteen, jolta pikku lintu oli
lentänyt.
Pää painuneena, kasvot kalpeina, kädet nöyrästi ristissä rinnalla
prioritar pysyi kauan rukoukseen polvistuneena.
Varhaisen kesäaamun leyhkä puhalsi sisään avoimesta ikkunasta ja
hyväili hänen poskeaan.
Ulkona puutarhassa lauleli punarinta-satakieli toverilleen.
Viimein prioritar nousi, liikkuen kuin omituisessa unessa vaeltava,
astui sisäkammioon ja laskeutui vuoteelleen.
Piispan rukous oli kuultu.
Priorittarelle oli suotu armoa ja voimaa valita vaikeampi osa; hän
uskoi toden teolla juuri vaikeamman osan Jumalan tahdoksi.
Ja kun hän viimein laski päänsä pielukselle, hiipi hänen mieleensä
muuan rukous Gregoriuksen sakramentariosta, tyynnyttäen hänet lepoon
kaikkivaltiasta voimaa ja ikuista rauhaa tulkitsevalla viestillään.
Kaikkiwaltias ja ikuinen Jumala, Joka hallitset kaikkea taivaassa
ja maan päällä; kuule armollisesti omiesi rukoukset ja suo meille
Sinun rauhasi kaikkina elomme päivinä; Jesuksen Kristuksen meidän
Herramme kautta. Amen.